Tämä tammikuu on ollut yhtä haipakkaa kun on tullut oltua siellä ja täällä ja välillä sohvannurkkakin on vetänyt puoleensa kunnon päiväunille.
Edellisessä blogissa toivotettiin alokas tervemenneeksi Parolaan ja Eläkkeensaajat saivat kuulla uuden puheenjohtajan alkaneen vuoden toivotukset erikoisine höpinöineen.
Silloisen puheeni lopuksi tarjosin houkutuksia yleisölleni -tarjoilin kirjoitusvirettä mielikuvia ilmaan heitellen. En oikein rohjennut katsoa mitä mieltä väki oli kun itseäni jännitti taas niin vietävästi. Kun itseä kiinnostaa kertoa kirjoittamalla ajatuksiani ja muistojani, ajattelen, että niin muutkin tekevät. Se aloitus on vain niin vaikeaa. Jopa ajattelun aloittaminen joka liittyy muistelemiseen ja siitä eteenpäin kirjoittamiseen voi olla jonkun kummallisen muurin takana. Monen kädessä ei tahdo enää kynä pysyä, saati että saisi "tahroja paperille".
Yhden lauantain sain kulumaan "Kirjoittavien Eläkkeensaajien" seurassa Vanhalla Räikällä.
Kannustimena oli kanssakulkijan alustus omaelämänkerran tai yhdessäkirjoittamisen ilosta ja haasteista.
Edellisenä päivänä aloitti myös Työväenopiston kirjoittajapiiri joten omakin kirjoittaminen alkaa taas päästä käyntiin.
20 vuotta sitten alokkaan isä aloitteli samassa paikassa aikuistumistaan. Silloiselle läheistenpäivälle otimme mukaan pojan mummon -anoppini. Poika oli niin innokas esittelemään varuskuntaansa, että johdatti meidät kielletylle alueelle. Eipä aikaakaan kun peräämme polkaisi pyörällään vimmattua vauhtia sotilaspoliisi ja ankarasti käskyttämällä vaati meitä perääntymään. Arka ja pelästynyt mummo pakeni miltei juoksujalkaa pois kielletyltä alueelta. Se oli elämys joka ei häneltä unohtunut...
Eläkkeensaajillekin edunvalvonta on tärkeää vaikka luulisi ettei enää suuria muutoksia elämäänsä tarvitse tai kaipaa. Yhteiskunnan kehitys vaikuttaa jokapäiväisen elämäämme huomaamatta.
Kuinka tulevaisuudessa käy kun jotkut peruskoulunsa päättäneet nuoret eivät ymmärrä lukemaansa ja tulkitsee ohjeita mielivaltaisesti. He kuitenkin saattavat olla heitä, jotka käyvät kodeissamme meitä avustamassa jos tarvitsemme hoivaa. Minkälaiset sosiaaliset taidot heillä mahtaa olla?
Tästä epämukavasta visiosta sain aasinsillan uusimpaan "puheeseeni". Edellisessä blogissani pohdin pitääkö mennä peräti ukki Myttysen syntymään kun viimeksi puheeni aloitin omasta syntymästäni.
Ukki Myttynen ja hänen koulunkäyntinsä tuli mainituksi tuossa yhteydessä. Laatikossani on ukki Myttysen koulutodistus vuodelta 1899 ja päästötodistus Iisalmen Sukevan ylemmästä kansakoulusta vuodelta 1903. Lukuaineissa arvosanat 9-10, vain laulussa Kalle-ukki oli nelosen arvoinen. Kirjoitustaitonsa ja hyvän ilmaisutaitonsa ukki säilytti koko ikänsä. Työuransa hän teki rautateillä konduktöörinä, ennen eläkkeelle jäämistään viimeinen työpaikka oli Tampereella tavaramakasiinilla, siinä jota suojellaan ja ollaan näinä päivinä kokonaisena siirtämässä kymmenen metriä Tammelantorin suuntaan. Eli jo 1800 luvulla osattiin opettaa ja opittiin niin, että se taito säilyi hyvänä elämän loppuun asti.(Millaiseen aiheeseen tämä aasinsilta johtaa??)
Huomasin itse, että ääneni on hiukan kireä, käheä ja ajottain häipyvä. Sellaiseksi kuulemma meidän vanhempien ääntään kouluttamattomien puheääni muuttuu. "Äänen väri on virheellinen", kuten menneinä vuosina mainitsi puheterapeutti kun yhtä poikaa käytettiin tarkistuttamassa artikuloinnin pieni virhe.
"Muuten meni ihan hyvin, olisit voinut puhua kuuluvammin. Ja hame olis voinu olla viis senttiä pitempi."
Siitä painavasta mielipiteestä seurasi se, että minulle tuli kiire Eurokankaaseen uuden mekkokankaan hankintaan eikä puoliso -herra Kukkaro napissut yhtään vaikka sai parkkipaikalla odotella riittävän tovin...
