keskiviikko 17. lokakuuta 2018

KADOTETTU JA LÖYDETTY

TV:ssä on pyörinyt jo vuosia "Kadonneen jäljillä"- ohjelma. Oletteko seuranneet? Meillä sitä on seurattu kun omaan lähipiiriinkin sattui aihe päästä "kadonneen jäljille". Virkatodistus perukirjaan paljasti syyn etsinnän aloittamiseen. Se kertoi vain syntymäajan ja nimen. Näillä tiedoilla aloitettiin: Fonectasta ensin, siitä oli helpoin aloittaa nimen perusteella -ei tulosta. Seuraavaksi Väestörekisteri ja Maistraatti syntymäajan perusteella. Alkoi jo tihkua tietoja muista ihmisistä kuin "kadonneesta". Muita ihmisiä jäljittäessä saatiin "kadonneesta" enemmän vihiä. Seuraavaksi yhteys kolmeen seurakuntaan, niillä tiedoilla yhteys käräjäoikeuden arkistoon ja vasta sieltä löytyi oikea "kadonnut". Matkan varrella oli tapahtunut useampi nimenmuutos, joten jäljittäminen ensimmäisellä nimellä oli hidasta. Tavallinen postin kuljettama kirje kuitenkin löysi oikeaan osoitteeseen ja etsitty henkilö sai luettavakseen erikoisen kirjeen. Uskomme, että hämmästyi.
Kevään korvalla puhelin soi tuntemattomasta numerosta ja rautakaupan lastausillalla vastattu puhelu kertoi, että "kadonnut" siellä puhuu. Lähetetyn kirjeen aihe puhututti pitkään ja apumies sai ajaa auton rauhallisempaan paikkaan. Yhteys oli nyt saatu. Tunne oli syvästi tunteita kuohuttava, mutta tapaamisesta sovittiin. Sen annettiin hautua puoli vuotta ja sitten nämä yli 60 vuotta toisistaan tietämättömät ja kadoksissa olleet tapasivat toisensa.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Tämä oli  aasinsilta hyvin maallisiin ja arkisiin katoamisiin ja löytymisiin.
Olen näköjään tullut siihen vaiheeseen elämänkaaressani, että minulta unohtuu tai katoaa tavaroita.
En tarkoita jokapäiväistä "missä puhelin, missä silmälasit, missä käsilaukku". Niistä nyt ei kannata vaivaa nähdä, se kuuluu päivän kulkuun.
Se kyllä harmittaa kun ei löydä aurinkolaseja silloin kun niitä tarvitsee. Minulta ne katosivat, ihan oikeasti katosivat kun olimme keväällä bussiretkellä Eduskunnassa. Haikailin ja kaipailin niitä koko aurinkoisen kesän kunnes keksin:
Löytötavaratoimisto, käynkin sieltä kysymässä, jospa jäivät bussiin.


Hyvä että menin, sieltähän nämä aurinkolasini löytyivät, olivat juuri nostaneet ne kolmen kuukauden säilytyksen jälkeen poistoon heitettäväksi. Viimeisellä hetkellä olin asialla!


Viime perjantaina olin Eläkkeensaajien pippaloissa ja odottelin eteisessä kutsuvieraita. Sattumalta vilkaisin ilmoitustaulua ja mitä ihmettä: sillä roikkui - tosin kärsineen näköisenä- keväällä  korvastani pudonnut ja kadonnut Aarikan antiikkinen korvariipus - yksi aarteistani.


Pienellä huoltamisella saan niistä taas kelpo killuttimet korviini.
Tästä löytämisestä innostuneena innostuin selaamaan muutkin paripuolet korvakoruni.

Muutamat olen säästänyt, kaikille ei taida enää paria löytyä. Pari kadonnutta harmittaa: äitini  amerikanmatkaltaan joskus minulle tuomat mustat helmihapsukorvakorut, toinen niistä on tainnut jossakin juhlahumussa kadota ikuisiksi ajoiksi. Samoin harmittaa ensimmäisen itse väkerretyn (mustan vieressä) riippuvan korvakorun katoaminen. Sille voin tehdä uuden parin.


 Korkkitaululla parittomien vieressä odottavat viimeistelyä viimeiset tekeleet: ohueen naruun pujotellut laatikonpohjan puuhelmet. Puuhelmet ovat hauskoja neuleasun kanssa.


 Korujen tekeminen on hyvää stressinpurkua, ei jää harmituksille tilaa kun yrittää pujotella pieniä helmiä tiettyyn järjestykseen. Kokeilkaa!.
Seinälläni on näitä itsetehtyjä -sanoisnko riittävästi- se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin kovin stressiherkkä - en enää näillä kymmenillä - mutta rauhoittumista ja keskittymistaitoja helmienpujottelulla voi vieläkin vahvistaa, samoin silmän/sormien yhteistyötä.

Jos korvakorut tai kaulanauha puuttuu kun olen jo astunut pihalle, palaan kiireesti takaisin pukemaan itseni "valmiiksi".

Korujen pitäminenkin auttaa muistin säilyttämisessä ja niitä voi tarpeen tullen hiplata kuin rukousnauhaa.


sunnuntai 14. lokakuuta 2018

KYLÄILYÄ JA EDUNVALVONTAVALTUUTUSTA



Kirjoittajapiirissä saimme kotitehtäväksi aiheen "Kyläillään!". Se on oikeastaan kirjoituskilpailun nimi. Kilpailun yhtenä järjestäjänä on SKS, Suomen Kirjallisuuden Seura.

Sattui sopiva aasinsilta kun juuri tänään oli eräänlainen kyläilypäivä. Perheen neljästä pojasta kolme tulivat niinsanotusti vanhaan kotiinsa kyläilemään paluumatkalla mökiltä.
Veljekset olivat viikonlopun keskenään ilman perheitään rakentelemassa terassia yhden pojan mökille. Käytin tilannetta hyväkseni ja lähetin viikolla veljeksille sähköpostia.
Sähköpostin sanomana oli, että keskustelisivat ja valitsisivat keskuudestaan hänet, jonka voisimme nimetä edunvalvontavaltuutuksemme toimeenpanijaksi kun sen aika koittaa. Veljet olivat tietenkin valinneet poissaolijan, kuinkas muuten...
Edunvalvontavaltuutusta suositellaan nykyään tehtäväksi vielä kun on siihen kaikin tavoin henkisesti ym kykenevä. Jos ja kun jotakin äkkiarvaamatonta tapahtuu eikä itse pysty asioitaan enää hoitamaan, on hyvä kun on joku läheinen, jolle voi antaa valtuudet. Pojat olivat sitä mieltä, että yksi heistä  on päävastuussa toisten tuella.
Puhetta riitti myös perinnönjaosta, ennakkoperinnöstä, talon myymisestä jne.
Samalla keskusteltiin siitä lopullisestakin, eli kuolemisesta. Nyt on kaikilla selvillä mitä tahdotaan ja toivotaan.


Tämä poikien - tai aikamiehiähän he ovat - käynnin aihe oli aivan muuta kuin sähköpostini viesti;
Ensimmäisen Pojan Ensimmäisen Tyttären ensimmäinen Kupla tuli meidän talliin talvihoitoon.


Tämä omien poikien kyläily sai aikaan sen, että sopivat adrenaliinit pääsivät valloilleen. Aamutuimaan pulla- ja leipätaikina nousemaan, karjalanpaisti uuniin ja parin kilon perunasatsin kuoriminen kattilaan valmiiksi. Pojille kotipullan tuoksua...
Puoliso- herra Kukkaro pesi eilen ikkunat, minä siivosin pihaa ja sisäänkäyntiä. Tänään leipomisen lomassa imuroin ja pesin lattiat ja heitin pari mattoakin pesukoneeseen. Pölyt pyyhin kaikilta pinnoilta, jopa taulujen kehyksistä.
Entisinä aikoina kun vielä kävi oikeita vieraita, tehtiin samanlainen siivouskierros ennen vieraiden tuloa.

" Mää olin ihan villinä kun noi sedät tuli. Yks´noista sedistä on sen Tare-pentubernin isäntä, ne asuu Tuusulassa. Se  on toi joka mua pitelee. Taren kaverina on joku Tahvo, sekin on berni.


Mää osasin olla aika hianosti näitten setien aikana vaikka välillä tuntu, että mun selkä menee poikki kun piti kaikkien ympärillä kiappua silitettävänä."


Kiitos pojat kun kävitte, saimme erittäin tärkeitä asioita taas jaetuksi sulassa sovussa.


maanantai 1. lokakuuta 2018

KIIREINEN SYYSKUU


Ei, en ole syyskuutani nukkunut, vaikka en täällä ole näyttäytynyt.


 Syyskuu toi yllättävät kiireet, sellaiset, että aivotoiminta näissä piireissä eli blogeissa ei ole liikkunut.
Edellinen kirjoitukseni "Itsemääräämisoikeus vai sisarenmääräämisoikeus" selittänee hiljaisuuteni.

Syyskuu lähti hyvin käyntiin Eläkkeensaajien kerhojen ja kurssien sekä Työväenopiston Elämä tarinaksi-kirjoituskurssin kanssa. Siellä käyn joka torstaiaamu. Läksyjäkin on tullut, joten ne ovat etusijalla muusta kirjoittamisesta. Tehtävät ovat  poikineet jo unohtuneita muistoja päivänvaloon. Eräs muistuma eli makkarakastikkeen tuoksu/haju  kiinnosti ja lähdin sitä avaamaan Koulukaverit-sivustolta. Hämmästykseni oli melkoinen kun sieltä löytyi tuttu nimi ja siitä yhteys nykyhetken tuttavuuteen. No minä taas kirjoittamaan ja kysymään, että onko hän hän vai kuka? Olihan hän, Tipalan ensimmäisen vuoden luokkatoveri vuodelta 1957! Nyt on yhteys löytynyt ja ehkä saan luokkakuvankin oman kadonneen tilalle. 

Oma kirjoittamisprojekti on ollut "hautomossa" koko syyskuun ajan, jospa pääsisin jatkamaan sitä kun muut haasteet on selätetty.


Tehtiin kaiken kiireen keskellä puolison -herra Kukkaron kanssa virkistävä päiväretki keskemmälle Suomea.


Eläkkeensaajia oli seuranamme koko autolastillinen. Meille ei kerrottu minne oltiin matkalla.


Virroilla Rajaniemessä syötiin herkullinen lounas. Alkupaloja:


Ähtärin Eläinpuistoon meidät sitten vietiin. Olipa hauska nähdä pandat, toinen söi koko ajan ja toinen nukkui.


Tämän kyltin vierellä seisoin hetken ja pohdin lumileo -pardi??


 Kumpi tämä on lumileopardi vai lumileo -pardi?


Eläinpuisto oli mukava yllätys, paikassa oli hyvä liikkua ja maisema hillityn rauhallinen.
Samanlaisen hillityn rauhan koimme myös Tuurissa, Keskisen kyläkaupalla.
Etsin kellooni pattereita ja etsijäksi sain "trukkimiehen". Kiitos palvelusta vaikka pattereita ei löytynyt.


Ostokseni Keskiseltä, nekin olivat hillittyjä, ostin vain kaksi kerää sukkalankaa, a`1.90€.


Viime viikkojen muutto ym. touhut pääsivät hämärtämään ajatusmaailmaani. Eräänä päivänä olin toisen lähipiiriläisen hoitoneuvottelussa ja kotiin palatessa bussissa havahduin "missä olen, minne tämä bussi menee?" Ei ollut mitään hätää, olin oikeassa bussissa ja matkalla kotiin päin.

Viime viikolla kuultiin jännittäviä uutisia: mopokoululainen oli leirikoulussa Saksassa Bremenissä ja kuinka ollakaan Ryanair ín lentäjät jättivät lentonsa lentämättä ja leirikoululaisten oli tultava parin päivän viiveellä laivalla Suomeen. Sunnuntaina haettiin matkalainen mummilaan ja saunaan.
Maanantai-aamuna alkoi taas TET-viikko ja tettiläinen jäi täksi viikoksi  mummin ja papan iltaviihdyttäjäksi?! Tiedättehän murkkuikäisen viihdyttäjäominaisuudet? Hm, mrrh jne.

Koirani Jymy-Jami on  nykyään jonkinlainen riippuvainen. Illat se tuijottelee minua sohvannurkasta ja odottaa että saa nuolla viilipurkin pohjat.


Yhden illan palauttelin ajatusmaailmaani tähän päivään. Avasin YouTuben, laitoin kuulokkeet korviini, kuuntelin Olavi Virtaa muutaman hetken ja sitten SE löytyi: Ravel ín Bolero. Se rauhoitti minut! Kuunnelkaa Tekin se joskus! Teki mieli alkaa liikkua Boleron tahtiin.


Pihan syystyöt on vielä tekemättä...
Ja muutama uusi syysvaatekin pitäisi ommella...


Hyvää alkanutta lokakuuta!


















































ITSEMÄÄRÄÄMISOIKEUS VAI SISARENMÄÄRÄÄMISOIKEUS?

Olen saattanut itseni asemaan, josta nyt yritän hivuttautua loitommaksi.
Olen nimittäin tullut riippuvaiseksi huolenpidosta.
Tämän havainnon tein kun katselin perheemme lapsuusajan valokuvia. Suurimmassa osassa kuvia on pikkuveli tankinkokoisissa lastenvaunuissa ja minä niitä työntämässä ja myöhemmin hiukan pienemmissä mutta yhtä massiivissa kärryissä.


Tänään työntelen samaista pikkuveljeä pyörätuolissa...
Nyt on tultu siihen vaiheeseen, että meidän on aika päästää irti toisistamme.
Viime vuosien aikana olen lukuisia kertoja tarjonnut lähipiiriläiselle mietittäväksi toimivamman elinpiirin  etsimistä.
Turhaan, niin turhaan.
Itsemääräämisoikeus on nykyään niin vahva, ettei ilman pakkomääräystä voi toisen tahtoa muuttaa.
Tänä kesänä vihdoin sai puhelun: "Mää olen nyt miettiny ja voit sää sitä asuntoa mulle hakea!"

Heinäkuussa kävin Tampereella Lähitorilla kyselemässä lisäapua toimintakykynsä jo unohtaneelle/menettäneelle yksinäiselle lähipiiriläiselle. Pian sainkin soiton ja sovittiin palveluohjaajan kanssa tapaaminen. Todettiin asunnon sopimattomuus ja palvelujen puute pyörätuolinkäyttäjälle ja laitettiin vetämään anomus toimivampaan asuntoon.
Kului vain hetki ja saimme kutsun tulla näyttäytymään uuden asunnon valitsijamieh… henkilöstölle.
Päätöksenteko vei aikaa viikon ja jo seuraavalla viikolla pakattiin muutama tavara peräkärryyn ja lähipiiriläinen uuteen asuntoon.
Erilaisia asumiseen ym. liittyviä asiakirjoja täytettiin tunti.

Entisen asunnon vuokrasopimus irtisanottiin.  Tein sen netissä. Sain vastauksen:
"Täytyy olla valtakirja."
Samoin irtisanoin sähkösopimuksen. Sain vastauksen:
"Täytyy olla valtakirja."
Valtakirjat hankittiin ja toimitettiin skannattuina yo. virastoihin.

Sovittiin kauppapalvelujen järjestämisestä. Sain vastauksen:
"Henkilölle ei voi avata omaa tiliä, suostutteko tilin takaajaksi?" Täytin nipun lomakkeita ja suostuin.
Nyt alkaa toimia kauppapalvelutkin.


KELA:ssakin piti asioida. Tilasin netin kautta palveluajan. KELAn aulassa työnsin KELA-korttiani koneeseen, vartija tuli avuksi, oli väärä aukko!
Asiointi sujui hyvin, valtakirja oli valmiina. Päätöksistä en saanut oikeastaan mitään tolkkua, anomukset ja hakemukset on kuitenkin tehty. Sain uusia hakemuksia täytettäväksi.

Kun sanoin asunnon vuokrasopimuksen irti, minulle tuli viikon aikatauluvirhe. Todellisuudessa asunnon purkuaikaa oli kymmenen päivää, ja se teki tiukkaa omien menojen lisänä.
Ensimmäisessä kuormassa vietiin muuttaja nojatuoleineen,  televisioineen, peittoineen ja tyynyineen.
Matkan varrella käytiin korjauttamassa pyörätuolia ja unohdettiin jalkatuet sinne.
Seuraavana päivänä pakattiin kuormaan taulut, niitä oli lähes kaksisataa, auton peräkärry oli täynnä kattoa myöten. Meillä on autotalli nyt taidegalleriana.


Ja seuraavana päivänä vietiin muuta tavaraa sinne ja tänne.
Monta säkillistä vietiin roskikseenkin sekä UFFin laatikkoon.
Kaatopaikalle vietiin täysi peräkärryn kuorma.

Onneksi muuttaja ei ole hamstraaja, siinä sitä puuhaa olisi yhden televisio-ohjelman verran riittänyt.
 Kun edellinen vuokrasopimus on tehty, tupakoimista ei kielletty. Siispä seinien ja kaappien pesua riitti, pesuvesi oli paksua ja tummaa...
Musiikkikasetteja oli toista sataa, samoin DVD-levyjä. Siinähän se aika kuluu, kuunnellessa...
Taulujen valokuviakin oli aivan riittävästi. Ne ovat arvokasta omaisuutta, hankin niille kirpputorilta vaikka matkalaukun ja laitan hyvään talteen.

Toisen ihmisen, etenkin läheisen - elämään puuttuminen ja siinä rinnalla vuosia kulkeminen on ollut henkisesti hyvin, hyvin raskasta. Itsemääräämisoikeus on  vahva, vaikka toimintakyky olisi rajallinen, sellainen, ettei mitään omia asioita pysty itse hoitamaan.
Jaa-a, myönnän- olen käyttänyt aika vahvasti sisarenmääräämisoikeuttani...
Ei siitä haittaakaan tainnut olla...
Puolestapuhujana olen saanut asiat hyvin järjestykseen, onnekseni avukseni on sattunut osaavia ja empaattisia virkailijoita. Mutkattomaksi en toisen asioiden hoitamista sano, kärsivällisyyttä ja asioiden etukäteen selvittelyä se vaatii. Ja aikaa!

Nyt iso kynnys on ylitetty ja toivon, että lähipiiriläisen elämässä pysyisi taas sivellinkin kädessä.



Tätä se siskonmääräämisoikeus saattaa teettää!

lauantai 8. syyskuuta 2018

"SYNTYMÄKODIN TANHUVILLA"


"Tänään oli sellanen päivä, että mää pääsin  juakseen mun syntymäkotini tantereille. Siellä oli jo odottamassa Kasvatusemäntä ja lauma munnäkösiä lajitovereita. Mulle ne ei ollu verisukua, ne oli x-iä, mutta saman talon kasvatteja kumminkin. Ne on syntyny viime syksynä.


Esittäytyminen tietenkin tehtiin korrektisti, mää tervehdin oikein ääntä päästämällä, vanhin porukasta kun olin. 
(Emäntä jätti mulle eilisen pesun ja puunauksen jälkeen tuntomerkit takakoipiin, noista tupsuista mut sitten tänään tunnistettiin.)


Se oli yhtä hippuloitten vinkumista kun meitä ainakin viis kölvia kirmas kuka nopeemmin siellä tanhuvilla. Välillä me painittiin niinkun  kokeeks kuka saa olla pomo. Mää tossa näyttelen purukalustollani, että älä sää pikkujäbä yritä!


 Yks´turkulainen jässikkä kiinnosti mua niin kamalasti, että kiähnäsin sen kimpussa enemmän kun toisten. Me kommunikoitiin syvillä ja lyhyillä kurkkuäänillä toistemme kanssa. Emännät siihen vähän puuttu ja meitä käskettiin käyttäytyyn asiallisesti. Mistä me tiedetään mitä se asiallisuus on?! Kyllä koirat voi toisilleen murista leikin aikana. Taas mää näköjään oon altavastaajana...


Kyllä me sovussakin oltiin, huilattiin Emäntien jalkojen juuressa pöydän alla.


 Noitten veljesten sisko tulla pölähti joukkoon tummaan ja voi sitä riamua kun ne kaikki veljet ja mää kirmattiin sen neitokoiran perässä pitkin pihaa. Se oli semmosta menoo, että pois tieltä risut ja männynkävyt, Isännät ja Emännät ja muut Luojan luomat.


Toi seurustelu samanmielisten kanssa on kun panis mielihyväpankkiin pesämunaa hiljasempia aikoja varten. Oli tää taas niin arvokas päivä!


Kiitosta vaan syntymäkodin Tuulalle ja Susannelle ja kaikille muille uusille tuttavuuksille, oli kiva tavata!


Ai niin, sain kunnonkohotuskehoituksen: mun pitäs alkaa harrastaan allasuintia. Emäntä kai mut sinne kohta raahaa... Eisevväliä, voin mennäkin jos palkkioista sovitaan...

 Nyt mää otan kunnon torkut kuorsauksen kera! Juastaan taas kun tavataan!

Terveisin Jymy-Jami Sulonpoika Myttynen -Kukkaro (os Maroussia Valente)




maanantai 20. elokuuta 2018

ENSIMMÄINEN KOULUKUVA

Fb:ssä kuulun sivustoon "Muistoja Tampereelta ja muuta mukavaa keskustelua ja muistamista"-ryhmään, syntytamperelainen kun olen.
Viimepäivinä ylläpitäjät ovat ladanneet kuvia Erkkilän sillan vaiheilta, taloja, katuja ja kouluja.
Kuvat saivat minut taas muistamaan monia asioita, joita ilman kuvia en olisi muistanutkaan.

Johanneksen kansakoulu Erkkilän sillan kupeessa on yksi tärkeimmistä, aloitin siinä ensimmäisen kouluvuoteni syyskuun ensimmäisenä päivänä 1953.
Minut oli keväällä ilmoitettu Tarja Anneli Myttysenä ekaluokkalaiseksi. Kesän aikana oli tullut päätös uudesta nimestä, muka modernimmasta, en sitä osannut kunnolla sanoa tai en edes ehkä muistanut.
Nimenvaihtoon perhe päätyi kun olin sanonut isojen poikien kiusatessa nimekseni Halonen, se oli äitini tyttönimi.
Ensimmäinen opettajani oli lempeä Lyyli Mäsä, poliisin vaimo.


Luokkamme oli koulun ylimmässä kerroksessa, isompien poikien tarkkailuluokan vieressä.
Silloin, 1953,  alakoulutyttöjen tärkein asuste oli esiliina ja sen taskussa nenäliina.
Minä istun eturivissä keskimmäisenä äidin kutomassa sinipunaisessa villamekossani. Vieruskaverina on toinen Tarja.

Kuva on otettu kevättalvella -54, olemme lämpimästi puettuja ja muutama esiliinakin on jäänyt jo kotiin. Aapiset ovat jo luetun näköisiä. Pulpeteissa oli kolot mustepulloille, ne jaettiin vasta kun harjoiteltiin kaunokirjoitusta. Liika muste pyyhittiin kynänterästä äitien ompelemiin mustepyyhkeisiin.
Koulun ruokala oli pihan laidalla, ensimmäisellä luokalla syötiin seisten pitkien pöytien ääressä, seuraavalla luokalla saatiin jo penkit allemme.
Tämä oli sitä aikaa kun kouluruokana oli useimmiten velliä; mato-ei kun makaronivelliä, helmivelliä, mannavelliä, ohrasellaista ja joskus riisipuuroa mehukeiton kanssa. Hernekeitto näkkileivän kanssa oli tietenkin kaikkien herkkua.
Ensimmäisen luokan syksystä muistan luokkaretken läheiselle Tammelantorille. Pöydät notkuivat puutarhojen herkuista ja minulle on jäänyt mieleen pienet päärynät joita joku torimyyjä kaupitteli.

Ensimmäisellä luokalla jätettiin luokkatoveri Sirpalle jäähyväiset; hän muutti perheensä kanssa Amerikkaan.

Kaupunginorkesteri kapellimestari Bisterin johtamana kävi opastamassa koululaisia klassisen musiikin maailmaan. Bisterin Hannu oli luokkatoverini.
Joskus näytettiin luontofilmejä juhlasalissa."Erämaa elää" oli lempifilmini.

Toisen luokan opettajana oli Amanda Salmijärvi. Muutama oppilas on vaihtunut.


Istun opettajan edessä sama villapuku päällä kuin vuotta aikaisemmin, nyt on päälimmäisenä joululahjavillatakki, vieressä istuu Sirpa-Tuula. Päällyskengät olivat uutta muotia v-54.

Kolmannella luokalla oli luokkatovereina kotitalon - Lapintie 18 - tytöt Eija ja Kristiina ja opettajana Helmi Jokipohja.
Kuvanottoaika on näköjään keväällä kun jaloissani on polvisukat ja uudet kumitossut, tukkakin on  leikattu siistiksi polkkatukaksi. Istun eturivissä huivi solmussa kiharatukkaisen Hannelen vieressä.


 Neljänneltä (minä numerolla 24) siirryin Tipalaan, Tampereen Tyttölyseoon Hämeenpuiston laidalle.
Näiden kuvien kautta taas sain oivaa aineistoa "muistelmateokseeni" joka sisältää lapsuusmuistojani Juhannuskylän, ,Lapintien, Massunmäen, Tuomiokirkon, Armonkallion ja Tammerkosken liepeiltä 50-luvulla.
Kuvien takana on kaikkien nimet ja muistelen usein kutakin kuvan henkilöä ja mitä olemme yhdessä tehneet ja kokeneet. Kuvankäsittelyä olen näköjään harrastanut riuskalla otteella, joillekin olen piirtänyt uusia kasvonpiirteitä...

Latasin ensimmäisen luokan kuvan eilen Fb-sivulle, ja yllätys yllätys -ekaluokan Raimo tunnisti itsensä ja jopa kommentoi! Välivuosia on 64!!

Muutama vuosi aiemminkin olen blogissani muistellut ensimmäisiä kouluvuosiani, nyt on esillä nämä koulukuvat.

Jos joku muistaa ja tunnistaa itsensä näistä ja haluaa ottaa yhteyttä,  minut tavoittaa:
rouva.myttynen ät outlook.com

Kiitos Fb-ryhmän ylläpitäjille, siellä on aina niin kiinnostavaa aineistoa meille syntytamperelaisille.

lauantai 18. elokuuta 2018

"MUMMONKAATOPÄIVÄT"


"Mun Emäntä oli koko viime viikon jossakin, en tiä missä, mutta nyt Se on kotona. Isäntä kanteli Emännälle, että mää olin hakenu sitä joka päivä autosta ja kaikista huaneista mutta en löytäny. 
Kun Emäntä lauantaina tuli kotiin niin mää oon ollu koko tän viikon visusti Sen viärellä. 
Vessan ovesssakin on oikein kunnolliset kynnenjäljet kun oon pyrkiny näkeen missä Se on. Tätä ennen en oo ikinä niitten vessaan pyrkiny.
Saunassakin vahdin ettei mee mihinkään hukkaan.
Yöt nukun Sen vieressä lattialla, joskus vähän maistelen varpaita tai tönäsen kuanolla jos Se kuarsaa. Se oli kuulemma kuarsannu sillä missä nyt olikaan, kämppäkaveri oli huamauttanu. En ihmettele.


Tällä viikolla oli pari erikoisempaa tapausta kun mulla on toi energia niin - sanotaanko riittävä.
Emännän kanssa tehtiin iltalenkki ja jäätiin pitään pallonheittokilpailut pihassa. Emäntä heitti mulle tennispalloo ja mää palautin sitä niin vimmatulla juaksulla niinkun amerikkalaisessa jalkapallossa että törmäsin suaraan Emäntää päin. 
Ja Emäntä kumoon, ihan takaraivolleen meni. No mää tietenkin hualestuneena Sen päälle makaan ja makasinkin siinä koko kroppani voimalla. Emäntä kilju -mee pois, mee pois ja yritti huitoa mua, mutta en menny, makasin siinä vaan, turvasin Sen olotilaa.  Sitten Se sai kätensä mun pään päälle ja silitti mua ja sano hyväpoika hyväpoika. Mää sitten sitä nualasin poskesta ja nousin pois.
Häntäluutaan Se vähän valitti kun oli päässy kömpimään jaloilleen. 

Toisenkin kaadon sain kun pudoteltiin omenoita Huvituksesta. 
Mää olin hihnasulkeisissa siinä vieressä kun päivällä livahdin vapaakävelyllä naapuriin. Nyt en tuanu sieltä mitään, mutta Emäntä oli nähny puskien takaa kun mää mussutin jotakin naapurin grillin vieressä.
Heti kyllä tulin kotiin, en viipyny reissullani kun viis minuuttia mutta sulkeisiin jouduin.
Toi patakinnas on nyt mun lemppari, se on mun mukana kun käydään lenkillä.


Emäntä huito haravalla niitä Huvituksia alas ja se oli musta niin kummallisen näköstä, että hyppäsin Emännän selkään ja painoin Emännän nurmikolle että lopettais jo. Ei Se mitään taaskaan voinu, mutta nyt se taisi olla aika närkästynyt, etten sanoisi vihainen. Mun kettinki oli kiappunu Sen jalkaan ja Se oli aika avuttomassa tilassa.
Kun Se siitä selvis niin sain aika mäkätyksen osakseni sormenheristyksen kera.
Musta on niin ärsyttävää kun ihmiset tekee tollasia outoja asioita kuten esimerkiksi sohii rautaharavalla omenapuuta. Ei mee mun järkeen!




Siitäkin oon pitäny huolen, ettei Emäntä kattele TV-tä, ainakaan keinutuolissa, mää meen heti Sen syliin eikä Se nää mitä Emmerdalessa tapahtuu.

Ei tässä muuta, hyvää viikonloppua kaikille, pitäkää hyvää huolta Emännistänne ja Isännistänne!
Varokaa ampiaisia!

Terveisin Jymy-Jami Sulonpoika Myttynen -Kukkaro (os Maroussia Valente)