HAAVEITA, HAAVEITA, VOIKO NAISELLA OLLA NIITÄ KOSKAAN LIIKAA?

Istuskelen Alla Omenapuun- keinussani ja mietiskelen mitähän tekisin- siis muuta kuin arkiaskareita.

Sinisellä taivaalla leijailee muutama pilvenhattara, ovat niin kuin ajatusmaailmani tänään.

 Pöydällä on Lintu Sininen ja se veikin muistoni -taas kerran- kaukaiseen lapsuuteen.
Tampereen kaupunginkirjastossa - Laikussa- pidettiin jo 50-luvulla lasten satutunteja. Kotini oli lähellä, Tammerkosken toisella puolella ja kirjastossa -lainastossa- oli helppo käydä.
Eräs satutunti on jäänyt mieleeni; silloin esitettiin Sakari Topeliuksen satunäytelmä "Lintu Sininen" vanhan tarun pohjalta. Se on surullinen rakkaustarina jossa rakastuneet prinsessa  Florinna ja prinssi Amundus eivät saa toisiaan kun Florinnan äitipuoli -kuningatar Sibylla -haluaisi naittaa Amunduksen tyttärelleen Florinellalle. Sadussa Florinna teljetään linnan torniin. Prinssi Amundus käy iltaisin laulamassa tornin juurella. Pettynyt Florinella haluaa, että prinssi Amundus muutetaan linnuksi - siniseksi linnuksi. Taru ja Topeliuksen satu on monivivahteinen, koskettava ja voimakas, siksi se on jäänyt minullekin syvälle muistiin kun eläydyin rakastavaisten tuskaan. Sininen vedellä täytetty lintupilli visersi meidänkin pihassa monena iltana ja pidin sitä tallessa tyynyn alla.

Kirjasto -lainasto- oli minulle rakas paikka ja olin ahkera lainaaja ja lukija heti kun opin lukemaan.
Äitini on joskus maininnut, että kirjoittelin juttuja ruutuvihkoon heti kun opin kirjoittamaan. Vihkoja ei ole enää tallella eikä muistikuvaa mitä mahdoinkaan kirjoitella!

Kouluaineista sain kiitettäviä numeroita ja usein jouduin lukemaan niitä luokan edessä. Minulle ei ole selvinnyt, eikä opettajat  maininneet mikä kirjoituksissani oli antanut kiitettävän numeron, oikeinkirjoitus vai sisältö? Kouluaikanani ei kriittisen/opettavan palautteen saaminen ollut tapana.

Muutamana viime vuotena olen käynyt Työväenopiston erilaisissa kirjoittajapiireissä ja kursseilla ihan vain saadakseni pontta ja opillista ohjausta kirjoittamiseen. Ja sitä kritiikkiä!
Kirjoittamiseen harrastuksena olen päätynyt osittain pakon, osittain muun syyn vuoksi. Pakko on "sisäinen palo" ja muita syitä on siirtyä käsitöiden tekemisestä (kun niitä alkaa olla kaapit pullollaan)
aineettomampaan harrastukseen.  Muunlaista harrastamista ja sosiaalista kanssakäymistä alkaa haitata kuulon alenema ja autoilu pimenevissä illoissa. Koti kutsuu entistä vahvemmin pysymään sisällään.

Sehän on vissi totuus, että eläkeläisellä on aikaa- vai kiirettäkö se oli- mitä vain- mutta johonkin  aika on valjastettava ettei se kulu pelkkään notkumiseen.

Haaveilleni olen nyt heittänyt verkon. Toivottavasti se ankkuroituu elokuun alkupuolelle Virroille Rajaniemeen.
Nimittäin olen hakenut Kirjoittavat Eläkkeensaajat-kirjoittajakurssille!!!
Tämä nyt pitäisi kirjoittaa ihan pienellä fontilla kun se on vielä ikään kuin salaisuus. Haaveilen, että saisin kirjoitettua -joskus- kirjan muistoistani lapsuuteni Tampereella. Älkää nyt kuitenkaan tätä lehdessä julkaisko.
Kuluneen vuoden aikana olen tutustunut useamman blogituttuni kirjoittamiin kirjoihin. Heidän esimerkkinsä on innostanut minuakin syventymään kirjoittamiseen tosissani.

Oman kirjani kirjoittamisen olen nyt aloittanut hyvin salaisesti. Perustin vanhalle tietokoneelleni ihan oman käyttäjäsivun salasanoineen. Siinä kävi taas niin, että salasana unohtui eikä vanha konekaan toimi kuten pitäisi...

Aloituslause on kirjoitettu, eikä se ole "oli synkkä ja syksyinen ilta".
"Kirjani" alkaa paljon aineellisemmin, siitä kun Irja raapii täitä tukastaan...
Sivuja on valmiina viisi eikä täit ole päässeet loppumaan...

Kauppareissulla ostin sinikantisen vihkon, se kulkee käsilaukussa mukanani jospa joku luovuuden hetki sattuisi automatkalla yllättämään. Sen sisäsivuilla on osio: miljöö/asiat, niitä on nyt lähes sata...
Toisessa osiossa lukee: henkilöt, heitäkin on kohta viisikymmentä!
Näillä aineksilla kirjasta taitaa tulla tuhatsivuinen...

Kannen valokuvan löysin kikkaratukka-ajaltani -80-luvun lopulta- siinä olen mietteissäni kun olen saanut kutsun kirjoittaa ammattiliiton Luottamusmies-lehteen pakinoita. Haasteena oli kirjoittaa tietty määrä merkkejä, niitä piti laskea tarkasti, ettei annettu optio ylittynyt. Tuskan hiki oli otsalla monta kertaa, vaikka pakinaa piti saada aikaiseksi, siitäkin syystä kun julkaisupäivä pukkasi päälle.

No niin, nyt olen avannut haaveeni Teillekin, siitä seuraa se, että nyt on alettava tosissaan kirjoituspuuhiin, tätä vauhtia kirjani valmistuu  noin vuonna 2030, jos silloinkaan!

Juhannus 2018 ja Lintu Sininen...

JUHANNUS 2018 JA PARI MUISTOA MENNEISTÄ

Iltatuulen viesti: "Jos haluat ulkoilla juuri nyt- Juhannusaaton 2018 illansuussa - pue yllesi villapaita, kumisaappaat, villasukat ja sadetakki pyhähepenien päälle. Ei tämä nyt niin masentavaa ole, sataa sataa ropisee, pili- pili pom."

Perinteiset juhannuslimot pysyvät raikkaan vihreinä.

Pöytäryhmä tuo valoa pimenevään aattoiltaan.  Istuskellaan taas kun aurinko paistaa...

Valitan, ei tullut grilli-iltaa kesäkatoksessa hyvässä seurassa, Säiden Haltija päätti toisin.
Tosin kävi sellainenkin yhteensattuma, että enemmistö juhannusten vakivieraista on joko työtehtävissä, lomamatkoilla, omalla mökillä tms.
Kaksi teinipoikaa on kuluneen viikon lomaillut peräkamarissa, mutta nyt iski villimmän elämän kaipuu ja Pappa sai kyyditä pojat kylälle toisen pojan kotiin.

Tämän aasinsillan jälkeen muistui mieleeni eräs juhannusaatto jos toinenkin kaukaa menneisyydestä.
Toisen polven lapsista enemmistö on nyt samassa iässä kuin minä tässä muistelossa. Yksi tytöistä tulee juuri 12-vuoden ikään joten...
Keväällä 1958, 12-vuotiaina, olimme serkkuni Eijan kanssa päättäneet oppikoulun ensimmäisen luokan. Kesälomalle meidät vietiin äitiemme enon maataloon Ristiinan Suomenniemelle. Porkkanapenkkien harvennus oli meidän lomarattoa- ja kasvien kerääminen syksyksi kouluun.
Kesän ja loman kohokohta oli tietenkin Juhannus ja kokko pihapiirissä järven rannalla kallionkolossa. Kokonpolttajina oli äitiemme serkkupojat, meitä muutaman vuoden vanhemmat.
Kesäromanssin tuntua oli kun pojat tarjosivat meille tyttölapsille pastillit, kumpikin omasta askistaan, taisi olla peräti Sisua tai Paxia.
Istuimme nelistään kallionkolossa leppeässä Juhannusyössä. Ei siinä paljoa puhuttu, oltiin vain.
Tunnemuistona on jännittävä ihastumisen olotila. Se muistuu aina mieleen Juhannusaattona.

Toinen Juhannusmuisto on viisikymmentäluvun alkupuolelta. Meillä oli siirtolapuutarhamökki Litukalla Tampereella. Siirtolapuutarhaväellä on perinteenä yhteinen Juhannusjuhlan vietto.
Eräs juhla vietettiin nykyisen Kekkosentien kohdalla koivikossa. Koivikkoon oli koottu lankuista penkit ja kahden koivun väliin korkealle oli köytetty naru.
Ilta huipentui kun narun viereen käveli mies valkoisissa housuissa ja voimistelutossuissa. Pitkä keppi kädessään hän nousi narun päälle ja alkoi kävellä sitä pitkin. Me lapset pidätimme hengitystä ja jännitimme: "Putoaako, putoaako?"  Ei pudonnut. Arvostukseni nuorallakävelijöihin on säilynyt.

Muistoja menneistä Juhannuksista on paljonkin, mutta lupasin vain pari. Ruuhkavuosina oli Vakituinen Varustepalvelu kun oman perheen nuoriso lähti keskikesän juhlia viettämään; reppuihin ja kasseihin pakattiin -vaikka ei pyydetty- vessapaperit, varavaatteet, sadetakit, tulitikut ja vaikka mitä. Useimmiten ne tulivat koskemattomina takaisin. Puhelimen ääressä viihdyttiin enimmäkseen, onneksi turhaan.
Monet Juhannusjuhlat oltiin järjestämässä LE-PE-KA- kyläyhdistyksen mukana Kuuselan uimarannalla. Sekin touhu loppui talkooväen hupenemiseen jo kauan sitten.

Tämä aattoilta kuluu katsellen tuulen viemää puiden latvoissa. Hupia kerrakseen!

Hyvä näin, tehdään taas enemmän kivaa kun "kauas pilvet karkaavat."

Juhannus on meillä - herra  Kukkarolla ja minulla- rouva Myttysella kera bernipoika Jymyn -herttainen!

Sitä samaa Teille toivotellen!

TEINITYTÖT KYLÄILEMÄSSÄ

Jo viime perjantaiksi luvattiin lomalaisia, ei kuulunut viestiä. Odotettiin lomalaisia lauantaiksi, ei kuulunut viestiä. Sunnuntaina saatiin viesti: "Nyt me tullaan!"
Jymy-Jamille kerrottiin, että nyt haetaan tytöt junalta. Koira jäi hyppimään tasajalkaa ja vinkumaan kiihkosta kun ymmärsi, että tulee leikki- ja painikavereita.

Maanantaina lähdettiin Tampereelle, katsastettiin uusi Ratinan kauppakeskus. Pappa jätettiin kotimieheksi.
Matkaa tehtiin Nyssellä ja samalla nähtiin enemmänkin runneltua Tampereen keskustaa.
Voi voi, kaunis syntymäkaupunkini on suurten uudistusten myllerryksessä tulevaisuuden raitiotien ansiosta/syystä.
Nähnenkö enää Tampereen Hämeenkatua ja Hämeensiltaa entisellään?
Onneksi on jotakin tuttua säilytettyTammerkosken alajuoksulla.

Kauppakeskus ei saanut nuorissa neidoissa mitään suurempaa innostusta heräämään, Espoossa ja Helsingissä niitä riittää.
Blingbling-kauppa hämmästytti!!

Ja alakerran uusi Eurokankaan jättimyymälä, olin mykistynyt! Tänne, tänne tulen joskus ihan vain omin nokkineni. Edes hiplailemaan ihania kankaita...

Maanantai kun tuli iltaan, kävi mielessä jospa pääsisimme kylän rantasaunalle saunomaan ja uimaan.
Pappa oli alkuillan Vielä virtaa-kavereitten kanssa talkoilla halonhakkuuta- ja maailmanparannusta harrastamassa ja haki meidät jälkilöylyihin.

Jymy-Jami pulahti viime kesänä oma-alotteisesti laiturilta veteen, nyt sai Martta antaa ohjeita, nyt pitää pysyä laiturilla eikä hypätä järveen.

Vesi oli lämmintä ja samalla saatiin kesäkuun ensimmäiset sadepisarat niskaamme.

Sama pilvi ei ollut käynyt meidän pihassa -kilometrin päässä. Sitä olisin toivonut!

Keskiviikkona vietiin tytöt taas junalle. Torstaina Helli vietti kotonaan17-vuotispäiviään.
Sydämessä ihan muljahtelee, tulin itse äidiksi 17-vuotiaana.
Kiitos, tytöt, seurasta, tulkaa pian uudelleen!

KIIRETTÄ PITÄÄ, SANO ELÄKELÄISMUMMO

Sain tuntea ruuhkavuosien häivähdyksen  viime viikolla elämässäni. Neljäs Poika oli taas tuonut puulaakivarusteensa tutulle huoltojoukolle huollettavaksi. Puolen kuution kokoinen musta kassi päästi sellaiset aromit takapihan terassille, että olin pökertyä. Pari koneellista paitoja, suojuksia ja pelihousuja pyöritin pesukoneessa. Etikkaa heitin huuhteluaineeksi, ei haise talviset hiet enää.

Peseekö muut yli 70 vuotiaat vielä lastensa harrastuskamppeita? No- minä tästä näköjään en irti pääse, ovathan nämä jääkiekkotouhut kuuluneet elämääni jo ikuisesti.

Viime viikko oli menoa ja meininkiä täynnä: 31.5 oltiin retkellä Eduskuntatalossa ja Tamminiemessä, lauantaina Mäntsälässä ylioppilasjuhlissa, sunnuntaina käytiin tekemässä kannanotto ja muistio kaavaluonnokseen, maanantaina hoidettiin juoksevia asioita ja illalla tein kyläyhdistyksen järjestämän kierroksen entisellä työpaikallani.
Iltalenkin teko vei ajatukseni yhä syvemmälle muistoihin ruuhkavuosista.
Monikymmenvuotisen työpaikkani toiminta on alasajettu kokonaan pari vuotta sitten. Toimintaa on siirretty  kuntien toteutettavaksi ja Pitkäniemen alueelle Nokialle.

Viimeinen nimi oli Ylisen palvelukeskus, 60-luvulla kun laitos on tälle paikalle muuttanut ja perustettu, nimenä oli Ylisen vajaamielislaitos. Minunkin tutkintonimikkeenä 1970 oli vajaamielishoitaja.
Myöhemmin laitoksen nimi muuttui Ylisen keskuslaitokseksi, kuntoutuskeskukseksi ja alasajon aikana nimenä oli Ylisen palvelukeskus. Toiminnan sisältökin sai erilaisia uusia muotoja aina ajan hengen mukaan.
Ylisellä siis oli pysyvä ja tilapäinen koti aluksi yli neljällesadalle ja viimevuosina puolta vähemmälle hoitoa ja kuntoutusta tarvitsevalle lapselle, nuorelle ja aikuiselle, jotka eivät vammansa vuoksi selviä itsenäisesti. Yhteiskunnan ajattelun muutokset koskivat tätäkin herkkää asukaskuntaa ja nykyään heistä enemmistö asuu omissa syntymäkotikunnissaan erilaisten palvelujen tuella.
Pieni joukko eniten tukea tarvitsevista asuu, käy koulua ja on työtoiminnassa Pitkäniemeen perustetuissa uusissa yksiköissä.

Entinen viljamakasiini oli kunnostettu idylliseksi ja toimivaksi kirkoksi.

Kartano- entinen Ylisen kartanon päärakennus häämöttää lehmuskujan päässä. Tässä rakennuksessa oli minunkin työpisteeni kun toimin muutaman vuoden vapaa-ajan ohjaajana.

Osasto 12 oli ensimmäinen työpaikkani hoitajaksi valmistumiseni jälkeen. Osastolla asui iäkkäämpiä asukkaita, osa oli siirtynyt  vanhainkodeista Yliselle sen perustamisen aikaan.

Vesitorni oli hyvä maamerkki.

 Kuntosalille oli hyvät tienviitat

Rantalenkki, jota tehtiin joka päivä kaksi kertaa isolla joukolla kiersi kaunista Näsijärven rantaa.

 Rantasaunan vieressä on uimaranta.

Aloitin Ylisellä harjoittelijana 1968 ja jäin vanhuuseläkkeelle 2005, 59-vuotiaana. Ammatin kuormittavuus on syy alhaiseen eläkeikään. Nyt se taitaa tälläkin alalla olla 64-65 vuotta.

Alueeseen tutustumisen oli järjestänyt Le-Pe-Ka, kyläyhdistyksemme. Meille kyläläisille on herännyt huoli, mikä on tämän erittäin kauniin alueen tulevaisuus? Sitä ei meille osannut valaista PSHP:n esittelijäkään. Alue sijaitsee hyvien kulkuyhteyksien varrella ja keskellä vireää kylää. Kylän voimissaan pysymisen kannalta alue pitäisi saada uudelleen elämään. Sitä toivomme.

90-luvulla tämä osasto oli työpaikkani. Nyt tämä, kuten kaikki muutkin 12 osastoa ovat tyhjillään, osaa odottaa purkutuomio.

 Ylläoleva kuva on aasinsilta seuraavaan ruuhkavuosien muistelmaketjuun.
Meillä, tämän haastavan (= nuoret, koululaiset, autistit ym) osaston henkilökunnalla, on ollut yhteisiä tapaamisia viime vuosina, sen jälkeen kun nämä tutut rakennukset ovat jääneet tyhjilleen.

Viime tiistaina taas tavattiin.

Kuivin suin ei meidän porukka voi olla, puhuttavaa oli niin paljon. Raparperisiiderillä kilistimme.

Yhteisistä, aktiivista työvuosistamme on aikaa jo lähes 30 vuotta, mutta tietynlainen yhteenkuuluvuus meitä yhdistää vieläkin.
Ja paljon on virrannut Tammerkoskessakin vettä...

Ruuhkavuosia rakkaudella muistellen!

Hyvää viikonloppua!

PAREMPIIN SUIHIN

-meni tämä torttu. Ilman lisukkeita."

"Emäntä ja Isäntä oli Teinipojan kanssa ostamassa juhlapaitaa ja ne jätti mut yksin kotiin. Kotimatkalla ne oli käyny kaupassa ja Emäntä ajatteli, että tekee kiireen keskellä iltapäiväkahville mansikkatortun."

"Emäntä oli laskenu ton pahvilaatikon terassin pöydälle ja mää tietenkin niitten kotiintulosta villiinnyin  ja kaikesta kiinnostuneena sitä  laatikkoo haistelemaan. Siitä seuras aika metka kilpajuoksu taloa ympäri kun sitä laatikkoo hampaissani roikotin. Emäntä juaksi kynähameessaan ja korkokenkissään  mun perässä pari kiäppiä talon ympäri. Välillä se mairitteli kimeellä äänellä -annapois, annapois, hyväpoika hyväpoika. Talon toisella puolella Emäntää jo kiristi ja Se oikein karjas että kylä raiku :NYT JYMY, HETI TÄNNE, ANNA POIS. En antanut. Menin puskan taakse piiloon ja söin sen tortun. Viimistä palaa myöten, ei jääny edes linnuille muruja."

"Mulle jäi tosta talonympärijuaksusta leikkimieli päälle ja halusin jatkaa sitä jalitsumatsilla.

Emäntää ei oikeen enää kiinnostanu ja kai sillä hamekin vähän kiristi. Eikä noi Emännän kaupunkikorkkaritkaan mitkään nappulakenkät ole. Yrittänyttä ei kumminkaan lannisteta."

"Tämmönen perjantai- iltapäivä mulla oli. Kuinka sun viikkos on sujunu?"

"Hyvää viikonloppua Teille, ystävät!"

t. Jymy-Jami Sulonpoika Myttynen-Kukkaro

YLIOPPILAS ELSA JA MUUTAKIN MAINITTAVAA

Lauantaina 2.6 2018 kiinnitin kolmannen kultaisen lyyran kansallispukuni rintapieleen. Sen sain ylioppilas Elsalta, Ensimmäisen Pojan kolmannelta tyttäreltä. Neljännen lyyran olen saanut Toiselta Pojalta 1989.

Lämminhenkiset juhlat pidettiin Mäntsälässä.
Pihan leikkimökki muistutti, että leikkivän lapsuuden ajasta ei sittenkään ole kulunut paljoa aikaa.

Toivon, että Elsa onnistuu säilyttämään leikkivän lapsen sisällään vaikka uusi elämä on kynnyksellä.
Nyt koko suku Elsan ohella odottelee jännityksellä avautuuko opiskelupaikka Tampereen Yliopistoon.

Tämän juhlan kuvapuoli on niukkaa, en kysynyt lupaa niiden näyttämiseen tässä blogissa. Tallennan ne omiin tiedostoihini.
Isosisko ja pikkusisko ja isin TV:stä tuttu Wolkkari.

Sylintäydeltä onnea muutaman ällän Elsa-ylioppilaalle. Mummi on ylpeä!

Lähipiirin muilla koululaisilla opinnot jatkuvat syksyllä: yhdellä viimeinen vuosi Tredussa, toisella alkaa lukion toinen, kolmas odottaa seuraavalle asteelle pääsyä, neljäs ja viides pääsevät ripille tänä kesänä, kuudes aloittaa kuudennen luokan ja seitsemäs ja kahdeksas menevät kolmannelle.
Onnea kaikille!


Matkalla Mäntsälään poikettiin Kolmannen Pojan talossa Tuusulan Purolassa.
Siellä meitä oli vastassa Tare, 11 viikkoa.

Jymy oli meillä matkaseurana ja teki heti ystävällisesti tuttavuutta "serkkupojan" kanssa.

Siellä nämä "serkukset" kirmailivat peräkanaa pitkin peltoja. Tare kävi välillä ottamassa torkkuja milloin minkäkin kuplawolkkarin tai peräkärryn alla. Niitä oli pihapiirissä neljä.

Nyt odotellaan lomalaisia, juhannuksesta alkaa kesäsäpinät taas meidänkin mäellä.

PAKOTETTU REIKÄOMMEL JA MUITAKIN PAKOTTEITA

Huomenna on juhlan aika. Ensimmäisen Pojan tytär Elsa saa painaa valkolakin kutreilleen.

"Vanha pari" tanssiaisten aikaan keväällä 2017.

Juhlapukeutuminen alkoi tuottaa ongelmaa kun rinnukseni eivät tunnu mahtuvan luottovaatteeni puseron sisälle. Puku on vuodelta 1988, ompelin silloin parhaaksi juhlavaatteekseni Jääsken kansallispuvun. (Äitini oli jääskeläisiä.)

Kaksi vuotta sitten levensin liiviä sivusaumoista ja nyt oli uuden puserontekemisen vuoro.

 Kankaan, pellavatyyppisen, ostin kylän Kangaskuusta. Viime viikolla säikähdin, että tulee kiire tekemiselle kun en vielä ollut edes aloittanut.

Siirsin ompelupaikkani kesäksi terassille sukuni valvovien silmien alle. Saattaisi olla, että äitini- Vanha Rouva- lierilakkinsa alta  opastaisi minua :"Sinuna tekisin sen näin jne..."

 Olen säästänyt kaikki puvun ompeluohjeet tämän 30 vuotta ja nyt ne osoittautuivat taas oivaksi ohjeeksi. Leikkasin osat ja hihansuiden pakotetun reikäompeleen mallia tihrustin vanhasta paidasta.
Onnekseni ompelukoristani löytyi sopivan pieni kirpputorilta joskus ostamani ompelukehys.

Muitakin vanhoja ompelemisen apuvälineitä löysin laatikostani, tämän markka-aikaan Anttilan postimyynnistä tilatun suurennuslasin. Nyt se tuli todelliseen tarpeeseen.

 "Ei ole silmäni enää kirkkahat!"- kuten vanhassa näytelmässä on todettu.
Luulin, että joudun viettämään montakin tovia pakotetun reikäompeluksen ja paidanteon tiimoilla, mutta yhdellä istumalla muutamassa tunnissa selvisin tästä urakasta.

Jääsken puvun päähineenä on aika iso huntu. Minulle sen päässäpysyminen on ollut ongelma, tosin en ole sitä oikein osannut sitoa. Nyt tämänhetkinen kansallispukuguru Soja Murto on kehitellyt hunnun alla pidettävän pesän, mutta sitä en ole vielä hankkinut.

Kun nyt hallitsen pakotetun reikäompeleen, oli tarve siirtyä muihin pakottamisiin.
Hyvinpalvelleelta irtopäältäni katkesi kaula joten oli pakotettava lähin "irtopää" hunnun sovitukseen.
"Nukkeni" näytti myrkyllistä ilmettä...

Nyt on taas juhlapuku odottamassa juhlimista ja huntukin taitaa pysyä päässä.

                                                        "Emäntä tässä , älä naura, Jymy!"