sunnuntai 17. syyskuuta 2017

MUISTOJEN LAATIKKOA PENKOMASSA

Meillä alkaa päivän touhut Aamulehden luvulla. Pöytä on niin leveä, että siihen mahtui aiemmat isokokoiset aamun lehdet, nyt näille uusille tabloidilehdille on reilusti tilaa. Oli juuri harkinnassa tilataanko enää paperilehteä kun asiat voi lukea netistäkin.  Tässä päätti nyt tunnepuoli. Paperilehti kuuluu jokapäivään. Piste!


Tämän aamun lukuelämys oli "Siirtolaiset" -juttu jonka päähenkilönä oli 98-vuotias veteraani Viktor Pussinen. Kyseiseen henkilöön minulla ei ole minkäänlaista suhdetta, kuin se, että äitini salaperäinen äiti- Mami-, asui samaan aikaan elämänsä viimeiset vuodet samoilla seuduilla Kanadassa.
Päivällä pengoin muistolaatikkoa ja sattumoisin käteeni osui äitini äidin  vanhoja valokuvia ja kirjeitä. Laatikon sisältö on yhä raskaampaa koettavaa mitä useammin sen avaan.
Blogissa tunteet ja taustat on jätettävä rivien väliin, ymmärrättehän...

Täältä alkaa tarina:
Elokuussa 1887 syntyi Ida Maria ja Abraham Luukkoselle Jääsken Kuurmanpohjan Kärättilässä tytär, joka kastettiin Hilja Mariaksi.
Kylälle ilmestyi Juvan Kaskiilta Halosen Erkki joka oli kunnostautunut kouluttamalla dobermanneja Saksan armeijalle. Kirvesmiehen taidotkin Erkki hallitsi.
Erkki otti Hiljan vaimokseen ja  myötäjäisinä Hilja sai hirret tulevaan kotiinsa. Koti pystytettiin Johannekseen.
Pikku puutarhassa kasvoi perunaa, marjapensaita ja monenlaisia kukkia.
Kotimökin nurkalla 1925 äiti-Hilja, seitsemänvuotias Irma-tätini ja viisivuotias Irja- äitini sekä tietenkin äitini usein muistelema Hupi-koira.

 Joku vei Hiljan ja Erkin avioliiton pahoille karikoille ja Hilja päätti elämälleen uuden suunnan:
 "Mie  ja tytöt lähetään Amerikkaan."
Isä Erkki aloitti elämänsä toisissa kylissä taakseen katsomatta.
Amerikkaan lähtö ei ollutkaan niin yksinkertaista.
Mamma Ida sanoi painavan sanansa:
 "Tyttöi ei sinne viiä, tytöt jääp tänne, mää sie ja jos siel on hyvä, niin sit haet tytöt mukkaas."
Irma ja Irja jäivät Ida-mamman ja Abraham-papan hoiviin Jääsken Kuurmanpohjan Hiirenmyllylle.
Hilja-äiti lähti Uuteen Maahan, vuosi  oli 1927, ja silloin aloitti Irja-äitini kansakoulun.



                                                           Uuteen elämään, hymy on herkässä..

Amerikkaan päästyään Mami asettui Kanadaan, Sudburyyn, sinne 20-luvulla valtajoukko suomalaisia muutti, siellä oli tarjolla paljon työtä metsä- ja kaivosteollisuudessa. 
Sudburyssä Hilja tapasi Pohjanmaalta tulleen Kustin, Gust Mattilan,  pienen ja vikkelän  miehen ja jonka kanssa Hilja eli viimeiset vuosikymmenet.


Hiljalla oli reipas ote työntekoon, milloin se oli oman pikkutilan pyörittämistä lehmineen ja kanoineen, viljan niittoa, malminetsintää tai villieläinten ansapyyntiä. Karhunkaatokin kuului Hilja-mamin urotekoihin.


Hiljan tyttäret, Irma ja Irja, eivät päässeet koskaan äitinsä luo Uuteen Maahan.  He jäivät Ida-mamman ja Abraham-papan kasvatettaviksi Hiirenmyllylle. 

Äidittä ja isättä elämisen haavat, sodat, sekä lapsuudenkodin jääminen rajan taakse vaikuttivat tyttöjen elämän loppuun saakka vaiettuinakin muistoina.

Ennen sotia Hilja-äiti lähetti tytöille paketteja Kanadasta ja tytöt olivatkin kylän muiden tyttöjen kateuden kohteina erikoisista vaatteistaan. 
Sotien aikana postin kulku oli huonoa, rahaa ei voinut lähettää ja pakettien piti mennä kuriirin kautta.

Hilja-äiti, -Mami- kävi lähtönsä jälkeen  Suomessa vain yhden kerran. Silloin näin hänet ensimmäisen ja ainoan kerran. 
Äitini oli saanu puhelinsoiton: "Teidän osoitteeseen on tulossa Hilja Mattilan matka-arkku." "Ei täällä asu Hilja Mattilaa, hän on Amerikassa."
Mami käytti nimeä Mattila, vaikka ei ollut saanut avioeroa miehestään lastensa isästä Erkki Halosesta.
Kotiimme Tampereelle Lapintie 18 eteiseen kannettiin iso, painava ja erikoiselta tuoksuva matka-arkku syksyllä 1949. 
Salaperäinen ja jännittävä Mamikin tuli ja toi pussillisen greippejä, halkaisi ne ja antoi meidän maistaa.
Matka-arkusta löytyi sinivalkoraidallinen höyhentyyny, jonka Mami laittoi päänsä alle kun kävi sohvalle nukkumaan. Tähtikuvioisessa valko/puna/vihreässä villatakissa oli tuoksu, jonka tunnistan vieläkin. Tuoksun nimi on jasmiini.

Perheemme ikuistettiin valokuvaan.
Mamilla on kaulassaan koru, joka on vieläkin omassa korulippaassani. Aarteeni.


Mami viipyi meillä ja muilla sukulaisilla muutaman kuukauden. Tyyny jäi meille muistoksi.
Minä muutuin  amerikkalaiseksi, seisoin keittiön puulaatikon päällä ja posotin amerikankieltä sisaruksilleni. Well!

 Serkulleni ja minulle Mami lupasi, että pääsemme Amerikkaan kun täytämme kymmenen vuotta.
Sitä edeltävänä kesänä Mami pääsi tuonpuoleisiin, vain 58-vuotiaana.

 Tällä kuvalla on ollut suuri merkitys kun lapsena tuli kuoleman käsittely elämään.  Mami nukkuu, kauniissa pitsiarkussa. Mamia ei enää ole.

 Olen saanut olla lähes koko ikäni synnyinseutuni ja -kotini ympäristössä. Ymmärrän syvästi läheisteni elämän kautta sen tuskan, mitä ihmiset kokevat kun ovat lähteneet uuden elämän etsintään ja luopumaan omaisistaan, läheisistään ja kotiseudustaan vieläpä niin, ettei sinne ole enää koskaan paluuta, tai odottaa ja odottaa niitä rakkaimpia läheisiään jotka eivät  viereesi palaa...

Aamulehden Siirtolaiset- kirjoitus herätti taas omat muistot pinnalle, sen että läheisen ihmisen - äitini- läheisin ihminen, oma äiti pyrki paremman elämän pariin, onnistuiko siinä -emme tiedä.

Hyvää alkavaa viikkoa, muistetaan lähimmäisiämme!



17 kommenttia:

  1. Olipa mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Sieluni silmillä näin kaiken tapahtuneen. Surun äidistä ja suuren matka-arkun sekä hienon siniraidallisen tyynyn. On ne olleet kovia aikoja, ei käy kateeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viisi-kuusivuotiaalle salaperäisen Mamin odotus ja kohtaaminen- eivät ne tunteet unohdu. Aikuisena pohdin milta äidistäni (äiti oli kanssamme 92 vuotiaaksi) on tuntunut kun äiti on,mutta ei kuitenkaan ole. Perhekuvasta voi lukea jännitteitä kasvoiltamme...

      Poista
  2. Liikuttava kirjoitus♥ Elämässä tapahtuu niin paljon asioita joita on vaikea käsittää ja niiden merkitystä..vielä jos on lapsi..Hienoa kuitenkin että tuollaisia kuvia on tallella,melkoisia aarteita! Leppoisaa alkanutta viikkoa sinne:)😍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuule, tässä muistossa en päässyt yhtään pintaa syvemmälle, enkä oikein pyrkinytkään. Joskus kirjoittajapiirissä olen kirjoittanut juttuja näistä asioista, aihesisältöä olisi vaikka paljon. Olen ollut sellainen lapsi jonka korviin/mieleen on tarttunut hetkiä aikuisten puheista, eleistä ym sanomattomasta ja nyt aikuisena olen niitä enemmän pohtinut ja miettinyt.

      Poista
  3. Vaikka joskus tekee kipeääkin muistella, se on minusta kuitenkin tärkeää. Näet asiat monelta kannalta ja se on hyvä. Emme voi aina tietää, miksi ihmiset tekevät niin kuin tekevät. Voimme vain arvailla ja yrittää nähdä jokaisesta ihmisestä myös hyviä puolia niin kuin sinäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muisteleminen on tärkeää, sieltä löytyy AINA joku asia joka kannattelee omaa elämää ja lisää ymmärrystä läheisen elämänhallintaan.

      Poista
  4. Kappale Suomen siirtolaishistoriaa elävästi kerrottuna oikeiden olemassa olleiden ihmisten tarinan kautta. Kiitos Anneli.

    VastaaPoista
  5. Hei tulin vierailulle. Minä suorastaan ahmin tämän kirjoituksen.Minä olen aina ollut kiinnostunut kaikesta menneestä ja ihmisten tarinoista. Ja vanhat valokuvat ja elokuvat, niissä on sitä jotain. Minun isäni kävi kaksi sotaa läpi ja kertoi juttuja sieltä paljon. Onneksi, sillä ne täytyy siirtyä tiedossa iloineen ja suruineen.Minun mieheni mummo eli melkein 104 vuotiaaksi ja oli todellakin pirteä ja kertoi monta juttua Karjalasta. Kiitos vielä sinulle. Käy kurkkaamassa minunkin blogiani jos vaikka kiinnostaisi jatkossakin.

    VastaaPoista
  6. Tervetuloa!Olenkin lukenut blogiasi ja liityn lukijaksi. Omat entisajan tietolähteeni ovat pari vuotta sitten saamastani isäni isän kirjeistä ja muistiinpanoista sotarintamalta, eli ihan oikean Kalle Myttysen jäämistöä. Olen mm tästä kirjoittanut vuoden 2015 viimeisissä ja 2016 ensimmäisissä blogeissani. Pala kurkussa niitä kirjoituksia olen tehnyt.

    VastaaPoista
  7. Muistelu on mukavaa ja mielenkiintoista. Itsellänikin on esim. äidin ja isän kirjeenvaihtoa ja äidin siskojen kirjeitä hänelle,samoin sukukirja äidin suvusta. Mutta sen vanhemmista tapahtumista ei paljonkaan mitään konkreettista, jotain vain mitä äiti on eläessään minulle kertonut, nekin enimmäkseen siltä ajalta kun olin lapsi/nuori ja osasta joutuu miettimään oliko asia niinkuin muistelen ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina kaikki muistelu ei ole mukavaa, vaikkakin hyvin mielenkiintoista, monet tunteet saa nousemaan pinnalle ja kun niitä syvemmin pohtii, niin niistä löytyy polku nykyisyyteen.

      Poista
  8. Mitä enemmän luin, sitä enemmän kiinnostuin. ... Niin koskettavasti kirjoitit Mamista ja perheestäsi. Kiitokset tästä postauksesta sinulle.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitinkin blogiini, että kuvaamani tapahtumat ovat vain pintaraapaisu asioihin. Pöytälaatikossani on enemmäm kirjoituksia äitini lapsuudesta.

      Poista
  9. Tulipa osuvaan saumaan sinun blogisi ja tämä kirjoitus eteeni. Juuri puhuimme työpaikan kahvilassa, mikä sai aikanaan ihmiset lähtemään vieraaseen maahan ja miltä se elämä siellä näytti ja oli.

    Kuvat toimii ihanasti muistin tukena ja todellisuus tuntuu kuin elokuvalta, mutta onkin aito tarina. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Työpaikan kahvitauot ovat parasta sielunhoitoa...Oma työpaikkani oli laitoksen yksikössä "suljetulla", ja siellä jos missä kahvihuoneen merkitys/keskustelut nousivat tärkeiksi työelämän kannattajiksi! Minulle maailma avautuu kuvien kautta. Me jälkipolvi emme aina tiedä minkälainen on ollut omien vanhempiemme elämänkulku.Blogissa näitäkin asioita on hyvä tuoda keskusteluun. Eli rouva Myttynen muistelee jatkossakin...

      Poista
    2. Kuvat on ihania. Ne kertoo aina jostakin. Tuttujen ja sukulaisten asioista tietää, mutta ventovieraankin kuvissa on sellainen voima, että ajatuksen siivittämänä pystyy mielessään luomaan kuvalle tarinan. Kiitos siis näistä elämän kuvavälähdyksistä. Ollaanhan tekstien äärellä!

      Poista