NYKYHETKESSÄ JA MUISTOJA PENKOMASSA

 Mansikkahilloa ja mannapuuroa pisteli viikonlopun yövieraspikkukehveli  iltapalaksi.

Saunan jälkeen köllähdimme yöpuulle satukirjan kanssa. Nyt on käynyt niin harmillisesti, että muutossa lahjoitin ison pinon satukirjoja tarvitsijoille, kun ei tullut mieleenkään, että niitä olisi hyvä olla omassakin kirjahyllyssä varmuuden vuoksi. Jäljelle jääneet satukirjat ovat vanhemmille kuin tämänhetkiselle kolmevuotiaalle yövieraalleni. 

John Irvingin kertoma ja Tatjana Hauptmannin herkullisesti kuvittama "Hiiri joka rapisi seinän välissä" oli viisitoista vuotta sitten edellisen polven yövieraitten lempikirja. Siinä on mörkömäistä jännitystä ja fyysistä toimintaa,  kuulija saa paukuttaa nyrkillä seinää, että hiiri pääsisi karkuun. Otamme sen seuraavalla yökyläilyllä luettavaksi. Toinen vanha satukirja on joku ulkomaan kömpelö käännös. Kun olen lukenut siitä perinteisiä "Kolmea pukki pukaria", "Kultakutria ja kolmea karhua" tai "Punahilkkaa" ym, olen ollut kiusaantunut minun kielelleni taipumattoman tekstin lukemisesta. Yritin etsiä Googlestakin parempia käännöksiä, mutta en niitä löytänyt. Minusta on mukava lukea pikkulapselle yksinkertaista ja selkeää tekstiä. Pitänee kääntyä kylän Leija-kirjaston ammattihenkilön puoleen, että etsivät "minun suuhuni sopivia" entisajan satukirjoja. Näinä aikoina ei voi kierrätyksissä tai kirpputoreillakaan viipyillä kirjahyllyillä. 

Etäopiskelija majailee työhuoneessani ja minä yritän keskittyä kirjoituspuuhiini keittiön pöydän ääressä. Välillä työskentelemme nokat vastakkain.

Päivät etäopiskelija on työharjoittelussa, joten minulla on jonkinlainen rauha keskittyä omiin kirjoitushommiini. Tai niinhän sitä luulisi. Kun olen juuri päässyt sukuselvityksessä jännittävään ja keskittymistä vaativaan vaiheeseen, hiippailee herra Kukkaro keittiöön, kaivaa yleiskoneen kaapista ja aloittaa vimmatun touhun kanssa vääntämään pojanpojan tilaamaa lihapiirakkaa. Siinä menee helposti sivut ja suvut sekaisin. Tai ainakin aiheuttaa hämmennystä.

Selvitin ukki Myttysen jäämistön sukuluettelon joka oli laadittava kruununtorpan  takaisinsaannin tueksi.  Huom. blogiteksti: Kirje Lääninherra  Herra Kuvernöörille. Sain sukutaulun mahtumaan neljälle A4 ruutupaperille. (Tekstit eivät taida kuvassa näkyä eikä ylläolevalla taululla ole mitään tekemistä sukutaulun kanssa)

 Kruununtorppari Tahvo Tervo s 1808 k 1849 ja vaimonsa Margareta Kotilainen s 1819 k 1897 saivat yhdessä viisi lasta: Anna Marian, Helenan, Simon (joka on ukki Myttysen äidin Anna Tervon isä), Margaretan ja Tahvon joka syntyi 1842. Myöhemmin isä-Tahvo kuoli ja vaimo Margareta otti uusia puolisoita, joiden kanssa teki Tahvon kuolinvuonna Anna Kaisan, ja seuraavina vuosina Antin ja Paavon. Minua jäi ihmetyttämään, että näiden kolmen Tahvon syntymän jälkeen syntyneillä lapsilla on sukunimenä Tervo? Äiti Margareta on sukuluettelossa Kotilainen, mutta vihitty vain Tahvo Tervon kanssa.

Jätin Tahvon ja Margaretan rauhaan ja join iltapäiväkahvit lämpimän lihapiirakan kera. 

Vaihteeksi olen siirtynyt toisen projektini eli "tekeleeni" pariin. Minua on vaivannut mikä oli se operetti, jota mummi Myttynen vei minut katsomaan v 1952. Joku mielikuva oli, että se oli Viktorian Husaari, kun sävelmät olivat tuttuja. Etsin Googlesta Tampereen Työväen Teatterin operettiesitykset 50-luvulla ja siellä oli kuin olikin juuri Viktorian Husaarin näytökset. Mummi Myttynen oli Osuuskauppa Tuotannon jäsen, ja ilmeisesti sitä kautta oli näytös oli myyty jäsenille. 

Löysin YouTubesta  Tamara Lundin ja Bruce Lown esittämän saksankielisen Husaarin ja kuuntelin koko puolitoistatuntisen esityksen ymmärtämättä kielestä mitään.  Pääsin siihen musiikkitunnelmaan, joka on pyörinyt nämä 70-vuotta mielessäni. Silloin se oli niin vahva elämys, että on kantanut näihin päiviin asti.

Näiden mietiskelyjen ja pohdintojen välissä olen muutama päivänä kuunnellut Lucinda Rileyn "Varjon sisaren" ja virkannut hartioita lämmittävän bonzon. Tein sen Rustan tarjousakryylilangoista ja hinnaksi tuli tasan 10€. Alan ilmeisesti vanhentua, kun haluan päivälläkin lämmikettä hartioilleni.

Välillä on hyvä vaihtaa mielipiteitä maailman tapahtumista parhaan kaverin kanssa.

Voikaa hyvin, pysykää terveinä!

HANHEN VAI VIIRIÄISEN MUNAT

"EI HERKKÄHERMOISILLE, SISÄLTÄÄ ELÄMÄN TOTUUKSIA!"

 "Muistatteko Hannu Hanhen, joka oli epäonnisen Aku Ankan se menestyvä kumppani? Emäntä kerto mulle, että se Hannu Hanhi muni kultamunia, ja taas Aku parka ei saanut mitään aikaiseksi. Mulla taitaa olla Aku Ankan kohtalo tulevaisuudessa. Vielä pari kuukautta sitten munkin munat olis ollu kultamunia, eli berninpentuja täynnä,  jos olisin päässy tyttökoirille niitä näyttämään ja vähän...tiedättehän. 

Tammikuussa mun niskanahan alle laitettiin sellanen implantti, joka pienentää mun hanhenmunat viiriäisen munan kokoisiksi. Ja senhän jokainen tietää, ettei sellaisissa peukalonpään kokoisissa munissa mitkään kunnon bernit kehity.

Me muutettiin syksyllä tänne kylille, ja täällä on niin paljon neitokoiria, että mun sielu on ollu ihan sekaisin. Emäntä ja Isäntä ajatteli, että joku jarru mullekin pitäisi saada. Kuulemma entisajan varusmiehille syötettiin jotakin hormoonijarrua kiisselin joukossa -tätä tiesi Isäntä omasta kokemuksestaan kertoa, niin ettei Isäntä mun jarruttamista pidä pahana.

Mulla oli sellanen korvatulehduskin samaan aikaan, kun se implantti iskettiin niskaan ja se korvavaiva piti mua vähän levottomana. Muutaman viikon mun hormoonikäyränikin kävi aika kovilla, Emäntä jo ehti epäillä, että mitä mun niskaan oikein laitettiin. Emäntä oppi aika nopeaksi kätkeytymään peittonsa alle, kun mää pyrin Emäntääni ottamaan kunnon koukkuun. Kerran Emäntä sano mulle, että mää oon ihan kuin latinalainen bolerotanssija kun mää kahlitsen Emännän jalat niin, ettei hän pääse liikahtamaankaan. Niin se latinotanssija teki partnerilleen bolerorytmin huumassa. Kun Emäntä vetää peiton korvilleen, ei mua enää kiinnosta se möykky, joka siellä peiton alla on.

Ouuu--uiuiui-aaaa-nifnif-uaaa-iiifff- iiifff-äyy-äyy-ouu-ouu-wauwauawau- tommoseen aamulauluun Emäntä heräs monena aamuna. Mää makasin eteisen lattialla ihan kuin egyptiläinen sfinksi, tassut toistensa päällä ja pääni ylväästi koholla ja lauloin hymniä kylän neitokoirille.  En oo sellasta laulantaa aikaisemmin harrastanu, se on tätä urbaanin asuinpaikan oppeja, tai implantissa on melodiat mukana, kuka sen tietää?

Isäntä on ollut hiukan kärsimätön odottamaan, että rauhottuisin nylkytyshaluistani. Eläinlääkäri kuulu Emännälle puhuvan, että pari kuukautta saa odottaa, että alkaisin unohtaa mihin mun jalkojen välissä olevat munat on tarkoitettu. Vielä sen muistan, tosin aika harvoin. Ehkä kerran päivässä, silloin kun Emäntä käy päiväunille. Kuten kuvasta näkyy, joskus muulloinkin. Nyt alkaisi olla munat aika tyhjät, luulisin.

Kyllä mua on tarkkailtu jatkuvasti, että mitä muutoksia mun psyyke on omaksunu. Joillekuille uroksille lenkillä tykkään kertoa, että olen kylän komein. Se kai ei ole kovin väärin. Isäntä mua siitä moittii, sanoo aina, ettei rotukoirat toisilleen hauku. Emäntää me ei lenkille huolita, kun meidän askellukset ei sovi yhteen. En ole vielä pulskistunu, niin voi käydä kun hormoonituotantoni hiipuu. Jos en lenkkeilisi kevyen ravin vauhdilla joka päivä, saattaisin pyöristyä pullukaksi.

Sitä tässä vain tulin kertomaan muille poikaberneille, että Isäntäväen tulee olla kärsivällinen odottaessaan hillittyä käytöstä seksiviriililtä ystävältään implantin asennuksen jälkeen. Mulla ainakaan ei ole mitään mainittavaa outoutta havaittu, tuo laulunlahja on lisäbonus. 

Herättiin Emännän kanssa päiväunilta, mää lämmitin vieressä.

Moro, ei mulla tässä muuta. Lähden kohta Isännän kanssa pyöriin kylille.

Terveisin Jymy-Jami Sulonpoika Myttynen-Kukkaro (os Maroussia Valente, 4,5v)"

MUSTAKANTINEN PÄIVÄKIRJA 13.3.1940

 Kalle-ukki Myttysellä oli päiväkirja. Pieni, mustakantinen. Siihen hän on kirjannut vähäisiä asioita ollessaan sotapalveluksessa Tammisuon asemalla. Päiväkirja on aloitettu 6.1.1940, päivänä, jolloin toinen tytär Helmi täytti 20 vuotta. Siitä on muistutus vihkosen ensimmäisellä sivulla. 

Kuvittelen Kalle-ukin istumassa hiljaisen asemarakennuksen keittiössä, kuuntelevan välillä pommikoneiden lähestyvää jylinää, nostavan jalan toisen päälle, kastavan kosmoskynää huultensa välissä ja alkavan kirjoittaa:

    "Tammikuun 6 päivänä 1940. Kello 9 aamulla ampui ryssä tykillä mutta en tiedä mihin kuulat sattuivat. Onnilta sain kirjeen. Minä tänään poltin kynttilöitä ja muistin Helmin syntymäpäivää. Onnea vaan 20 v."

Päiväkirja sisältää päivittäisiä muistiinpanoja pommituksista ja arkisista askareista. Onninkin käynnit asemalla on kirjattu tarkasti ylös. Olen kirjoittanut koko "mustakantisen" puhtaaksi, ja lueskelen niitä tekstejä  silloin tällöin. 

Tänään on 13.3.2021, ja talvisodan päättymisestä on nyt 81 vuotta. Kallen mustakantisessa se päivä on merkitty näin:

    "11.3.1940 nyt aamulla klo 6.00 olen asemavuorossa koko päivän. Tänä aamuna kuulin puhuttavan, että ryssä on pyytänyt Suomea rauhanneuvotteluun Moskovaan ja olisi muka sinne pitänyt mennä Suomalaisen valtuuskunnan. En tiedä onko totta."

13.3.1940 todettiin tämän sodan päättyneen. 

Edellisessä blogikirjoituksessani päivittelin salaperäistä kirjettä, jossa kerrottiin äidin kuolemasta, ja epäilin sen tulleen väärälle Myttyselle. Minä olin väärässä. Kirje oli kuin olikin osoitettu Kalle Myttyselle ja siinä oli tieto Kallen äidin Anna Kaisa Myttysen os Tervo kuolemasta 18.12.1939. Tämän tiedon sain selville, kun laitoin kyselyn fb:ssä Suomen Sukututkimusseuran/yhdistyksen  sivulle. Jotkut olivat minua taitavampia ja löysivät sekä Matias Myttysen että Anna Kaisa Myttysen kuolinajat. Itsekin sain ne näkyviin Pielisjärven kuolleitten sivustolta. Seurakuntatiedoista näitä tietoja ei löytynyt. Sain s-postiini seurakunnalta vastaukset ja lisäksi ystävällisen puhelinsoiton, jossa pahoiteltiin tietojen puuttumista. Nyt saan merkitä sukupuuhun myös isoisovanhempieni kuolintiedot. Vielä jäi epäselväksi kuinka siviilihautaukset on hoidettu tuona aikana kun sotatoimet olivat pahimmillaan. Mietin, miksi Anna ei lähtenyt miniä Esterin, Lahjan ja Helmin mukana turvaan Vilppulaan marraskuun lopulla? Oliko hän niin huonokuntoinen, että oli mahdollisesti jossakin hoidettavana, eikä jaksanut lähteä pitkälle junamatkalle? Mitä Kalle mietti asemapaikassaan äitinsä kuolemasta?

Nyt on rauha mielessäni, kun isoisoäiti Annakin on päässyt haudan lepoon.

Minulla on nyt työn alla puhtaaksikirjoittaa kirjeenvaihto Herra Kuvernöörille edellisessä blogissa mainitun maakaupan päätöksistä. Suvun kruununtorppaa Vempelettä on havittelemassa varakas prokuristi, joka alkuperäisten haltijoiden mukaan ei tule maa-alaa itse viljelemään eikä hoitamaan. Mikä on maata raivanneen suvun kohtalo, ei ole vielä minulle asiakirjoista selvinnyt. 

Lukurupeamaa ja -tulkintaa minulla näyttää riittävän. Muutama kymmenen sivua on tulkitsematta, ehkä etenen, ehkä en.

Tämä talvisodan päättymisen 81. muistopäivä näyttää meidän takapihalla harmaalta. 

Hyvää viikonloppua!