Oli tuossa päivällä sellainen olotila, että teki mieli valittaa. Kun syvemmin pohdin valittamisen aihetta, se pääsikin unohtumaan.
Kummallista.
Meillä -herra Kukkarolla ja minulla- rouva Myttysellä on toisistaan poikkeavat maut. Ainakin mitä tulee hattuihin. (Ja paljon paljon muuhunkin, siitä joskus toisella kertaa...)
Talvisissa tuiskeissa kun lähdemme kylille tai kaupungin melskeisiin ja minä haluaisin pukeutua kuin oikeat rouvat, eli hattuun.
"Et kai sää tota päähäs laita?"
Minä seison peilin edessä ja vedän mustaa neulehattua syvälle korvien päälle. Silmiäkään ei kunnolla näy.
Vaihdan myssyn mustaan vaustiin, eli baskeriin, sellaiseen joita näkyy polkupyörän satulanlämmikkeena.
Hetken se istuu päässä kunnes pompsahtaa kiekoksi pään päälle. Kuinka baskeri voi kutistua kesän aikana?
"Laitan lierihatun? Kuljetko samalla puolella katua?"
"Ynh!"
Lyhyenläntä kun olen, niin lierihattu näyttäisi kulkevan yksinään katuvilinässä...Pitäisi olla hatussa pitkä sulka, että erottuisi. Kuten lapsilla viirit kaupan kärryissä.
Äitini- Vanha Rouva -pukeutui aina hattuun, kauppareissukaan ei sujunut ilman kunnon päähinettä.
Päiväkävelyllä Aleksanterin puistossa 1950-luvulla, violetti kävelypuku, kiiltonahkainen käsilaukku , käsineet ja - hattu. Leena-siskolla myös käsilaukku puistokävelyllä.
Ja äiti vähän myöhemmin- 90-vuotiaana, intialaisessa mekossaan ja lierihatussaan.
Oli niitä lierihattuja Vanhalla Rouvalla- äidillämme- muutama muukin. Hattuja oli niin monta, että niille piti uuteen kotiin hankkia ihan oma kaappi...
Osa kesähatuista maaliskuun hangella kun äidin ikuinen matka oli jo alkanut. Muutaman hatun ja pitsikäsineet olen säilyttänyt.
Minullakin on kesähattuja pari kopallista...
Äiti viihtyi pitkään peilin ääressä sovittamassa huivia kaulaansa ja hattua päähänsä oikeaan asentoon.
Talvihattuja:
Tummanvihreän 20-luvun tyylisen hatun (alaoikealla) Vanha Rouva sai 70-vuotissyntymäpäivälahjaksi serkuiltani. Hattu ostettiin Helsingistä HopeHat-muotiliikkeestä. (Sattumoisin perustaja/ omistaja on meidän kylän tyttöjä.)
Äitimme oli työssä viimeiset vuotensa Siljan Helsinki-Tukholma-laivoilla. Laivoille äiti päätyi kun kaksi veljistäni olivat merimiehiä ja hän halusi nähdä minkalaista työ laivoilla oikein on.
MeNaiset-lehti järjesti tutustumisia erilaisiin työpaikkoihin ja äiti pääsi sitä kautta tutustumaan merielämään. Se kiinnostikin niin, että miltei siltä reissulta hän otti pestin Siljalle ja viihtyi siellä 65-vuotiaaksi asti.
Kotivuodet kyllästyttivät ja äidille tuli ikävä merielämään ja eräänä talvisena päivänä päätettiin tehdä visiitti Tukholmaan.
"Irja, vieläk´sie elät? Mie siut punasesta hatusta tunnistin!"-huikkasi terminaalin ihmisvilinässä entinen työkaveri, taisi päätyä myöhemmin kansanedustajaksi jopa. Eli huomiokyky oli hallinnassa.
Ja punainen hattu mitä parhain "maamerkki" pikkuruiselle maailmanmatkaajalle.
Teiniyteeni 1961 kuului käytöstapojen ja esiintymisen opiskelu mannekiinikoulussa. Oppilaista saattoi olla vajetta kun Leena-sisko ja minut pestattiin joukon jatkoksi.
Kurssin päätteeksi oli mannekiiniesitys Tampereen Teatteriravintolassa. Vaateliikkeistä saatiin esittelyvaatteet. Hämeenpuistossa oli hattuliike Maija Paju (Aamulehdessä oli juuri artikkeli Maija Pajusta) Sieltä piti minun hakea hattuja esiteltäväksi.
"Hattu pukee Teitä!"- sanoi modisti minulle, 15-vuotiaalle. Sitä lausetta olen kantanut tiukasti mukanani enkä ole antanut minkään, en edes puolison- herra Kukkaron sitä lausetta himmentää.
Pliseerattu teryleenihame ja velveton-takki, korkokengät ja lierihattu kevään 1961 nuorisomuotia...
Pääsin televisioonkin, kävelin Teatteritalon graniittikaidetta pitkin...
Nuoruusvuosina oli toisenkin merkittävän päähineen aika, nimittäin partiopukuun kuuluva suikka. Se ei pysynyt päässä kuin tukkapinnillä.
60-luvun puolivälissä oli muodissa reilunkokoinen lätsä, sellainen oli minullakin, punainen.
1970 valmistuin vajaamielishoitajaksi, nykyään ammattinimike taitaa olla lähihoitaja. Valmistujaiset olivat joulukuussa, puoliso- herra Kukkaro oli tilaisuudessa mukana ja kun oli joulu tulossa, oli kinkunhankinnan aika. Kinkku hankittiin Kauppahallista matkalla valokuvausliikkeeseen ja reilunkokoista kinkkua kannettiin puolen Tampereen läpi. Minulla on ollut hiuksia aina runsaasti päässä, mutta hiuslisäkkeet olivat sen ajan must ja sellainen oli minullakin valmistujaisjuhlassa. Tästä päähineestä pidin. Ja ammatista.
Elämä vei eteenpäin ja rouvamaisuus lisääntyi ja tuli hankittua kunnon huopahattu. Se oli kuin Zorron hattu. ZZZ
Zorro-lierikolla oli monipuolinen elämä: milloin se oli rouvan kutreilla sulkatöyhtö heiluen Konstaapeli Kummun kuulustelussa, milloin lihapullavuoren lämmikkeenä...
Konstaapeli Kumpu kutsui minut kuultavaksi poliisikamarille kun jonakin talvena korkeitten lumivallien aikaan oli sattunut peltikolari jossa olin osallisena.
"Tää on oikeusmurha jos Teidät tuomitaan!"
Autoni kylkeen sivutieltä oli törmännyt miespuolinen naapuri ja vieraat konstaapelit hetimiten tuomitsivat pikkurouvan (joka oli menossa jumppatunnille kyläkoululle yllään vain jumppapuku turkin alla talvisessa pakkasessa):
" Tunnustakaa syyllisyytenne!"-mörähti Liikkuva.
Syyttömäksi konstaapeli Kumpu minut sitten kuitenkin julisti. En saanut edes sakkoja.
Todistajana ollut naapurimaatilan renkipoika minua vieläkin iloisena tervehtii.
Zorro-lierikko pääsi visiitille Leningradiinkin herra Kukkaron ja rouva Myttysen matkassa.
(Ps. minulla on Arolan kutomon villashaalit hartioillani. Kuva vuodelta 1985?)
Kahdeksankymmenluvun alkupuolella pääsin taas televisioon, edesmenneessä Ekamarketissa kuvattiin mainosfilmiä, ja Neljännen Pojan kanssa pääsimme mekin kuvaan. Palkkiorahoilla ostin viininpunaisen nahkatakin ja punaisen lättänän pienilierisen huopahatun.
"Aika erikoinen!"-lausahti työkaveri.
Punainen on voimavärini.
Toisen työkaverin hääjuhlaan 90-luvulla tein itselleni räväkän asun. Lättänää lierihattua olin jo tuunaillut.
80-luvun puolivälin aikaan olin ahkera kutomaan mekkoja ja jokaiseen mekkoon kuului jonkinlainen myssy. Niitä oli aika monta...
(Ps vanhat kuvat ovat monien pikkusormien ja aivastelujen "kultaamia":)
Kesäpipoiksi virkkailin pojilleni puuvillalangoista värikkäitä, hyvin päässäpysyviä "patoja". Niitä pitivät jo päälakensa paljastaneet rennot herrat ja nuoret miehet. Ne menivät kuin kuumille kiville, naapurin rouva myi omia pipotekeleitään Japaniin asti.
Käsityökopassani on pino varapipoja teineille, aina joku niistä kelpaa päähän.
Langanloppupipoja on kiva tehdä, illassa saa yhden valmiiksi ja kun tekee kaikki langat loppuun, saa pipollekin sopivan syvyyden.
Reunimmaiset huovutetut hatut tein huopasen ja Joki-langan lopuista. Etummaisesta tuli kivan kevyt, takimmainen saa lämmittää jonkun toisen päätä.
Vuosia sitten Käsityölehdessä oli kudotun ja huovutetun 20-luvun tyylisen hatun ohje. Tein silloin pari hattua ja olin tyytyväinen malliin.
Ensimmäiseni oli violetti ja toinen musta. Reunimmaista hattu/huivi/hanskat juttua olen pitänyt jo monta vuotta. Viime talvena Jymy-Jami söi siitä mokkahansikkaat, reunukset vain jäivät...
Tein salapoliisityötä ja löysin kuin löysinkin saman ohjeen FiinaNeuleen sivulta.
Keskellä on uusin, eilen valmistunut.
Joki- lankaa kului kaksi kerää , huovutuksen (60 astetta) jälkeen hattu on hyvin istuva ja kevyt.
Puoliso-herra Kukkarokin sen hyväksyi...
Uusi hattuni pääsee kumppaniksi uudelle kevyelle takilleni, sen ompelin Marimekon Outletista löytyneestä kankaasta. Alla on tikkivuori. Takin parina on kietaisuhame .
Tämän hetken tärkein pihapäähineeni on ikivanha punainen fleece-myssy. Jymy sieppaa myssyn hampaisiinsa heti kun sen päästäni otan. Myssy toimii viestikapulana kun kirmaamme taloa päästäpäähän ja kaiku vastaa seinistä
"ANNAPOIS, ANNA POIIIIS, EIOTA EI OTA."
Tämän kirjoituksen sai aikaan puoliso- herra Kukkaro, joka arvosteli erästä hattuani.
Nyt on taas hyvä mieli ja uusia hattuja hyllyllinen...
Kuinkas Teillä - nämä pääasiat?