INHIMILLISIÄ TEKIJÖITÄ

Eilen iltamyöhällä juutuin TV:n ääreen niin hartaaasti, että sukankudin pysyi koskemattomana sylissäni.

Inhimillisessä tekijässä käsiteltiin  herkästi ja puoleensavetävien haastateltavien kautta tätä nykyajan inhimillistä asiaa -yksinäisyyttä ikäihmisenä.
Käytettiin uusia ilmaisuja -löytävä vanhustyö- tarinatoiminta. Arkisia sanoja ja niin ymmärrettäviä sisällöltään.
 Omassa naistenvaltaamassa lähipiirissäni en päässyt havaitsemaan sellaista, nyt esillenostettua jopa ongelmaksi noussutta ilmiötä eli kodin siisteyden muuttumista. Eiliset keskustelijat toivat esimerkkinä muuttunutta toimintakykyä pitää koti siistinä,  sellaisena kuin se aiemmin oli ollut, esteenä kutsua vieraita kotiinsa. Ja ystävien kaikkoaminen, oli syy mikä tahansa, on ikääntyvälle yksinäiselle ihmiselle paha paikka.
Ohjelman aikana ihailin haastateltavien selkeää ja yksinkertaista kielellistä tapaa ilmaista asioita. Melkein kuin  selkokieltä olisi kuunnellut.

Äitini vielä yli 90-vuotiaana oli hyvin tarkka kotinsa järjestyksestä ja siisteydestä. Myös puolison äiti piti kotinsa puhtaana ja pöytäliinat ojennuksessa. No, samaa "vikaa" tietysti itsessänikin: kun saan vihjeen, että on vieraita poikkeamassa käy kova tohina imurin ja pölyhuiskun kanssa, että edes enimmät villakoirat saa nurkista häädettyä. Eilenkin kävi niin vaikka vieras oli Ensimmäinen Poika kuopuksensa kanssa. Kaikki ylimääräiset ompelukset ja kuivuneet kukat ehdin siivoilla näkymättömiin ja hyllyjen ja ovien pinnat pyyhkiä puhtaiksi. Eikä Poika niitä edes huomannut kun teki autonhuoltoa.

Alkuviikolla oli erään yhteisöni, joka sekin on "löytävän ja toimivan vanhustyön", kuukausitilaisuus jossa tuttu entinen kirkkoherra oli nostattamassa piiloutuneita tunteitamme taas päivänvaloon.
"Onko Teistä joku tuntenut joskus katetutta? Ei kai!"
"No ahdistaako? Mikä? Tulevaisuus? Sairaus? Kuolemanpelko? Sota? Luonnonkatastrofit? Kosmiset asiat?"
"Ei elämän ole tarkoitettukaan olevan helppoa."
" Kaikki mikä minussa on, se on normaalia, se mikä on muissa on poikkeavaa."

Me kuunteluoppilaat kuuntelimme tuttua "saarnaajaa" äänettöminä.
Kotiinlähtiessä saimme ohjeen:
"Kohtaa pelkosi, elä se!"

HIIHTÄJÄ IÄNIKUINEN JA SUUTAROINTIA

                                       Esikoululainen oli isänsä kanssa parin päivän lomasella.

 

Askaretta riittää, nallukallekin.

 

 Vauhdikkaasti  mäkeä alas, yhden polkaisun taktiikalla,

 

                                                     koivunkannolla harjoiteltiin tasapainoa,

 

                                                             kissanpolulla oli hyvä hiihtolatu,

 

                                                                          huilihetki.

Takavuosina tapahtui:

Lähdin poikieni kanssa hiihtämään uusilla suksilla.  Umpihankeen. Eestas eestaas meni sukset, matka ei edennyt. Räpiköintini näytti pienestä pojasta niin epätoivoiselta, että pillahti itkuun kun äiti ei osaa. Ei olla montaakaan yhteistä hiihtoretkeä sen jälkeen tehty.

Ja monotkin katkesivat pohjastaan -käytön puutteesta.

Ikivanhoille umpihankisaapikkailleni kävi  vähän huonosti eilen kun olin kaupungilla: kantalappu irtosi liimauksestaan.

"Liimaisiks`sää tän, nää on niin hyvät saappaat kun on paljon lunta."

Hiihtoretkemme aikana oli kengänkanta liimattu:

                                     "Älä viä koske siihen, se tartti vähän painoo, että pysyy."

            Muillekin opiksi: ensin liimaa kengänpohjaan, sitten jakkaranjalka kenkään ja kahvakuula painoksi.

                                           Eiköhän pysy! Kiitosta vaan taas Pelle Pelottomalle!

 

MISTÄ UUSI KOTI?

Alamme olla -puoliso -herra Kukkaro ja minä- rouva Myttynen sellaisessa elämänvaiheessa, että asuntoasioita olisi hyvä taas miettiä.
Mutta kun se on niin vaikeaa. Ei tiedä mistä aloittaisi.
Mikä olisi se kaupunki mihin tulevan kodin perustaisi? Olisiko se nykyinen pikkukaupunki vai viereinen suurempi kaupunki, syntymäkotikaupunkimme?
Entä isommassa kaupungissa- vanhempi lähiö vai uudisrakennusalue? Vuokra- vai omistusasunto?
Kerrostalo vai rivitalo?
Tänään teimme pienen ajelun katsomassa rakennettavia taloja Lentävänniemen Niemenrannassa.
 Alkoi kiinnostaa.
 Niin iso kynnys vielä on olemassa, ettemme osallistuneet tänään järjestettyyn alueen yleiseen esittelyyn. Nyt tässä istuessa se vähän harmittaa.
Tulevan asumisen kriteerinä on hyvät julkiset kulkuyhteydet ja muut ikäihmisen tarvitsemat palvelut. Näköjään Lentävänniemessä/Niemenrannassa ne toimivat.
Katselin rakennuttajan sivuilta hintoja- huh huh! Kolmiot, alle 70 neliötä, senioritalossa hinta n 260 tuhatta. Taisi olla enemmänkin.
Nykyisestä kodista, lähes nelikymppisestä talosta haja-asutusalueella ei enää rahaa myynnissä paljoa saa. Ei läheskään puolta pienemmän uuden kerrostalon asunnon hintaa.
Eli jos me välttämättä haluamme saada tänään löytämältämme asuntoalueelta uuden kodin olisi mentävä pankkiirin puheille. Tai nykyään rakennuttaja tarjoaa lainaa ilman pankin välikättä.
Asunnot ilmoitetaan myytäväksi pienellä summalla ja talolainaa saisi 25 vuodeksi. Olisimme lähes 100-vuotiaita kun laina olisi maksettu jos sijoittaisimme minimisumman.
Kahden terveen eläkeläisen tulot kyllä riittäisivät ko. menettelyyn, mutta mitä tapahtuisi jos toinen yllättäen sairastuisi tai peräti kuolisi. Pitäisi luopua unelma-asunnosta.

Toinen vaihtoehto asunnon hankkimiseen olisi ostaa jostakin lähiöstä ihan halpa kerrostaloasunto, rempata se mieleiseksi ja asustella siinä loput elinpäivät. Jäisi vähän sukanvarteenkin perintöä.

Tätäkin vaihtoehtoa on ilmoille heitetty, mutta ei se oikein kuitenkaan ole sytyttänyt kumpaakaan.

Elämään on tullut ja on tulossa sellaisia muutoksia jotka jo herättelevät meitä uuden elämänvaiheen käynnistämiseen.

Yksi merkittävä asia on se, ettei meillä ole enää Hymyä, jonka takia tässä kodissa vankasti pysyimme.
Toinen merkittävä seikka on se, kun lastenlapset alkavat aikuistua niin, ettei mummolalomia enää näköjään tarvita lähivuosina.
Kolmas muuttoa kannustava asia on kulkuyhteydet. Omalla alueella ne ovat kutakuinkin hyvät, mutta kun kaikki kauppa-, harrastus, ym. toimet ovat 10 kilometrin päässä, niin se alkaa rasittaa.
Neljäskin asia tässä on muutoksessa: puoliso-herra Kukkaro  olosuhteiden pakosta (työmaa muuttaa) lopettaa jokapäiväiset juoksupoikahommansa ja aikoo alkaa sohvaperunaksi. Se toimi sujuu parhaiten uudessa kodissa. Luulisin.

Tein kyselykierroksen automatkalla kun puoliso ei karkuunkaan päässyt.
"Mihin sää haluaisit muuttaa?"
"Ratinanrantaan."
"Miks`?"
"Se on hiano paikka."
Ratinanranta taitaa kuitenkin olla meidän ulottumattomissa hintatasonsa puolesta. Eikä se ainakaan minua sytytä.
Oma unelmapaikkani olisi Tampellan alue, olihan syntymäkotini sen tuntumassa, Lapintiellä.

Vielä ei talonmyynnistä keskustella, myydähän tämä kyllä täytyy ennen uuden kodin hankkimista.
Tämänpäiväisellä haavetalollani on vasta monttu kaivettu, joten kiirettä ei päätöksille ei ole.

Nyt on kuitenkin haaveiden verkko heitetty -yhdessä. Se on jo puoli voittoa.

TOIVEET JA TOTUUS

On jännä tunne kun haluaakin jättää tekemisensä/työnsä kesken.
 Mietin sitä kun siirtelin viimeistelyä vailla olevia tekeleitäni sivummalle että toisille tuli tilaa. Tapanani on ollut aina tehdä työt (käsityöt) valmiiksi joskus kylläkin pienellä viiveellä, mutta nyt jotkut ajankohtaan kuuluvat työt olen jättänyt huilimaan vaikka ei pitäisi.
Keskeneräisenä ovat : talveksi tarkoitettu takki, pikkujakku, puolihame, mohairneule, Afrikankukkapeitto, parit helmet ja mitä vielä?

 

Takista puuttuu napit ja helman ompelu. Jakun tein ikivanhasta kankaasta ja Kontista ostetun 80-luvun kaavalla. Hyvin istui keskeneräisenäkin- "vaikka itte sanonkin". Olkapäällä oleva kangas sekin on jo vuosia sitten Kontista parilla eurolla ostettu silkin tuntuinen kangas. Sopii hyvin jakun väriin.

 Sylissäpidettävät ja TV:n äärellä tehtävät käsityöt valmistunevat sitten joskus...
Muutama sukkaparikin on puikoilla.
Yksi tuunaustyö valmistui nopeasti: Kontista ostin kivan kellohelmahameen kolmella eurolla, mutta eihän se mennyt vyötäröltäni kiinni. Lidlistä ostettu mukava trikoopusero pääsi pallohameen pariksi. Pieni ryntty tuli ompeleen alle, sen peitin pikku rusetilla. Hamosen tuoteselostusta lukiessani hämmästyin: materiaali 100 % silkki! Nyt kelpaa!

Valokuvakirjan teko, lähipiiriläisen taulujen nimeäminen ja siirto yhteisesti perustettavaan blogiin, sukututkimuksen materiaalin kirjoittaminen kukin suku omiin kansiinsa, kyllähän näitä riittää.
Tuossa on lueteltu muutama "vaiheessa" oleva projekti, toiset niistä ikuisuusprojekteja.
Mutta mikä minua häiritsee on se, että en ikäänkuin halua tehdä tällä hetkellä jotakin työtä loppuun.
Onko se jokin tunnepohjainen oireilu -ikääntymisestä?
Saman tunteen koin kun 1977 rakennettiin talo ja oli tyhjääkin tyhjempi olo kun kaikki tuli valmiiksi.
Vähän niinkuin elämäkin saisi jatkuvuutta kun on muutama keskeneräinen toimi odottamassa käsityökopassa, ompelupöydällä tai tiedostona netin syövereissä.

                             Muutaman keskeneräisen sain valmiiksi kun katselin "Mirjamia" päivällä.
                       Anneli Saulin- häntä ihailen näyttelijänä- kanssa puuhastelimme samoja asioita:

                                               Anneli se siinä silittelee rouvan pöytäliinoja,

                              minulla Annelipunnelilla työn alla lakanoita, tyynyliinoja ja pöytäliina.

Pöytäliinaa silitellessäni oli puoliso-herra Kukkaro ehtinyt kattaa lounaspöydän "tablettien" kanssa, hmm:

                                               Vaikka näin sen toivoin olevan:

                                       
                                           Aina ei käy yksiin toiveet ja totuus.

YSTÄVÄNPÄIVÄKIRJE ÄIDILLE, SINNE JONNEKIN

"Äiti rakas,
kirjoitan Sinulle sinne jonnekin.

 Yllätit meidät ja lähdit lopulliselle matkallesi Ystävänpäivän iltana kolme vuotta sitten 92-vuotiaana.

Tässä päivänä muutamana satuin selaamaan muistolaatikkoasi ja se herätti taas muistot viimeisistä ajoistasi ja vähän aiemmistakin.

Tallella pärekorissa- aarrelaatikossasi- on olkihattu, joka ostettiin viimeisellä Kuressaari-

matkallamme, keltainen huivi oli monissa juhlissa hartioillasi ja pitsikäsineet, niitä pidit aina kesällä.

Pieni musta käsilaukku kristallikoruineen keikkui usein olkavarrellasi. 

 Kopassa oli pino passeja, paljon käytettyjä. Kävithän vielä viimeisinä vuosinasi Floridassa ja teitpä vielä matkan Kiinaankin, yli 80-kymppisenä. Viimeisen passin olit hakenut edellisenä syksynä.

Joulun alla 2012 kävit muistitutkimuksissa ja magneettikuvauksissa ja omien, meiltä salassapitämiesi arvailujesi mukaan olit saanut tutustua herra Alzheimeriin. Teillä olikin jo syvempi yhteys, vaikka ei se meille, kotiväellesi, vielä pahemmin näkynyt. Muistisi ja toimintakykysi olivat vielä kohtuullisen hyvät ikäisellesi, hoidit kaikki omat asiasi järkevästi ja itsenäisesti. Kaupassakäynnit ja isommat siivoukset annoit minun hoidella, tosin pyörit rollaattorisi kanssa ympärilläni kun imurin kanssa asunnossasi hyörin. Syömisesi tai syömättömyytesi aiheutti huolta, olithan jo muuttunut pikkuriikkiseksi, painoitkin vain vähän yli 40 kiloa. Mekotkin jäivät niin pitkiksi, että niitä sai tämän tästä lyhennellä, etteivät jääneet tossujen alle. Samaan aikaan pidennettiin tyttöjen mekkoja.

Omasta aloitteestasi halusit päästä muutamaksi päiväksi jonnekin lepäämään ja nopeasti sellainen järjestyikin. Helmikuun 11 päivänä, maanantaina, saatoin Sinut Taatalan palvelukotiin. Olit pakannut pieneen punaiseen matkalaukkuusi juhlavan mekon, koruja ja korkokengät illanviettoa varten. Olithan tottunut kylpyläkävijä, joten iloinen illanistujainen hauskassa seurassa oli mielessäsi.
Outo paikka sai Sinut jännittyneeksi, jopa niin, että Sinulle jo seuraavana päivänä nousi korkea kuume. Taatalasta Sinut toimitettiin Acutaan. Tulin Sinua sinne myöhään illalla tapaamaan ja löysin Sinut happiviiksissä istumassa sängynreunalla. Laamapaidan kaulukseen olit tallettanut korvakorut. Hämmästyneenä kysyit."Mitä Sinä täällä teet?"
Seuraavana päivänä Sinut siirrettiin kaupunginsairaalaan saamaan tehokkaampaa hoitoa.
Saimme olla vieressäsi kun aloit tehdä lopullista matkaasi "sinne jonnekin". Tämä kuopuksesi Sinulle vuosia sitten taidekoulussa maalaama silkkihuivi rauhankyyhkyineen oli poskeasi vasten,  matka-aika oli lyhyt ja lempeä. Perille pääsit illalla.  Ystävänpäivänä.

Valokuvassa olet nuori morsian syyskesällä 1945. Kerroit, että vaalensit tukkasi vetysuperoksidilla valkoiseksi vihkiäisiisi. Tämä kuva ja kehykset ovat alkuperäiset. Olet kuvassa niin nätti!
Olit tullut sodan jaloista yksin ilman perhettä Jääskestä Tampereelle ja täällä tapasit isä-Onnin. Kerroit tapaamisestanne hauskasti suvun pikkutytöille keväällä 2012. Siitä on äänite tallella. Tytöt istuivat jalkojesi juuressa ympyrässä ja innostuit kertomaan jopa sotamuistojasi. Surullisilta ne vieläkin kuulostivat. Tärkeitä muistoja lastenlastenlapsille.

Isä-Onnin kanssa saitte viisi lasta. Yksinhuoltajana meidät kuitenkin kasvatit. 

Työväenopisto sai Sinusta ahkeran opiskelijan, kävit siellä monenlaiset kurssit vuosien aikana.
Luit paljon, matkustelit, harrastit nuorempana tanhuja ja muutenkin tanssit mielelläsi, rockiakin päästelit menemään nuorempien kanssa.

Perheen pojat olivat merimiehiä ja niinpä Sinäkin viisikymppisenä otit uuden ammatin ja siirryit hyttiemännäksi Ruotsinlaivoille. Siellä innostuit tekemään savesta patsaita. Sukulaiset ja ystävät ovat saaneet näköispatsaansa merkkipäivinä. Muutamassa näyttelyssäkin monet patsaistasi kävivät.

Syntymäpäivänäsi 14.12 2012 kun täytit 92 vuotta yllätimme Sinut patsastyösi ääreltä. Joku ystävistäsi oli työn alla.
Huumorintajusi kesti vitsailumme kuopuksesi maalaamasta "Ukko ja kuukkeli"-taulusta. Nimitimme hänet sulhaseksesi.
 "Mikäs sitä on aamukahvipöydässä istuskella kun vastapäätä on noin lempeä ja hymyilevä ukkeli. Ei paljon vastaankaan sano" -sanoit.
Kaulallasi oli taas poikasi maalaama silkkihuivi. Näillä pienillä asioilla pidit meidät aina lähelläsi.

 Vaikka olit tutustunut herra Alzheimeriin jäi suhteenne ohueksi ja lyhyeksi. Onneksesi.

Yhteisiä kesäpäiviä vietettiin meidän pihassa. Mukana tietysti vävypojat. Nuorimmaisesi ikuisti tuokiomme tauluksi ja tätä taulua saitkin katsella monet vuodet sänkykamarisi seinältä.

 

Pidit säännöllisesti yhteyttä sukulaisiisi ja ystäviisi. Sait pitää monta pitkäaikaista ystävääsi viimeisiin vuosiin asti. 

Sait tutustua kaikkiin lastenlapsiisi, heitä on 11 ja lastenlastenlapsiakin 19. Heihinkin kaikkiin ehdit tutustua ja he Sinuun.

Lapset muistavat Sinut Irkku- tai Pikkumummina.

Runsaasta koru- ja kivilaatikostasi riitti muistokivi tai koru jokaiselle lapselle, lastenlapselle ja lastenlastenlapsille.

Meillä on ikävä Sinua!

 Hyvää Ystävänpäivää! 

t. Tyttäresi"

"MÄ LEHDEN LUIN"

Olenkin tullut runolliseksi kun otsikkoni alkavat toisten luomilla lauseilla.
Tänä(kin) aamuna oli lehtipino kohtuullisen runsassisältöinen.

Puurokupposeni ehti käydä kylmäksi ja maito lämpöiseksi kun toista tuntia viihdyin aamupostin luennassa. Puoliso oli jo lehtensä lukenut ja lähtenyt kylille.
Tapoihini kuuluu lukea aamun lehdet kannesta kanteen, päivä ei ala sujua jos niin en tee. Puoliso- herra Kukkaro istuu pöydän toisella puolella ja tietynlaisen lehden rapinan jälkeen on lehtiä vaihdettava. Vaikka oma lukemiseni olisikin jäänyt keskeneräiseksi.

 

Sarjakuvasivuja en jätä koskaan lukematta, juuri tänään olikin koomikkonäyttelijätär "Kumman kaa"-Heli Sutela haastateltuna kun on valitsemassa seuraavaa sarjakuva-Finlandian voittajaa.

Jos joku kysyisi minulta mitä lehdessä tänään oli, muistaisin ainakin uuden Väyrys-puolueen kampanjatilaisuuden uutisoinnin, rantatunnelin testaajat ja neuvot valokuvien tallentamiseen. Minua kosketti otsikko: "Digitaalinen keskiaika uhkana", tarkempi luenta pelotteli aikakaudesta, joka olisi kuin digitaalinen keskiaika josta ei jäisi jälkipolville materiaalia. Vahinkohan se olisi, vanhat valokuvat kertovat niin paljon aikansa ilmiöistä ja henkilöistä. Meidänkin aikamme saisi näkyä jälkipolvillemme valokuvien kautta.

Tämänaamuiseen lehtiläjään oli mahtunut Aamulehti, Ihmiset, Moro, Citymarketin monisivuinen mainoslehti, XXL, Verkkokauppa, Ykköset ja muutama muu pienempi mainoslehti. Mainoslehdet eivät minua liikkeelle saa, sitä kun nykyään mennään ostoksille, ostetaan vain se mitä kulloinkin tarvitaan. Eikä se enää ole paljon.
Ainakaan minulle. Nykymiehet, näköjään tuo ikääntyneempi joukko, seuraavat tarkasti tarjouksia ja kiirehtivät niiden perässä kaupasta toiseen.

Joskus sitä tulee langettua ostamaan sellaista mitä ei ollut aikonutkaan. Kuten tänään. Olen etsinyt punaisiin tanssikenkiin sopivaa punaista huivia. Olen kiertänyt kauppakeskusten merkkiliikkeissä, kierrätyksessä ja Kontissa. Näköjään punaisten huivien valmistus on lopetettu. Punaista huivia ei löytynyt mistään.

 Löytyi kuitenkin viisi esinettä jotka oli ostettava.
Puoliso on saanut 30-vuotislahjaksi, siis yli 40 vuotta sitten, ystäviltään viinilaseja ja nyt kierrätyksestä löytyi rikkimenneiden tilalle samanlaisia viisi kappaletta, a`2€. Päivittelin myyjälle mukamas korkeaa hintaa ja sainkin ne vähän edullisemmin. Oikeaa tarvettahan niille ei ole, mutta nostalgia pääsi etualalle. Lasit ovat tutut kaikille perheenjäsenille ja juhlakattauksessa ne on katettu pöydän pienimmillekin. Nyt taas riittää samanlaiset lasit kaikille.

                        Niin, aina ei tarvita massiivista mainospostia kun joku tarve eteen sattuu.
                     
                       Taas sitä kannetaan kassikaupalla  hyvin tai hyvin vähän luettuja lehtiä kylän keräyslaatikkoon. Usein se painava lehtikassi saa seikkailla auton peräkontissa montakin päivää joskus jopa kaupungista toiseen.

"SUA LEMMIN KUIN JÄRJETÖN MÄ OISIN"

Tanssituokio eläkeläisristeilyllä alkuviikolla:
"Mennäänkä poski poskea vasten?"
Yritettiin, oli esteitä. Nimittäin elintaso/elämäntavat ovat asettuneet meille kummallekin - herra Kukkarolle ja minulle - rouva Myttyselle, vartalon keskuvaiheille, joten olisi näyttänyt jkv. koomiselta jos olisimme posket vastakkain tanssin pyörteissä haaveilleet/muistelleet jostakin entisestä herkästä hetkestä.
Siispä säädyllisen välimatkan päässä toistemme poskista pyörähtelimme tuttujen sävelten tahdissa Viking Cracen tanssiparketilla.
Edelliselle samanlaiselle reissulle pari vuotta sitten olin varustautunut kumipohjakengillä, erinomaisilla Eccon korkokengillä, mutta eihän niillä voinut tanssiparketille mennä.
Olin etsinyt tanssikenkiä -punaisia-ja satuinkin löytämään ne -Fidasta. Käyttämättömät Palmrothit. Kympillä.
Tietenkin punainen pussukkakin matkaan lähti.
Punainen on minun energiavärini ja se pitää olla ainakin kengissä.
                                        "Annelipunneli punaisissa kengissä hyppäsi,vippasi
                                          Vilpan tuppaan,
                                          Vilppa sano niin, ota tyttö kiin,
                                          vie kamariin,
                                          syötä sokerii,
                                          paina ovi kiin."
 Kukakohan se tuonkin runonpätkän on runoillut, sitä minulle lapsena luettiin. Siitä alkuperäinen blogin nimikin "Annelipunneli" on peräisin.

Reissu oli antoisa, oltiin tutun ryhmän mukana ja  tutustuttiin uusiin ihmisiin, sehän näillä matkoilla on tarkoitus. Syötiin hyvin ja vähän levättiinkin. Tai minä aika paljonkin, en viihdy merenkäynnissä.

Matkalukemisena oli Katja Ketun "Kätilö". Edellisenä päivänä olin katsonut saman elokuvan. Mielestäni "Kätilö" on tekstinä kiinnostavampi, elokuva puhutti toisella tavalla, tuli kiinnitettyä enemmän huomio tuttuihin lahjakkaisiin näyttelijöihin joten tekstin hienoudet jäivät vähän varjoon. Minun mielestäni.

                                                     Aavan meren tuolla puolen...

OLEN SAANUT HYVÄÄ PALVELUA

Joskus on tullut luettua ihmisten juttuja saamastaan huonosta kohtelusta esimerkiksi Kelassa, terveyskeskuksessa tai muussa yleishyödyllisessä palveluyksikössä.
Minulla on viimeaikaisista  kokemuksista hyvää kerrottavaa.
Hoitelen lähipiiriläisen asioita valtakirjalla mm Kelassa. Piti uusia asumistukihakemus, sillä oli aikamäärä. Hakemus- kuten moni käyttäjä tietääkin- pitää sisällään monta liitettä joita pitää haahuilla eri paikoista.
Vein henkilökohtaisesti paikalliseen Kelaan mahdollisimman perusteellisesti täytetyn hakemuksen maininnalla, että vielä puuttuva liite tulee myöhemmin kunhan posti sen Ruotsista toimittaa. Kului muutama aika niin Kelasta soitettiin ja muistutettiin puuttuvasta liitteestä. Toimitin sen pikimiten ja asia saatiin etenemään.
Palvelu oli joustavaa ja ystävällistä. Kuten ennenkin.

Toisen mieltälämmittävän palvelun sain eräästä erityisyksiköstä kun eilen tiedustelin lähipiiriläiselle kuntoutuspaikkaa.
"Voitteko tulla huomenna!"
Kiitos!
Kolmas onnistuminen oli kun hankin kuljetusta.
"Soititte vastaajaan, aikamme ovat silloin ja silloin,niinä ja niinä päivinä!" Ei käy!
Soitto paikalliseen taksipalveluun: "Voitteko auttaa, vaikka tilaan autoa eri kunnasta?"
"Siis auto tulee klo niin ja niin siihen ja siihen paikkaan."
Kiitos!
Neljäs onnistuminen oli kuljetuksen päässä.
"Päivää, päivää, mehän olemmekin jo tuttuja." Sanoi lääkäri ja puristi kättä tuttavallisesti.
Keskustelullekin riitti aikaa.
"Me varaammekin tämän viimeisen paikan!"
Lähipiiriläinen pääsi kuntoutukseen.
Kiitos!
Piti tilata lähipiiriläiselle aika omalääkärille.
"Odotusaika on noin kymmenen minuuttia."
"Soitan aikaa tälle ja tälle henkilölle tästä ja tästä asiasta ja vielä tämäkin pitäisi tarkistaa."
"Sopiiko tämä ja tämä aika?" Ei tarvinnut kuukausia odottaa.
Kiitos!
Sain ison määrän asioita hoidettua ilman erityistä takkuamista vaikka asioin ison kaupungin virastoissa.

Huolet oli vähäksi aikaa heitetty ties minne ja  päätin vähän shoppailla.
Löysin kauppakeskuksen vaaterekiltä mukavannäköisen nutun itselleni. En viitsinyt käydä sitä sovittamaan.
"Voisitko pukea tämän päällesi, näkisin paremmin sen mallin?"
Nuori myyjätär pukeutui nuttuun.
"Käännytkö vielä ympäri, näen sen takaa!"
Ostin nutun ja vielä hamosenkin.
Tulevalla viikolla on pieni lomanen tiedossa ja uutta vaatetta on mukava matkalle saada.

Ei päivä aivan ongelmitta sujunut.
Oli toisen lähipiiriläisen laskujenmaksupäivä.
Verkkopankki moitti: "Käyttäjätunnus ja salasana eivät täsmää. Kokeile sitä ja sitä."
 Kokeilin mitä pyydettiin. Ei onnistunut. Vaihdoin konetta, jospa asetukset ovat erilaiset.
"Käyttäjätunnus ja salasana eivät täsmää. Kokeile sitä ja  sitä." Sitten tuli kehoitus:" Ota yhteys pankkiin merkillä se ja se."
Olisi sitä kyllä muitakin kiireitä kun mennä eläkkeenmaksupäivien aikaan paikalliseen 10-13 aukiolevaan pankkiin.  Kampaajallekin pitäisi ehtiä.
Ja kirjoittaa kirjoittajapiiriin juttu ennen viikonvaihdetta.
Ja lauantaina osallistua sukututkimuksen peruskoulutukseen.

Joku asia mitä pitäisi toimittaa jäi vielä vaivaamaan, mutta jääköön nyt toiseen kertaan.