sunnuntai 27. marraskuuta 2016

ENSIMMÄISET HAITUVAT TALLESSA

" Mää oon tän päivän jälkeen jo neljä kuukautta vanha. Painankin jo 20 ja vähän päälle kiloo ja jos Emäntä oikeen mittas niin selkä on jo 58 senttiä korkeella. Matalalta mää tossa kuvassa näytän, mutta livenä oon aika korkee, sen pitkästi yli puoli metriä.

Takakoipia mulla on vaikka kuinka korkeesti ja hyvin mää niillä pääsen seisoon ja katteleen mitä herkkuja tai kivaa noi aikuiset on pöyrille jättäny. Ny ei oo ollu mustaamakkaraa mutta jotain kuitenkin. "

"Eilen illalla Emäntä meinas paistaa torttuja iltakaffille ja oli tiätty jättänyt kaneliomenatäytteet pöyrälle.


On se kumma kun se osaa aina rynnätä huaneeseen kun mää yritän olla ihan hiiren hiljaa  askareitteni kanssa. Niin kun nyt tän hillopurkin tyhjennyksessä. Riamastuhan se taas siitä ja mua harmitti niin että tein omat tortut puhtaalle matolle, tai meni vähän toisellekin. Ei ne taaskaan muuta voinu kun pyäritellä päitään ja kantaa matot pesukoneeseen. "

"Yks sallittu leikki mulla tässä oli, nimittäin tyhjän ruakasäkin pohjan koluaminen. Siinä touhussa viihryin pitkän tovin."


"Tää on ollu sellanen viikko, ettei Emännällä oo ollu yhtään laastaria käsivarsissa vaikka me leikitään aika paljon. Ny se keksi ottaa Isännän vanhoja sukkia ja tunki ne täyteen muavikasseja. Niillä me sitten iltasin leikitään kaksistaan vaikka se yrittää kattella TV-tä. Ei sillä oo kuulemma mitään hajua mitä sieltä tulee kun mää pyärin ympärillä. Kuulin sen sitäkin puhuvan noista sukka-asioista, että takavuosina joku Lenita on ollu käärmeissään kun miähet käytti valkosia tennissukkia pyhäkenkissä. Ne valkoset tennisukat on mun leikeissä kaikista kestävämpiä, jotenkin niihin ei hampaat tartu."

"Tänään tehtiin Emännän kanssa Maantien Ihmeitä-lenkki. Ulkona kävi kova tuisku päin näköö, Emäntä mulle ihasteli taas ikivanhoja nahkahousujaan, että ne on parhaat just tälläsessä viimassa. Mikä mää oon siihen mitään sanoon kun en niitä oo ennen nähny. Erelliset bernit sai Emännän nahkahousujen kanssa kulkee. Kai määkin nyt tän jälkeen."

"Lenkin jälkeen Emäntä kutsu mut, sai kutsua parikin kertaa, Salonkiin, oli kuulemma furminoinnin aika. Itte se kävi tossa viikolla kampaajalla  ja yritti mua vierä sinne näytille kun oli tuttu kampaaja ja halus mut nährä. Mää pistin niin kovast hanttiin rappujen alussa, ettei ne mua sinne sitten raahannu.

Mää tykkäsin kun Emäntä mua harjaili, ny tuli tukkakin kammattua oikeen kunnolla."


                        "Ei mulla hilsettä oo, vaikka kuvassa jotakin hippuja näkyykin."


 "Tän verran se Emäntä mun haituvia sai kerättyä. Se pani nää mun ensimmäiset pumpulinpehmeet haituvat talteen, ihan niinkuin pikkulapsen ensimmäiset kiharat. Näistä se meinaa huavuttaa ittelleen korvikset. Hmm"


maanantai 21. marraskuuta 2016

"JYMY-JAMI TÄÄLLÄ, MITÄS TEILLE KUULUU?"

" En ookkaan päässy näytille sitten ton pitsipeittomakailun jälkeen, muistatteko kun mää opin pomppiin sänkyn päälle?"


"Mää oon voinu ihan hyvin, ulkoiltiin paljon lumisilla poluilla, monta kertaa mentiin viämäritötterölle ja mää pääsin oikeeseen tuaksujen maailmaan, taas."



"Meirän nurkalla on iso hevostalli ja ne hevoset meitä tuijotti kun lehmä uutta porttia, mutta mää en kyllä oo yhtään niistä kiinnostunu viälä, niistä hevosista meinaan. Kai sekin aika tulee, että mää oikeen himoitten päästä niitä paimentaan. Erellinen berni Hymy sillai oli tehny. Sitten se sen homman ymmärs lopettaa kun joku ihme sähköpaimenpoika oli sitä napannu hännänpäähän."


"Tällai me Emännän kans tota meirän omaa tietä tallustellaan, mää toistaiseks halkasen tuulta ja Emäntä taapertaa perässä. Meillä toi hihnakävely kuulemma sujuu oikeen hyvin, mää en tykkää vetää enkä mennä kauaks Emännästä kun se antaa aina mulle piänen suupalan kun mää sitä katton silmiin siinä kuljeskellessa. Me tehrään semmonen Maantien Ihmeitä-tutustumislenkki ennen päiväruakaa. Naapurin kohralla Emäntä sanoo mulle että mennään kotiin, mennään syämään. Sitten se irrottaa multa hihnan jaa mää juaksen kotiovelle. Kun Emäntä ittekin siihen ehtii ja avaa oven, niin mää oikeen ryntään hyppien omaan ruakasaliini. Emäntä sitten antaa mulle nappulat, ne se on aamulla punninnu valmiiks. Ajatelkaa ny, mulle annetaan vaan just se määrä sapuskaa mitä ruakasäkin kyljessä lukee. Ei o paljo mun miälestä. Joskus jos on oikeen ruokasa lenkki ollu, niin ei ne anna senkään vertaa kun pitäs. Päiväruoan jälkeen ne pistää mut päiväunille ja itte häipyy kylille, tai Emäntä rupee omille hommilleen, ompeleen tai kutoon, mää en oikeen tykkää, että se mun aikana tekis mitään muuta kun olis mun kans."


"Viime viikolla täytin 16 viikkoo ja mulla oli taas eläinlääkärissäkäynti.  Puntari näytti 19,6 kiloo ja viäkin kuulemma kylkiluut hyvin tuntuu. Isoks ja terveeks poikapennuks se lääkäri mua kehu. Hampaat ei oo viä lähteny niinkun mun muutamalta sisarukselta, mutta orotellaan sitä. Ja jos ne ei ittekseen lähre, niin ...tuli hammaslääkärireissu. Mikähän sekin oikein olis? Pari rokotustakin muhun piikitettiin, ei tuntunu missään. Eres ruikulia ne ei aiheuttanu. Tossa kuvassa mua taas vähän kopeloiraan. Ei sattunu."


"Tän perheen se Neljäs Poika, se bernimagneetti kävi taas mun kans painimassa ja kanniskelemassa. Se on sen piintyny tapa. Näin se kuulemma erellisiäkin Berryä ja Hymyä kanniskeli ja nekin tykkäs. Mää kans tykkään."



"Mun heijastava liivi jäi vähän kinkkanaks ja emäntä oli tehny mulle uuren sillon kun mää olin päiväunilla."


"Arvakkaas mitä tänään tapahtu!? Isäntä oli jättäny mustamakkarapaketin tyäpöyrälle ja kun Isäntä ja Emäntä oli toisissa huaneissa niin äkkiä sen paketin siappasin ja ehrin syämään kaikki pari pötköö. En oo ennen sellasta syäny, en eres haistanu ja ny sain sellaset herkut että...No Emäntä tiätysti hokas että jotain tapahtuu kun oli niin hiljasta. Ny se ei puhunu millään kiälillä, syytti vaan Isäntää kun oli mustamakkarat pöyrälle jättäny. Mitä toi ny on, syäty mikä syäty; ei se vaarallista oo, toista on leikkuuveitsi jos se on tyäpöyrän reunalla ja sillä on veistetty vaikka kinkkua. Sitäkin on tullu maistettua. Meinaan sitä leikkuveistä. Kyllä ne on mua koko illan ulkona juaksuttanu ja hokenu että tee kakat tee kakat. "

"Sillon kun mua haettiin syntymäkoristani tänne niin kasvattaja oli maininnu ajasta kun meistä ihanista karvapalleroista kasvaa r*******ä. Emäntä sillon sano, ettei aio sitä sanaa ottaa ollenkaan käyttöön siks, ettei se toteuru. Mää en kuulemma ookkaan mikään r****ö, olen enemmän sellanen lössykkämössykkä verkkainen pikkuprinssi. Tairan olla sellanen omastakin miälestä, tykkään nimittäin jäärä oven väliin kynnykselle miättiin pitkäks aikaa että tulisko vai meniskö. Samoin mää miätiskelen pitkät tovit tienhaarassa että mihkä tästä menis. Tai jos nään jonkun tulevan tai menevän, niin tarkkailen sitä hiavahtamatta ihan kun seisova lintukoira niin kauan kun pääsen siihen tutustuun. Joskus jään tiällekin seisoon ja miättiin että mitä tekis. Tässä mää viätän iltahetkiä, tässä Emännän jalkojen juuressa."

                                          "Terve, taas mua viärään ulos..."


lauantai 19. marraskuuta 2016

VIIKONLOPPU JA KAKSI REGINAA

                           Käväisin tänään Kädentaidot -messuilla, minä ja 18000 muuta.


Matkan tein Nyssellä edellisten vuosien tapaan. Ajoin oman kylän bussilla Tampereelle ja Nyssen päätepysäkille kun arvelin, että sieltä mahdun kyytiin. Kuinka ollakaan olin ainoa matkustaja seuraavalle pysäkille asti.

 
                                   Täpötäydestä Nyssestä purkauduttiin Tähti-Areenalla.


Kiertelin kaikki hallit, ihmispaljous ei alkumetreillä häirinnyt.

Yksi vinkki: ei kannata ottaa välipalajuomaksi hiilihapollista pullollista: hapot lensi silmille ja papiljottikiharoilleni kun lämmennen pullon avasin... sain katseita...

Keräilyhalli kiinnosti, olen mukamas tarvitsemassa hedelmäveitsitelinettä entisten koiranpuremien tilalle. Sellaisia ei silmiini sattunut, kaikenlaisia lasipyttyjä, vaaseja ja muita esineitä oli myyntipöydät täynnä. Ja vanhoja kirjoja, niitäkin oli paljon. Etsiskelin käsityökirjaa, jossa olisi ollut ohjeita ja malleja villakirjontaan. Ei löytynyt sitäkään.

Mutta sitten: yhdellä pöydällä oli pari juttua, joiden ohi en päässyt. Vieressäni oli ikäiseni rouva ja kumpikin uppouduimme toisiamme vilkaisten "Reginan" lemmen- ja tuskantäyteisiin kertomuksiin.

     "Yhä kasvavan epäluulon ja ällistyksen vallassa Leena oli kuunnelleut Jorkan puhetta. Kuinka hän saattoi! Eikö Jori ollutkaan kertonut mitään? Miksi Jori petti hänet? Tyttö katsoi kauhistuneena Joria . Tämä puristi rauhoittavasti hänen kättään. Jorkka nosti kätensä ja jatkoi: Minun on nyt kuitenkin tunnustettava, että olemme pelanneet pientä jekkua. Syy ei ole minun vaan tämän Jori Karangan! Hän on Georg Karanka ja minä Jorma Tulostie. Hän halusi välttämättä vaimon, joka ei välittäisi rahoista vaan hänestä itsestään. Suonette meille anteeksi tämän pilailun, joka oli tehty vakavassa mielessä."

 
Illalla aion käpertyä sohvannurkkaan, herkutella metrilakulla ja eläytyä Teuvon, Veijon, Annulin,  Kaarinan ja Tertun suhdekiemuroihin.
Teininä näitä lehtiä en koskaan lukenut, nyt ostin ne, että voin palata nuoruuteni lemmentuskiin.

Muotinäytökseen ehdin seisoskelemaan takariviin. Taas oli upeassa näytöksessä kotimaisten suunnittelijoiden ja valmistajien tuotteita.

Jukka Rintala säväyttää aina  luomuksillaan:




                              Värikkäitä villasukkia oli muutama orrellinen.

 Uusiakin yrittäjiä on kiva löytää; ILOINEN KETTULIINI kankaineen majailee pohjoisessa, Kontiossa.


                     Ja HUMBUGI  hurmasi nimellään, laukut, pussukat ja korut laatutuotteita.


                    Tuli taas mieli hyväksi kun sai katsella monenlaisen osaamisen tuotoksia.

 Omaan ostoskassiin ei kertynyt mitään -valitettavasti.  Olen jo oppinut sen, että en välttämättä tarvitse mitään kaapintäytettä.

                              Viikonloppua ja Reginaa ei tähän kategoriaan lasketa...


tiistai 8. marraskuuta 2016

PIKKUPRINSSI PITSIPEITOLLA JA MUUTA MAINITTAVAA


"Mää oon taas oppinu uusia asioita. Tässä yhtenä aamuna otin kauheen spurtin ja loikkasin sänkyyn, ja arvakkaas mitä? Siä peiton alla möykkynä kuarsaskin Emäntä. Hajusta tiäsin. Mää vähän hampailla koittelin kovempia kulmia pureskella mutta sillon se Emäntä ampas ja vippas mut lattialle ja veti peiton korviinsa. Emmää siittä lannistunu, hyppäsin uurelleen ja koittelin taas niitä kovia kyynäpäitä löytää. Sitten se tais tehrä elämänsä virheen kun se ottiki mut kainaloon ja alko silittää ja paijata. Ei mua enää pureskellakaa huvittanut. Ny me halitaan sänkyssä joka aamu."

" Aamulla Emäntä tuli olkkariin se sano jos oikeen muistan -ohmygood- ja pani kären ottalleen. Mikä tossa ny on? Mää vähän leikin ittekseni."


"Yhtenä lauantaina Veeti oli yäkylässä ja me miäsväki jouruttiin hommiin. Pistettiin aurausmerkit tiänposkeen  ja välillä pelattiin sählyä. Veetin syättövuaro, mää oon maalissa"



"Ilman mun apua ne ei olis selvinny, mulla oli toi homma hallussa monta kertaa."


"Tossa jokupäivä sitten tuli maa himputin kylmäks ja ihan valkoseks. Emäntä mut melkein pakotti sinne hyppiin ja pakkohan mun Emännän perässä oli ravata kun se viiletti viämärikaivantoo pitkin tiälle päin. "

  "Sitten mää hokasin messevät tuaksut! Arvakkaas mistä ne tuli? Viämärin pumppukaivosta, se oli siinä polun päässä. Ja siä on koko meirän kylän kansalaisten hajut! Sitä mää kiärtelin ympäri- ympäri ja seuraavalla lenkillä mää jo juaksin sen tykö."

"Noi porukat luulee, että mulla on jokkut viäterit jaloissa. Sen ne päätteli siitä kun meillä oli viaraita ja mää pomppasin -ny kun sen tairon hallitten- ainaki viistoista kertaa pöyräreunalle ja aina ne laski mut alas ja sano e-ei, ens sillai vähän viaraskoreesti mutta oisko ollu se kuurestoista kerta kun ne oikeen karjas, että EI ja sitte vasta mää ymmärsin, ettei pöyrälle kannata pomppia. Ne taas ei ymmärrä sitä, että enhän mää pikkuprinssi sinne pöyrälle viä nää,  kun oon niin matala. Mää kostin, kusin matolle. Ei mulle tartte karjua."

"Arvakkaas mikä tää on paitti ruahonleikkurin laatikko? Siitä tehtiin mulle alkovi terassille. Mää oon valinnu ittelleni makuuhuaneeks lasitetun terassin, siittä näkee puoli puutarhaa ja pihaa. Ja saa olla rauhassa kun tykkään. Emäntä päällysti laatikon paksulla kuplamuavilla ja parilla petauspatjalla ja päälle pani räsymaton. Patjoina on vauvanpatja ja paksu villamatto. Sivussa on piäni oviaukko josta mää pääsen sisään ja ulos ja voin kattella loikoillessani pihaan. Eikä tu kylmä, sano Isäntä. Se tilkkis jollakin foamilla ikkunan alareunat ettei käy veto. Voi niitä kun ne musta niin hualehtii."


"Toi mun emäntä on jo seittemänkymppinen, se kerto sen mulle, mutta se jaksaa mun kans viä leikkiä. Iltalenkin jälkeen meillä kaksistaan on aina piänet jalitsumatsit ihan tossa nurmella. Emäntä mulle yrittää syätellä niitä Pahlmanin panaanipotkuja ja kärkipotkuja ja muita ja mää sitten kirmaan niitten perässä .  Meillä on pikkukillien jäljiltä noita potkupalloja joka puskassa.


                                       "Leiki sää ittekses, mää meen syämään ja huiliin."


 "Toi Joulukin on tossa lähestymässä ja kuulemma näihin aikoihin pitäis kinkut panna sualaan. Määkin sen jo tein omalle röhkölleni. Jossain ne kinkut on, en tiä missä."


 " Tää on nykyään mun lempipaikka, Emännän villasukkien päällä, siällä se Emäntäkin jossakin yläilmoissa mua kurkkii ja kai jotakin blogia päivittelee ja välillä silittelee mun pörröstä päätä."


 "Mää oon nyt hilkkua vaille 15 viikkoo ja painan seittemäntoista kiloo enkä enää paljoo viitti purra. Nykkin Emännällä on vaan kolme laastaria käsivarsissa. Yhren se just otti pois. Aika vähän."

"Terveisin Jymy-Jami Sulonpoika Myttynen-Kukkaro, os Maroussia Valente. Voikaa hyvin!"



KIRJOITUKSIA BLOGIIN JO NELJÄ VUOTTA!

Marraskuussa neljä vuotta sitten päätin aloittaa kirjoittelun blogiin. Blogin nimi oli AnneliPunnelin blogi ja sen ensimmäinen kansikuva näytti tältä. Kuva on lähipiiriläisen maalama öljyvärityö, "Neito ja yksisarvinen".


 Pari vuotta sitten vaihdoin blogille nimeksi Rouva Myttynen muistelee ja kansikuvana oli lähipiiriläisen säilyttämästä paketista löytynyt grafiikanlehti:

Tämä kuva puhuttelee minua salaperäisyydellään ja verhottu katse seuraa minua kotini seinältä.

Nykyinen kansikuva on Vanhan Rouvan- äitini meistä,- herra Kukkarosta ja minusta -rouva Myttysestä muotoilemat patsaat. Äitini näitä savipatsaita teki kaikista sukulaisista ja tuttavistaan tai muista mieleenpainuneista ihmisistä ja lahjoitti ne kullekin erilaisissa tilaisuuksisssa. Muutamassa näyttelyssäkin patsaat ovat esiintyneet -edukseen jopa.
Työtapa oli erityinen: ensin Vanha Rouva haki pikkupullon Apteekkarin konjakkia, nautti siitä pikkuhiljaa kynttilänvalossa Andrea Botticelliä kuunnellen ja pullon tyhjennyttä muotoili sen päälle savesta sopivan persoonan.


 Blogin tarkoitus oli kertoa lastenlapsille mitä mummilaan kuuluu. Toinen syy oli alkaa seurata ja kirjata ylös kuinka iäkäs äitini pärjää nyky-yhteiskunnan asiaviidakossa ja kuinka ikäihmisen terveyden- ja sairauksien hoito sujuu julkisen sektorin toimesta.
Ensimmmäinen tarkoitus toteutui, toinen jäi tyngäksi.
Vanhaa Rouvaa-äitiäni, silloin 92 v, käytin ensimmäistä kertaa geriatrilla joulukuussa 2012. Saimme kuulla, että äiti oli päässyt jo syvään tuttavuuteen hra Alzheimerin kanssa. Se oli pysynyt meille kaikille salaisuutena, äiti itsekään ei sitä suhdetta tunnistanut. Suhde oli niin raju, että äitimme lähti lopulliselle matkalleen Ystävänpäivänä 2013.

Blogini on ollut itselleni mukava piristys ja hengennostattaja nämä neljä vuotta. Täällä maaseudulla asuessa ei tule hypättyä päivittäin kylillä, joten tekemistä kotipiirissä on hyvä olla. Muutakin kuin kotitöitä ja siivoamista. Käsitöitä olen aina tehnyt paljon -ommellut kaikki vaatteeni ja muut kodin tarvikkeet, kutonut ja virkannut. Tarvetta käsitöille ei enää juurikaan ole ja kaapeissakin on edelleen valmiita käyttämättömiä tekeleitä .
"Lukeminen kannattaa aina"- ja se onkin säilynyt harrastuksenani lapsuudesta asti.
Toisten tekstien lukeminen on kannustanut omankin kirjoituskipinän alkuun ja blogikirjoittaminen on siihen hyvä väline.
Ensimmäisinä vuosina lukijamäärät olivat vaatimattomia, nyt kävijöitä on ollut yli 37000. Kiitos!

Ensimmäinen blogini kertoi kävelystä kotinurkilla Hymy-koirani kanssa, siitä kuinka Hymy popsi hevonpallerot tienposkesta.
Ensimmäisen blogin nimikin oli "Viekas ja pitkähäntäinen"


                       Nyt tätä samaa tietä kuljetaan Jymyn kanssa, hevonpalleroita metsästäen.


Ja blogikirjoittelu jatkuu, milloin mistäkin asiasta. Järkeähän niissä ei tule edelleenkään olemaan, mutta kirjoittelulla saa näitä omia resursseja paremmin säilymään, sanovat nuo tieteilijät.

maanantai 7. marraskuuta 2016

ISÄNI- ONNI JALMARI- SYNTYI SATA VUOTTA SITTEN


 Tuleva isäni syntyi Suomen suuriruhtinaskuntaan Viipurissa marrakuun 7. päivänä 1916.


                                                     Poika kastettiin Onni Jalmariksi.

                                   Seuraavana vuotena Suomesta tuli itsenäinen valtio.


                                             Onnilla oli kaksi sisarta, Lahja ja Helmi.

Perhe muutti Lieksaan ja isä Kalle toimi Kylänlahden asemalla asemamiehenä sotatoimien alkuun asti.
Lahja, Onni ja Helmi kävivät koulunsa Pielisjärven kunnan Lieksan koulupiirissä.
Sodankäynnin alkaessa 1939 isä Kalle hoiteli pikkuasemaa Viipurin radan varrella ja Onni-isäni oli sotatoimissa rintamalla. Tällöin koti oli Viipurin Tammisuolla aseman liepeillä.
Perheen naisväki oli siirretty Vilppulaan pois sodan jaloista syksyllä 1939.
Kalle sai siirron Tampereen rautatieasemalle asemamieheksi ja koko perhe muutti Lapintie 18 C 16 kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1940.
Tuleva isäni näyttää olleen nuorena miehenä sellaista totisempaa sorttia, ainakin tämä päälakea vailla oleva kuva sen kertoo. Vai näenkö tiettyä ilkikurisuttaakin tulevan isäni ilmeessä?
Kuvassa on mukana repaleiseksi hypistelty sotilaspassi sekä urhoollisuusmitalit sodan ajalta. Nyt ne ovat minulla tallessa isäni muiden asiakirjojen joukossa.


Isäni muutti asumaan vanhempiensa kanssa Lapintielle sodan päätyttyä ja aloitti työt Tampereen ratapihalla.
Erään kuumana elokuun iltapäivänä 1944 Jääskestä sodan jaloista Tampereelle päätynyt Irja-neitonen kohtasi Lapintie 18 graniittisilla portailla paperossia polttelevan nuorukaisen. Pyynikin uimarannalle sopivat illaksi treffit, nämä nuoret.
Seuraavana syksynä Irja ja Onni saivat toisensa ja asettuivat asumaan Onnin perheen asuntoon.
Minä  tuossa jo ajanhimmentämässä kuvassa Irja-nuorikon ruusujen alla teen tuloa tähän maailmaan.


Isä Onni kävi töissä Tampereen asemalla ja opiskeli konduktöörin tutkintoa, sama tutkinto oli isä-Kallellakin.
Sain sisaruksia kymmenen vuoden aikana neljä. Isä kävi töissä, äiti hoiteli mummin avustuksella lapsijoukkoa ja Kalle-ukki oli joukon päämies.

Muistan isäni hiljaisena, huumorintajuisena ja työteliäänä  miehenä. Kaksi vuotta muita vanhempana ja "isän tyttönä" sain olla usein mukana kun isä kävi tekemässä pieniä remonttihommia tutuillaan ja sodanaikaisia ystäviään tapaamassa. Matkustelimmekin usein perheen kanssa eri puolilla Suomea, rautatieläiset saivat matkoilleen vapaalippuja. Iltaisin kuljeskelimme Tampereen keskustan puistoissa ja isä tutustutti meidät kirjastoon ja erilaisiin kaupungin nähtävyyksiin.

 Olin 11-vuotias kun mummi kuoli ja perheen elämässä tapahtui suuri muutos.
Isä oli elänyt koko elämänsä isänsä ja äitinsä kanssa samassa taloudessa, viimeiset vuodet kahden sukupolven perheenä.
Isä ja ukki muuttivat toisaalle yhteiseen asuntoon ja me viisi lasta äidin kanssa uuteen kotiin. Pian ukkikin kuoli ja isä jäi aivan yksin.
Äiti ei koskaan meille lapsille isää moittinut, mainitsi vain, että kyllä hän viisi lasta vie eteenpäin, mutta ei viinaanmenevää miestä. Se oli monen muunkin sodankäyneen nuoren miehen ongelma, se juomiseen lankeaminen.
50-luvulla elettiin vielä sitä aikaa, ettei  isän merkitystä lapsille perheen hajotessa kovinkaan paljoa korostettu. Tapaamisiin ei ollut mahdollisutta kun yksinäisen miehen asumisolosuhteet eivät riittäneet, että isätapaamisia olisi voinut järjestää.
Meille lapsille sopeutuminen elämään ilman isää oli aluksi hämmentävää, mutta  äidin, sisarusten ja uusien ystävien tuella päästiin elämässä eteenpäin.
Minulla oli kova ikävä isää, mutta ei mahdollisuutta tapaamiseen. Joskus näin bussin ikkunasta isän kävelevän kadulla enkä saanut pitkiin aikoihin näkyä mielestäni. Meni  pitkiä aikoja, ettemme tavanneet yhtään kertaa.
Kävi isä meitä tapaamassa kotonakin. Saimme ohjeen, että jos meillä on jotakin asiaa tai ongelmaa, hän kyllä meitä niissä asioissa neuvoo ja opastaa eli henkistä tukea mammonan sijaan oli tarjolla. Ne sanat eivät ole minulta unohtuneet.
Isä eli omaa yksinäistä elämäänsä, uutta perhettä hän ei perustanut. Sisaret Lahja ja Helmi perheineen pitivät tiivistä yhteyttä. Heidän hallustaan isän perheen asiakirjatkin löytyivät viime syksynä ja niiden kautta löysin isäni uudestaan.

 Perimänsä mukaan hänkin koki aivoverenkierron häiriöitä, sydänoireita ja halvaantui eri asteisesti muutaman kerran. Isä oli äitinsä Esterin näköinen, päälaki oli leveä ja mustat hiukset sileästi taaksekammatut, pyöreä ja pehmeä mies. Äidin perimää oli myös diabetes.


 Kun olin perustanut perheen, kävi isä usein luonamme ja perhejuhlissa.  Tapasimme isää usein Koukkuniemessä ja hän ilahtui aina meidät nähdessää, vaikka puheentuottaminen ei enää onnistunut. Äitikin häntä tapasi usein Koukkuniemessä. Erosta huolimatta heillä oli lämpimät välit.
Sydän petti jonakin yön hetkenä ja isä nukkui pois vasta 69-vuotiaana.
Sisaruksista vanhimpana sain järjestää isälle hautajaiset, muut sisarukset olivat asumassa ulkomailla.
Silloin tällöin muistelemme sisarusten kanssa isäämme, muilla on ohuet muistot isästään, nuorin velipoika oli alle kaksivuotias kun muutimme äidin kanssa omaan kotiin.
Usein ajatuksissani on surullinen toteamus, että isäni ei voinut olla mukana lastensa merkittävissä elämäntapahtumissa, hyvissä eikä vähemmän hyvissä. Emme saaneet tietää mitä isä ajatteli kun sain lapsen vain 17- vuotiaana, tai poikien päätyessä koulujensa jälkeen merimiehiksi tai yhden tytön muuttaessa pysyvästi Ruotsiin. 
Omat poikani muistavat ukin, vaikka hän ei heille läsnäoleva ukki ollutkaan. Vanhat valokuvat ovat olleet oiva pohja kun olen kertonut lastenlapsille isoisovanhemmistaan.
Äitikin ehti meille kertoa paljon hauskoja ja myönteisiä sattumuksia elämästään isämme kanssa ja kun me lapset olimme niin nuoria eron sattuessa, ei meillekään siitä katkeria muistoja jäänyt.
Haudalla eilen  seisoessani surin, että liian vähän aikaa saimme viettää isämme kanssa lapsuutemme aikana.
Ja hän meidän kanssamme.
 Muistelemme Sinua usein, me viisi lastasi. Lepää rauhassa, isä!