VUOSI VANHA JO JÄÄDÄ SAA

 Vuoden 2021 viimeinen päivä on hämärtymässä. Kevyt lumi peittää takapihan puiston honkamäntypetäjiä, jotka huojuvat verkkaisesti lempeässä tuulenvireessä. Lämpömittari näyttä nollaa.

Blogikirjoittelu on ollut unohduksissa lähes puoli vuotta. Loppusyksyllä kirjoitin ja julkaisin kesän ja syksyn tapahtumista kirjoituksen. Siinä oli pienen korjauksen tarve, ja kun sen olin tehnyt, hävisi koko kirjoitus taivahan tuuliin tai mihin lie, mutta kadoksiin se joutui. Uudistuneeseen bloggeriin on ainakin minun monimutkaista saada kuvia, joten siihen tuskastuneena en ole uusia tekstejä saanut luoduksi. 

Ensimmäisen kesän töitä tällä pihalla oli terassien teko ja loppukesällä jyrkkien rinnekukkapenkkien päivittäminen. "Rotikon rappusten" toiselle puolelle tein porrastetut kukkapenkit, porrastuksen tueksi iskin maahan puureunukset ja muutaman laatan hoitotöitä helpottamaan. Toisella puolella istutukset muotoilin ja tuin turveharkkoreunuksilla. Ison valkoisen leimupehkon siirsin näyttävämpään paikkaan. Uusia sipulikukkia istutin muutaman kymmenen, kun en muistanut kuinka paljon niitä entisestään oli. 

 Blogikirjoittamiseen ryhtymistä on haitannut muutamakin muu ongelma: yksi syy on ollut kaihin kypsyminen molemmissa silmissä ja sen aiheuttamat kiusalliset näppäilyvirheet kirjoittamisessa.  Ystäväpiiri alkoi loppukesällä huomautella, etten huomaa heitä kylillä kulkiessani. No suoraan sanottuna: en heitä tunnistanut... Tiesin, että pääsisin kaihileikkaukseen joulukuulla, mutta varmistin jononumeroani. Se kannatti! "Pääsettekö huomenna?" Huomenissa (syyskuussa) molempiin silmiin tehtiin toimenpide, en tiedä mitä tehtiin tai kuka sen teki, mutta nyt näkyy kaikki liiankin hyvin...

Muuten syyskausi on sujunut terveyttä säilyttäen, kaikki kolme koronarokotusta on saatu ongelmitta. Trafi pyysi uutta lausuntoa ajokorttia varten eikä  tutkivalla lääkärillä  ollut mitään sitä vastaan, että ajokorttini aktivoidaan uudelleen, kun näkökin on parannettu.

Kirjoittajapiirissä kävin koko syksyn ja muutamia "kohtauksia" olen saanut kirjaani tehtyä. Keskiyöllä kirjoitusvire olisi parhaimmillaan, mutta peiton alta nousemista ja koneen äärelle hivuttautumista en ole alkanut harrastamaan. Siihen on parikin syytä: koirani Jymy häiriintyy oudoista toimistani öiseen aikaan. Joskus on tullut yöllä kirjoituspakko, mutta kostean kuonon nykiminen kyynärpäästäni ja syvät huokaukset ovat jouduttaneet minut takaisin untuvapeittoni alle. 

Joulukuu on mennyt jonkinlaisessa henkisessä sumussa, pikkuveli menehtyi yllättäen ja minulla kuolinpesän hoitajana on riittänyt yllin kyllin järjestämistä ja kirjoitushommia. Velipoika oli kuvataiteilija, - kuten hän itseään halusi nimitettävän - ja nyt varastossa olevat pari sataa taulua pitäisi kuvata, mittailla, hinnoitella  ja saada myyntiin.

                                                                                

                                                             Muistan Sinua

                                                           Vedenpaisumuksen jälkeen

                                                                 Tanssija

Ohessa vain muutama erikoisempi ja vanhempi taulu näytteeksi. Päätyöt kuvaavat luontoa, lintuja, aiheita Lapista, saamelaiskulttuuria ym . Teen niistä myöhemmin oman blogikirjoituksen.

Pieni tapahtuma tänään päivällä sai sydämeni lyömään ylimäärisiä pompsahduksia. Koirani Jymy, 5 v, ja jolla on viimeisiään vetelevä hormooni-implantti niskanahan alla sai tyttökoiran tuoksut kuonoonsa ja pinkaisi kylille ilman lupaa ja hihnaa niitä etsimään. Ohikulkijat kertoivat, että Jymy oli ylittänyt kadun suojatietä pitkin ja kulkenut kuin hihnassa kadun reunassa. Onneksi jonkun postilaatikon kulmalla oli tyttökoira isäntänsä kanssa, joten Jymy sai kuononsa täyteen sulotuoksuja. Kotiinpaluu sujui vauhdikkaasti.

Kulunut vuosi  itsestä riippumattomista harmeista ja rajoitteista huolimatta on saatu lähes onnekkaasti päätökseen. Kiitos siitä!

Nyt on vuoden 2021 viimeinen ilta pimentynyt ja oma illanvietto alkaa. Sama seuralainen on keittänyt napsahtavat uudenvuoden nakit ja avannut kuohuviinipullon jo yli puoli vuosisataa (alkaen 1968)

                                HYVÄÄ JA TERVEELLISTÄ VUOTTA 2022 

               toivottaa Rouva Myttynen, Herra Kukkaro ja bernipoika Jymy-Jami

PIKKUVELJEN MUISTOLLE

 Pikkuveljen -kuvataiteilija Esan - tuhkauurna peitettiin tänään pehmeällä hiekalla Lamminpään hautausmaalla.  Isä-Onnin vieressä oli tyhjä tila. Äitimme tuhka on muistolehdossa samalla alueella.

Leena-sisko pääsi tuonpuoleisiin keväällä 2020 ja Martti-veli syksyllä 2020. 

Hyvää iäisyysmatkaa, pikkuveli!

BERNIPOIKA ON JO AIKUNEN

 "Olen tullut tänään, 28.7.2021 viiden vuoden ikään, Emäntä mulle laulaa syntymäpäivälaulua ja sitä tässä kuuntelen. Kakkua saan päiväkahvin aikaan, kuulemma.

Asun Ylöjärvellä Isännän ja Emännän kanssa, syntymäkotini on Lempäälässä Maroussialla. Meitä oli seitsemän sisarusta, kaksi tyttökoiraa ja viisi urheaa poikaa. Äitini nimi on Tilda ja isä Sulo (Vinkizz Standart). Olen perinyt vanhemmiltani hyvät geenit A/A, 0/0. Terve olen ollut melkein koko ikäni, kerran oli korvatulehdus ja yksi hotspot, muutama punkki on pyydystetty turkistani. Ruoakseni on sopinut GE, muuta en ole maistellut. Kokoa on riittävästi ja painoa alle 60 kiloa, eli aika komeat on mitat.

Tältä näytin puolivuotiaana.

Mun hallitseviin luonteenpiirteisiin kuuluu ainakin kaksi asiaa. ensimmäinen on huomavaisuus ja huolehtiminen. Kun ovi kolahtaa ja joku tulee kotiin, vien hänelle heti jonkun lahjan, useimmiten tyynyn. Joskus -tai useinkin- otan tyynyn tai jonkun muun näyttävän esineen mukaani lenkeillekin, eihän koskaan tiedä keitä vastaan tulee. Varhaisessa nuoruudessani rakastelin tyynyjä niin kiihkeästi, että söin niistä kaikki kulmat. Emäntäni, joka niitä sitten paikkaili, kyllästyi turhaan puuhaan ja teki mulle kulmattoman tyynyn -pyöreän!!! Sitä nyt sitten kanniskelen paikasta toiseen.

Autokyydeistä tykkään, Golfin takaluukussa on mulla hyvät oltavat omissa turvavöissä ja saan katsella maisemia ja kaupan parkkipaikan elämää. Haukkuminen ei kuulu automatkailuun, en tosin hauku turhista asioista muulloinkaan. Tai no -tarpeen mukaan huomioin haukahtamalla ympäristöäni.

Viime syksynä muutettiin kylille ihmisten pariin, ja uudet tuoksut sai mut villiintymään niin, että Emäntä ei voinut mua enää ulkoiluttaa. Mulle kehitty niin voimakas huolenpidon tai kuinka sen ilmaisisi: hallitsemisen tai sanotaanko suoraan panemisen tarve, ja Emäntähän siinä tietenkin oli kohteena jos ei osannut pitää varaansa. Tässä ollaan olevinaan lumileikissä, mutta leikki tästä taitaa olla kaukana.

Monta keskustelua Isäntä ja Emäntä kävivät mun mielenrauhan ja omansa pelastamiseksi, tulos oli, että pienennetään munia kokeeksi, jos se auttaisi rauhoittuman. Tammikuussa laitettiin hormooni-implantti niskanahkaani ja huhtikuulla vasta aloin unohtaa olevani parhaissa suvunjatkamishaluissa oleva koira. Implantti on vaikuttanut niinkin, etten pureskele enää tyynyjä riekaleiksi. Sellainenkin vaikutus on, että aina on tiedettävä ja päästävä maistamaan mitä lautasille, kattiloihin, astioihin on jäänyt ruokaa. Nopeuteni tässä asiassa on kiitettävällä tasolla. Se aiheuttaa taloudessamme aikamoisia korkealla äänellä kajautettuja ja pelästyttäviä huomautuksia. Mitähän naapurissa siitä tuumaillaan? 

Sekin on implantin ansiota, että nykyään lenkit Emännän kanssa ovat rauhallisia ja mukavia. Emäntä antaa haistella tienpieliä niin kauan kuin haisteltavaa riittää, en vedä enkä edes hämmästele vastaantulevia koirakavereitakaan. Meiltä lähtee takapihalta varjoisa polku kylille, se on hyvä näin kuumilla ilmoilla. 

Toinen hallitseva luonteenpiirteeni on säännöllisyys ja että asiat toistuvat tietyn kaavan mukaan. Aamuruoan antaa aina Isäntä, jälkiruokana on Isännän viilikipon loppu. Ulos en lähde ennen kuin Isäntä on rapsuttanut mahasta, vasta sen jälkeen laitetaan panta ja mennään lenkille.

 Olen tottunut, että Isäntä ja Emäntä ovat kumpikin omilla paikoillaan kotona. Jos Emäntä heittäytyy soffalle pitkäkseen, tai istuu nojatuoliin kirjansa tai käsityönsä kanssa, käyn heti vieressä tarkistamassa, että mikäs nyt on? Isäntä keittää aina iltapäiväkaffit ja minä käyn kutsumassa Emäntää kaffille  tökkäämällä käsivarteen. Kun kahvit on juotu ja pullat syöty, menen taas seisomaan Emännän viereen, enkä lähde pois ennen kuin Emäntä sanoo ja näyttää seinälle:" Kello ei ole vielä viisi, odota hetki, sitten annan ruokaa!"  

Pedikyyrit, turkin hoidon  ja kylvetykset hoitaa Emäntä. Eilen pääsin kylpyyn ja nyt tuoksun kuin teinipojat kylille lähtiessään. Täällä on pyörinyt pari nyt jo entistä teiniä koko koko kesän. Tässä kuussa molemmat pääsivät aikuisten kirjoihin, toinen täytti eilen 18, ja toinen heinäkuun alussa. Pojat mua hööpöttää ja leikittää, me juostaan keittiö/olohuone ympyrää, Emäntä puistelee päätään, mutta meillä on kivaa! Koronapaholainen ei ole antanut rakkaitten ihmistyttöjen käydä painimassa kanssani. Voi olla, ettei painit enää kiinnosta kun on tuo implantti sitä estämässä.

Muutaman kerran ollaan vuosien varrella sisarusten kanssa tavattu, fb:ssä meillä on oma sivu kuulumisille. Siitä ei ole ollut puhetta, onko meistä sisaruksista kukaan päässyt perustamaan perhettä tai onko saanut omia jälkeläisiä? Kuinka on? 

Emäntä on kirjoitellut kuulumisiani aika moneen blogipostaukseen vuosien varrella,  tässä on nyt vain kuiva viisivuotisjuhlakertomus  tämänhetkisestä elämästäni. Paljossa olen saanut olla mukana näiden vuosien varrella, kaikkiin tehtäviin mitä eteen on sattunut olen osallistunut innokkaasti. 

Nimeni täällä blogissa on Jymy, siviilissä Jami. Isännän ja Emännän edellinen berni oli nimeltään Hymy. Kun kesällä 2016 synnyin, oli Espoon tytöt mummilassa lomanvietossa ja tietenkin innoissaan keksimään mulle nimeä. Kyläkaupan hyllyllä oli Jymy-pastilliaski ja siitä sain nimeni. Kun kaikki olivat aikaisemmin tottuneet sanomaan "Hymy" ja huulet olivat menneet somasti suppuun, oli minunkin tuleva nimeni samanlainen huulille sopiva "Jymy". Sellainen on tarina nimestäni.

Sydämelliset syntymäpäiväonnittelut sisaruksilleni Nillalle, Irmalle, Dantelle, Benjaminille, Kasperille ja Oskarille ja tervehdys äiti-Tildalle, isä Sulolle, syntymäkotiin Lempäälään sekä Isännille ja Emännille.

Hyviä loppukesän päiviä kaikille ystäville!

Toivottaa Jymy-Jami Sulonpoika Myttynen-Kukkaro (os Maroussia Valente)"

ENSIMMÄINEN KESÄ RIVITALON PIHAPIIRISSÄ

 Viime kesän lopulla myimme omakotitalomme ja muutimme rivitalokolmioon kirkon ja hautausmaan yläpuolelle. Yllättävän hyvin olemme täällä viihtyneet, etupihalla on väljyyttä ja takapihalla rehevä luonto. Etupihalla kasvaa riippapihlajan alla talviota, malvaa, rohtosormustinkukkaa, jouluruusu, helokkeja, erilaisia kuunliljoja, unikkoja ja vaikka mitä. Hiukan raihnaisen näköinen rodo kukki aika komeasti. Makuuhuoneen ikkunan edessä on laakea kuusi, sen taakse olen kätkenyt potkukelkan.

Takapihaa on satakunta neliötä, puolet tasaista, toinen puoli 70 asteen jyrkkää rinnettä. Tasaiselle puolelle jatkoimme alkuperäistä puuterassia mukavuussyistä. Aiemmin pihassa oli kukkaistutuksia niin, että niiden väleihin jäi vain pienet kulkuaukot. Jo syksyllä poistin istutukset ja tein niille uudet kasvupaikat. Liuskekivilaatat olivat uponneet pehmeään multaan, joten niitä olisi pitänyt nostella joka kevät.

Uuden terassin kukkapenkin kulmaan upotin pienen vesiaiheen, olin säästänyt pumpun ja nyt se pulputtelee siinä iloisesti ja koirallekin riittää juomavettä.

 "Hyötykasvimaalla" kasvaa hernettä, salaatteja, tilliä, persiljaa, ruohosipulia, basilikaa, lipstikkaa, mansikoita, kasvisuojassa talon seinustalla on muutama tomaatintaimi ja katoksessa roikkuu keltainen amppelitomaatti.

Terassin toisessa päässä on "huoltopiha", entisestä kodista toin mukanani omituisen, mutta käyttökelpoisen puutarhatyöpöydän. Tällä alueella kasvaa rehevä raparperi ja juuri kukintansa lopettanut rodopensas.

Tässä taloyhtiössä ei ole monellakaan terassikatoksia, niiden tekemiseen on suhtauduttu takavuosina hiukan nihkeästi. Monet asukkaat ovat hyvin pitkäaikaisia, uudet muuttajatkaan eivät ole vaivautuneet päivittämään vanhoja ohjeistuksia. Tälle taloriville paistaa aurinko lähes koko päivän, joten useilla seinillä on aurinkosuojina markiisit. Me ratkaisimme katosongelman niin, että ostimme Ikeasta alle sadan euron metallijaloilla seisovan tummanharmaan katoksen, se ei ole kiinni rakenteissa ja talveksi saa kankaisen katteen poistettua. Kun edessä on puisto, ei näkymä häiritse ohikulkijoita alhaalla kävelytiellä. 

Puoliso sattui olemaan "Vielä virtaa"-ystäviensä kanssa entisen kylä rantasaunalla, ja houkuttelin kolme teiniä ruokapalkalla katoksen kokoamiseen. Ikean ohjekirja on hyvää opiskelumateriaalia. Tunnin verran pojat ahersivat.

"Pidä mummi siitä kiinni, me käymme kahvilla!"

Katoksen alla on lahjaksi saatu katoksellinen keinu ja entiset ruokailupöytä ja tuolit. ja tietenkin grilli. Kaariportinkin toin mukanani. Nyt siinä kiipeilee rehevä Zilga-viinirypäle.

Terassin toisella reunalla kasvaa vanhoja clematiksia. Viime kesänä näimme ne täydessä kukassa. Nyt ne kiipeilevät jo korkealla ja pian alkavat kukkimaan.

Jyrkät alapihalle vievät portaat olivat osin vaurioituneet, ne tehtiin uusiksi. Nyt minulla on omat "Rotikon rappuset", joita saan rampata edestakaisin kuntoani ylläpitämään.

Koirani Jymykin oppi niissä kulkemaan, vaikkakin oikaisee joskus kukkapenkin kautta. Portaitten molemmissa päissä on ruusukaaret. Yläpäähän istutin kaksi lumikärhöä ja yhden clematiksen. Nyt se jo antoi näytteeksi kaksi kukkaa. Oli sattuma, että näin ne ison pionipuskan alta.

 Alapäässä pitäisi kaaren vallata villiviini ja humala. Tälläkin tontilla on kotiloista pieni riesa. Portaitten alapäähän teimme leveän tason, siinä istuessa on hyvä harjata koiraa. Karvat olen ripotellut vuorenkilpien alle ja muiden istutusten juurille. Ajattelin, että kotilot pysyisivät loitommalla kun on karvainen portti esteenä.

Portaitten alapäässä kasvaa iso Lepaan punainen ja kolme viinimarjapensasta, yksi viinimarja on yläpihalla, joten sadonkorjuuseen päästään täälläkin. 

Alapihalla kaupungin tontilla kasvaa vuorenkilpeä, vuorikaunokkia, tarha-alpia ja runsaasti sanajalkoja. Niiden lomaan olen haravoinut polun, jota pitkin pääsen koirani kanssa oikotietä varjoiselle kävelytielle ja siitä keskustaan ihmisten ilmoille.

Jyrkkä rinne on haastava hoidettava, pitäisi olla turvavaljaat, ettei vuohenputkia repiessä kaadu pöheikköön takaraivolleen. Onneksi kitkettävää on vähän, rinne on istutettu niin täyteen monenlaisia peittäviä perennoja. ettei rikat siinä viihdy.  On isoja pehkoja pikkusydäntä, erivärisiä pioneita, unikoita, ritarinkannuksia, liljoja, laukkoja, leimukukkia, malvoja, pähkämöitä, lehtosinilatvoja, ukonkelloa, kellukoita, kulleroita, jaloakileijaa,  keijunkukkaa, ruusuja, kevätkaihonkukkaa, hajulaukkaa, jouluruusua, puuliljoja ja vaikka mitä! Isojen sypressien/tuijien kyljissä kiipeilee kärhöjä, ostin toiseen tuijaan köynnöshortensian tuomaan valkoisilla kukillaan valoa tummaan taustaan.  

Edellisen kodin pihapiiri oli puoli hehtaaria, nyt ulkotilaa on reilut sata neliötä. Tämä riittää mainiosti meille. Liiallista työtäkään perennojen hoito ei vaadi, ihailua vain.

Ostin tutulta Ylisen kauppapuutarhalta kesäkukiksi vain valkoisia petunioita ja muutaman sinisen lobelian. Valkoiset petuniat ovat upeita amppelissa, joka sekin on tuotu entisestä kodista. Valkoiset kukat hohtavat tummaa metsää vastaan näyttävästi.

Olen saanut aikani kulumaan keinutellen pihakeinussa päivänvarjon alla ja äänikirjoja kuunnellen. Viimeksi sain kuunneltua Lucinda Rileyn "Kadonnut sisar"-kirjan. Sen kokonaiskesto on yli 23 tuntia eli kolme kokonaista työpäivää menisi kuunnellessa. Kirja päättyi haastavaan vaiheeseen, kirjailija lupasi saada sarjaan kahdeksannenkin osan, mutta hän joutui siirtymään tuonpuoleisiin juuri "Kadonneen sisaren" kirjan julkaisun jälkeen.  Surullista. Hyvä kuuntelukokemus tuo sarja oli.

Ps. Sitä piti tulla vielä kertomaan, että kuntavaaleissa kävi omalla kohdallani aika hyvin: pääsin varajäseneksi, tosin viimeisten joukkoon. Nyt on Valtiontalouden tarkastusvirasto lähestynyt minua kirjeellä ja monisivuisella lomakenipulla. Siinä on selvitettävä vaalirahoitus, minulla se oli täysi nolla. 

Tänään, Juhannuspäivänä näyttää ilma harmaalta, pieni sade on tervetullut. 

Leppoisaa kesää Teille kaikille, pitäkää huolta itsestänne ja lähimmäisistänne!

VANHOJA KUNTAVAALEJA MUISTELLESSA, KUVAPARIT ENNEN JA NYT

 Sain talvipakkasella yllättävän ja hämmentävän  puhelinsoiton, joka alkoi jotenkin näin: "Arvaat varmaankin miksi soitan....olet yhdistyksen puheenjohtaja ja näkyvällä paikalla, voisitko jne..."

Kuntavaalien ehdokaskysely oli alkanut, eikä mieleeni ollut missään vaiheessa tullut, että asettuisin ehdokkaaksi, kun tätä ikääkin on ihan omiin tarkoituksiin sopivasti jäljellä.  Ensimmäiselle soittajalle epäröin, kun en ollut vielä saanut lääkäriltä palautetta terveyskäyntini tuloksista. Toinen soitto alkoi samaan tapaan, ja silloin taisin olla hiukan euforisessa tunnetilassa, kun vastasin siltä istumalta: "Suostun!"

 Jäin eläkkeelle 2005, jätin kaikki silloiset luottamustoimeni ja vasta kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen - kun sain kutsun -  aloitin sihteerinä Eläkkeensaajien paikallisessa yhdistyksessä.

 Ensimmäisen kerran suostuin ehdokkaaksi 1984 kunnallisvaaleihin. Olin edellisenä syksynä tullut valituksi ammattiosastoni sihteeriksi ja kysyjät ajattelivat, että saatan olla jo tullut tutuksi nimeksi työpaikallani. Sain silloin tuntemattomaksi ensikertalaiseksi aika mukavasti ääniä, mutta ne eivät riittäneet valtuustopaikalle. Ensimmäinen lautakuntapaikkani oli maaseutulautakunta, jossa jonakin kertana oli käsittelyssä erikoinen pässidirektiivi. Minä, kaupunkikerrostalon ja asfalttipihan kasvatti en maaseutuasioista ymmärtänyt hölkäsen pöläystä. Verotuksen tutkijalautakunnassakin olin jonkun valtuustokauden, samoin sosiaalilautakunnassa ja "tissidirektiivillä" teknisessä lautakunnassa.

Vaalilautakunnissa olin, kun valittiin presidenttiä, kansanedustajia tai EU-edustajia. 

Viimeisen kerran olin itse ehdolla 1996. Puolisollakin oli samaan aikaan pyrkyä vaikuttajaksi, ja saimme ammattilaisen laatimaan meille vaalimainokset monirivisenä ja asiakohtaisena kirjelmänä.  Niitä jaettiin kuntakeskuksen kerrostaloihin ja kylien postilaatikoihin. Kun vaalien tulosta analysoitiin, huomattiin, ettei juuri niiltä alueilta ollut yksikään antanut ääntänsä puolisolle tai minulle. Vaikka oli hyvät kuvat ja tavoitteet! Hmm! 

Tässä lokakuisessa ja viimeisessä vaalimainoskuvassa vuodelta 1996 olen 50-vuotias. Syksyn aikana yövuorossa ollessani kudoin kuvan villapaidan. Olin valinnut liian paksun langan ja puserosta oli tulla sellainen, että sen sisään olisi mahtunut toinenkin. 

Kuvaparina ja vaalimainoksessani on tänä keväänä valmistunut villapaita, se puolestaan on vartalolleni hiukan napakka, ympärysmittani on kasvanut 25 vuoden aikana jonkun verran...

Tämän kuvan on ottanut nykyisellä takapihallamme pojanpoika.

Kun äitini aikoinaan sai kuulla, että olemme molemmat - vävypoika ja tytär - ehdokkaina kuntavaaleissa, oli se hänelle tärkeä asia. Äitini oli Waseliuksen kenkätehtaalla ruiskumaalarina, ja ehti osallistumaan -vaikka oli viiden lapsen yksinhuoltaja -  ammattiosastonsa kokouksiin. 

Kun hän myöhemmin meni Siljan laivoille hyttiemännäksi, alkoi hän tehdä savipatsaita ensin meistä perheenjäsenistä, ja myöhemmin ystävistään. 

Me saimme patsaat oletuksena, että käymme kunnan tärkeissä juhlissa, ja olemustemme tulee vastata arvokkuutta. Patsas-puolisolta on jo salkku näköjään annettu toisiin käsiin.

Yhteenkään kunnan juhlaan emme silloin saaneet kutsuja...

Taiteilija itse 90-vuotiaana Hymy-bernimme tukemana, päässä on Kuressaaresta yhteiseltä matkaltamme ostettu olkihattu.

Sama hattu kuuluu aarteisiini, samoin paras tukijani, koirani Jami.

Tässä nykyisessä kotikaupungissa olemme asuneet 49 vuotta. Yhteiskunnalliset asiat ovat aina kiinnostaneet minua. Nyt on isoja asioita tulevien kuntapäättäjien käsiteltävinä. Äänestäjät kyselevät ehdokkailta kantaa mm ratikan tulemiseen naapurikaupunki Tampereelta omalle kylälle tai junaseisakkeen saamista keskelle kaupunkia. Minulla on kummallekin tavoitteelle myönteinen kanta, ratikan meno näkyisi tältä  pihalta ja junaseisake olisi sekin näköetäisyydellä. Isäni ja ukkini olivat konduktöörejä, juna on minulle siksi sekä tunteikas, että luonteva kulkuväline. Omaan käyttöön  junaseisake eikä ratikkalinja kotimaisemissa  ehdi. Tai kuka sen tietää... 

Jos tämä olisi vaalimainos, olisi selvää, että tukisin pontevasti niitä esityksiä ja tavoitteita, jotka vaikuttaisivat nyt ja tulevaisuudessa kaikenikäisten kaupunkilaisten jokapäiväiseen turvalliseen, terveelliseen ja virikkeelliseen elämään.  

 Vaikka olen oman kaupunkini ehdokaslistalla ikähaitarin yläpäässä, se ei minua haittaa, ymmärrän vielä asioiden kulun ja tärkeyden, osaan olla yhteistyökykyinen enkä pienistä menetä hermojani. 

Sekään ei minua masenna jos äänimääräni jää yhden käden sormin luetuksi.

                 Ai mikäkö on ryhmäni jonka puolesta kampanjoin? Ruusu on sen tunnus! 

                 Käyttäkää äänioikeuttanne!

                Hyvää kesää!

MYTTYSTEN ÄITIENPÄIVÄ TAMMELANTORILLA JA MUUTA MUISTELUA

                                                                 Hyvää äitienpäivää 2021!

                                                       Minulla tämä äitienpäivä on jo 58.

              Uuden kodin takapihalla on valkovuokkomeri. Riittää kahvipöydän maljakkoonkin.

Meillä vietetään äitienpäivää tänään miehisessä joukossa: kolme pojanpoikaa, poika ja puoliso saavat kahvin kanssa perinteistä voileipäkakkua ja persoonallisesti koristeltua kermakakkua "tämän kuuluu olla tällaista"-tyylisesti. Puolisolla oli pari viikkoa sitten omat juhlat, ja niissä hän tarjosi tekemäänsä perinnelihapiirakkaa ja käpykakkua. 

 Lapsuuteni asuin Tampereella, Lapintiellä Soukannotkon talossa. Lähellä oli Tammelantori, siellä oli  monenlaista toimintaa toriaikojen ulkopuolella. Äitienpäivänä Lehtimiesyhdistys? järjesti tapahtuman, jossa tytöt kilpailivat juosten kuka ensimmäisenä työntää nukenvaunut maaliviivan ohi. Pojat puolestaan potkivat maaliviivan yli potkulaudoilla. Leena-sisko taisi juosta vaunujen perässä, mutta ei päässyt niiden omistajaksi. 

Kuva perheestäni on otettu Tammelantorilla äitienpäivänä 1955. Näytämme olevan hiukan nenät nyrpeinä, kun palkintosaalis kilpailuista jäi mitättömäksi. Meitä on kuvassa vasta neljä, pikkuveljeä äiti odotti syntyväksi kesällä. 

Markku-veli herkuttelee jäätelöllä ja on saanut kantaakseen arvokkaan kameralaukun. Äitimme oli saanut Kodak- kameran äidiltään Kanadasta. Näitä pieniä mustavalkoisia kuvia on otettu paljon.  Monessa kuvassa juurikin kameralaukku on jonkun kuvattavan olkapäällä. 

Laukkua ei enää ole, mutta kamera on tallella kaapin päällä kaikkine pölyineen. Tutkiskelin sitä eilen, ja olisi mielenkiintoista jos sen saisi vielä jonkinlaiseen käyttökuntoon. Ihan vain nostalgisissa tunnelmissa.

Viime vuoden äitienpäivänä kirjoitin blogiini naisista ja äideistä, jotka ovat vaikuttaneet elämääni. 

Oman äitimme, joka on kuvassa nelivuotiaana, saimme pitää täysin toimintakykyisenä ja virkeänä 92-vuotiaaksi. 

                                      Äideistä parhain! Hyvää äitienpäivää -sinne jonnekin...

"HATTU PUKEE TEITÄ" JA ENSIMMÄINEN TV-ESIINTYMINEN

 Ylläolevasta lausahduksesta ja siihen liittyvästä tapahtumasta on tänään kulunut 65 vuotta.

 Kuvassa tepsuttelen Teatteriravintolassa (Tampereella) esittelemässä vuoden 1961 nuorisomuotia. Tähän tehtävään pääsin, kun juuri päättyneen mannekiinikoulun oppilaat pääsivät esittelemään sen kevään muotia ravintolayleisölle. Mannekiinikouluun päädyimme Leena-siskon kanssa, kun tutun rouvan "etikettikoulu" oli kiertueella Tampereella. Opimme -ja osaamme vieläkin istua sääret vierekkäin, antaa tulta toisen savukkeeseen ja sammuttaa tulitikun tyylikkäästi. Valokuvaposeerauksenkin vielä osaan. Hotelli Emmauksen käytävillä opimme mannekiinikävelyä korkokengillä ja käännähtämään sievästi niin, että helma heilahti eikä askellus mennyt sekaisin.

Nuorisomuoti, kuten näkyy oli asiallista: vekkihameita, paitapuseroita, saumallisia nailoneita ja keinomokkaisia ulkoilutakkeja. Kesämekkoina oli leveähelmaiset kukkamekot ja laskoshelmaiset paitapuvut. Minun vaatevarastooni ei teini-ikäisenä kuulunut farkkuja, korkeintaan jotkut popliinihousut ja koulun hiihtotunneille hiihtohousut. 

Äitimme oli Waseliuksen kenkätehtaalla ruiskumaalarina, ja saimme sieltä sekundakenkiä edullisesti. Korkeilla koroilla tietenkin. Kuvassa on upouudet korkokengät, jotka esityksen aikana hankasivat kantapäille rakot ja nailonit rei ille. Esityksen hatut kävin sovittamassa Hämeenpuistossa hattukaupassa. Siellä modisti sanoi minulle: "Hattu pukee Teitä!" Se lausahdus on yksi aarteistani, vaikka sen on puoliso, herra Kukkaro kumonnut monet kerrat. 

Tuohon aikaan - 1961 - oli TV:ssä iltaisin lyhyt "Kamera kiertää" -kooste päivän tapahtumista. Kameramiehet sattuivat olemaan Tampereella ja Teatteriravintolassa kuvaamassa samaa juhlaa, missä mekin esiinnyimme. Minua pyydettiin ulos ja kävelemään Teatteritalon graniittikaiteella joku esitettävä vaate ylläni. En muista oliko se tuo kävelyasu vai joku kesäisempi vaateparsi. Seuraavana iltana koko perheemme ja naapurit istuimme TV:n ääressä katsomassa näytetäänkö minuakin. No näytettiin - muutaman sekunnin ajan. 

"Nousiko siskolla vähän hattuun?" tokaisi velipoika esityksen nähtyään...

(Hatuista ja myssyistä olen kertonut laajemmin aikaisemmassa blogissani. Se löytyy hakusanalla "Hatut vai myssyt")

PAMELANPUISTO JA TUNTEMATON TYTTÖNEN

 Sukujuurilaatikossani on pyörinyt pikkutyttösen valokuva. Sen on ottanut valokuvaamo Melto Imatralla, vuosilukua ei ole, eikä tyttösen nimeä.

Muistan nähneeni kuvan jo lapsena ja tietenkin kysyen:" Kuka tämä tyttö on?" Vastausta en muista saaneeni. Mieleeni on jäänyt keskustelunpätkä äitini kanssa, kun juttelimme hänen adoptioon antamastaan isoveljestäni. Äiti mainitsi ohimennen, että minulla olisi siskokin ja mainitsi nimeksi Anja. Asiasta ei keskusteltu koskaan myöhemmin ja mutta se, että minulla olisi isosisko Anja, jäi lapsenmuistini syövereihin.

Ukki Myttysen jäämistön valokuvien joukossa oli toinenkin minulle hämmennystä aiheuttanut valokuva. Kuvassa mummi Myttynen ja Onni-isäni pitävät n 2-3-vuotiasta pikkutyttöä käsistä.  Onko sama tyttö kuin aiemmassa kuvassa? Kuvan takana on jälkeenpäin kirjoitettu vuosiluku 1940. Luulen, että kuva on jo kesältä 1939 ja otettu Viipurissa tai siellä päin. 1940 Myttyset olivat jo Tampereella. Toinen mahdollisuus kuvan ajankohdaksi on kesät 42-43-44, mutta missä?

Olen pohtinut, voisiko olla totta, että kuvan pikkutyttö olisi syntynyt isäni suhteesta "naapurin tyttöön". Sekin on hämmentävää, että tuntemattoman pikkutytön kuva on säilynyt lähes 80 vuotta muiden perhekuvien joukossa. 

Minua kiinnostaisi saada selvyys kuka kuvan tyttö on ja liittyykö hän  perheeseeni. Ihan ventovieraita ei pidetä noin läheisesti. Tyttö olisi jo lähes 80-vuotias. Tai ylikin, jos kuva on vuodelta 1939. Voi olla, että selvittäminen jää ikuiseksi arvoitukseksi.

Isäni jäämistössä on sotilaspassi, jonka takasivulla on tärkeitä muistiinpanoja. Minua jäi vaivaamaan osoite, missä kaupungissa on ollut Pamelanpuisto 44 A 2? Käsiala ei ollut tuttua isäni käsialaa. Olisiko ukki Myttynen antanut Onnille osoitteen ja onko Onni etsinyt henkilöä, vai vuokra-asuntoa, kun perässä luki 472:-

Sotilaspassin viimeisellä sivulla oli myös merkintä: Irjan syntymäpäivä joulukuu 14. Irja ja Onni tapasivat toisensa Tampereella elokuussa 1944. Sen käsialan tunnistin heti.

Toisen sukuhaaran, eli Irja-äitini varhaislapsuuteen ja sukuun löysin vastauksia Hannele Koivusen toimittamasta "Muistojen Kuurmanpohja"- koulupiirin kyläkirjasta. Siihen oli äitini ja muutama muu sukuni Luukkonen kirjoittanut muistelujaan synnyinseudustaan ja suvustamme. Viime sunnuntaina sain vietettyä monta tuntia  pihakeinussa sukuni tarinoita lukemassa.

Eilen katselin TV:n "Puoli seitsemän"- ohjelmaa, jossa kirjailija Anneli Kanto kertoi mm oman tapansa kirjoittamiseen eli siihen kuinka hän saa kirjansa kansiin. Anneli Kanto käyttää paljon aikaa taustatyöhön ja pohtimiseen, ja kirjoittaminen sujuu nopeasti. Minulla näyttää olevan sama tyyli: yökaudet mietin sitä ja sitä kohtaa "tekeleessäni" ja suunnittelen "kohtauksia". Kun etsin faktatietoa perheeni menneisyydestä, se vie näköjään sinne ja tänne ja aina löytyy uusia kiinnostavia yksityiskohtia joita olisi mukava saada ikuistetuksi. Nyt on monta liuskaa valmiina ja tulee olemaan koko kesän kestävä rupeama koota ne luettavaan muotoon. 

Kirjoittamisessa taitaa tulla pieni tauko, uuden kodin takapihan kukkapenkeissä ja muussa kohentamisessa riittää puuhasteltavaa. Edellinen puutarhuri on istuttanut muutaman jouluruusun, nyt ne kukkivat runsaina mättäinä etu- ja takapihalla.