sunnuntai 21. toukokuuta 2017

"KOITA OLLA NOPEE"

-huomautti teinipojanpoika kun aloittelin lounaan valmistusta. Nuorisoserkkujoukko oli taas viikonlopunvietossa ja työkomennuksella mummilassa.
Perjantaina pappa hälyytettiin makutuomariksi ym. yhden kehvelin vaatehankinnoille. Riittävän pitkän ja hartaan valitsemisen jälkeen sopivat tamineet löytyivät, jopa kukkakuvioinen t-paita löytyi ostoskassista.

Mopoilijakin tuli puunaamaan kulkuvälinettään seuralaisen kera.


Lauantai-aamuna soitteli kolmas kehveli matkaltaan Lapin perukoilta, ja ilmoitti tulevansa meille viikonlopuksi. Veeti oli ollut viikon toisen mummonsa kanssa Lapissa isomummoa tervehtimässä. Lähtöaamuna, lauantaina, oli tullut suruviesti sairaalasta: isomummo oli nukkunut aamulla ikiuneen. Onneksi ehtivät vielä nähdä. Isomummo tuli meillekin tutuksi monien perhejuhlien aikana. Rauha hänen muistolleen!

Nuoret osaavat jatkaa elämäänsä vaikka suru puristaisi puseron alla.
Illalla meillä olikin koolla nuorisoa ison pöydän täydeltä, oli tyttöjä ja poikia, omia ja vieraita. Iltamyöhään kuului iloinen nauru kun nuorilla riitti juttua pitkän erossaolon jälkeen.


Serkukset valvoivat  (ja valvottivat meitä) pitkälle aamupuoleen yötä, pappa jo kävi soittamassa iltakelloa, auttoiko se? No ei!
Vaikka vapaita huoneita olisi ollut jokaiselle oma,  niin samaan huoneeseen kaikki kolme  pesiytyivät.
Monopolia olivat pelanneet aamuneljään. Voi niitä poikia...

Aamupalan jälkeen komensin pojat hommiin. Ensin piti valita säähän sopivat asut. Papan kaapista löytyi pari t-paitaa. Paidat pöydälle, sakset käteen ja hihat poistoon. Niin saivat pojat tehtyä itselleen säänmukaiset asut.
"Näkeeköhän kukaan jos me ollaan boxereissa kun täällä ei ole shortseja?"
Vanhin pojista pestautui työnjohtajaksi ja ohjeisti nuorempiaan kottikärryjen lastaamisessa ja kuljettamisessa.
Olin antanut tehtäväksi kärrätä takapihan kasvihuoneen pohjalle sepeliä muutaman kärryllisen.
Niin sukkelia olivat hommissaan, etten ehtinyt kuvaa todisteeksi ottaa vauhdikkaasta kuljetushommasta.
Kiitos pojat! Hyvin tehty!

"Koita olla nopee"- kuulin kun olin aloittamassa lounaan valmistamista. Pojilla oli jo kiire eteenpäin elämisen  virrassa. Aamulla olin  tehnyt kilon satsin jauhelihapihvejä ja lisukkkeeksi tein spagettia ja kulhollisen salaattia.

                     Kesäkauden ulkoruokinta päästiin jo eilen aloittamaan kesäkatoksessa.


                            "Miks teillä on näin pienet lautaset, ei tähän mahdu mun ruoka!!"


Jaa-a, eipä tultu ajatelleeksi tuota teinipoikien ruokahalua, ei ne annokset enää mahdu  Vanhan Rouvan- äitini perintölautasille...

 

"Mää tässä vaan oottelen jos ne mulle jotakin jämiä antais."

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

JURNALISMIA JA RINKELEITÄ



"Meillä kävi eilen muutaman nuoren joukkio kylässä. Niitä johti Elsa, se joka mua 40 kiloo sitten kanniskeli ja siitä on kuvakin jossakin lokissa. Tää sama Elsa täytti viime viikolla kahdeksantoista ja sai ajokortin! Ja heti tuoreeltaan lähti kavereitten kanssa ajeleen Mäntsälästä Tampereelle yliopistolle. Ja vieläpä velipoika Jaakon autolla...
Nuoret oli tutustumassa eri opinalojen tarjontaan, vaikka ne on vasta lukion tokalla, yks´ tyttö, sellanen pitkätukkanen, meinaa poliisiks´(Isäntä ja Emäntä kahvipöydässä ehdotteli ryhtymista Lapin poliisiks´) yks´ poika haluaa pukeutua valkoseen pitkään työtakkiin ja kulkee stetoskoopit kaulalla. 
Arvatkaas mitä Elsa meinaa? Se meinaa tulla Susanne Päivärinnaks! Ensteks sen täytyy lukee tota jurnalismia muutama vuosi, kuulemma.  Yhtä kaunis kuin Susanne Elsakin on, vaikka onkin blondi, niin että televisiossa sitä olis kiva kattella."

"Ihmetellä täytyy kuinka toi Elsakin on muutamassa kuukaudessa niin kutistunu että mää en enää sen syliin mahdu!"

"Mää heitin ketarat levälleen miälihyvästä kun se mahdollisesti tuleva valkotakkinen mua kutitteli ja ehkä anatomiaanikin määritteli." 



"Tässä perheessä on koettu kauhun ja nolouden hetkiä mun takia pari kertaa. Nimittäin mää livahdin omille teilleni eilen ja toissapäivänä kun mua haettiin illalla sisälle. Aina mää oon saanu vapaasti liikkua omassa pihassa ilman rajotuksia. Kirmasin naapurin puolelle kun kuulin sieltä lasten naurua.  Ja Emäntä perään hihnan kanssa. Isäntä kaappas hädissään nakkeja kouraansa mua houkutellakseen. Naapurissa kaappasin lasten pallon kitaani ja sen kanssa juaksin ympäri pihaa. Kukaan ei mua kiinni saanu. Oli se metkaa. Naapurin nuorella miehellä oli taktiikka hallussa; se käski mut eteensä ja sano ISTU ja MAAHAN. Määhän sitä tottelin. 
Seuraavana iltana sama juttu. Livahdin naapuriin ennenkun Emäntä ehti mulle hihnan laittaa. Taas sama kuvio, mää ryntäilin pitkin naapurin nurmikenttää ja Emäntä punotti vieressä kun se ei mua kiinni saanu. Kauheesti sitä kuulemma hävetti ja se moneen kertaan pyyteli anteeks mun toilailuja.
Mitä toi ny on?? Mää oon vielä pentu ja tätä itsemäärättyä vapauden huumaa en oo  päässy kokeileen. Ny pääsin ja mitä siitä seuras? 
Hihnasulkeiset!
 Ikuisesti, sano Emäntä."

"Tänään mulla oli jännät paikat. Tai oikeestaan mua pelotti. Emäntä oli löytäny kaapista tommosen ja laitto sen pallille mua varten. En ollu ikinä tommosta nähny ja tollasessa paikassa niin että kyllä se vähän hermoon otti. En uskaltanu paljon siihen edes katsettani luoda."



" Mun piti mennä ihan omaan kämppääni turvaan ja kattella sen rinkelin olemusta vähän kauempaa."

"Aikasemmin illalla mua pelotti terassille Isännän unohtama lapio vaikka sitä vaan ikkunan takaa kattelin. Emäntä mut sitten tästä ahdingosta pelasti ja tarjos pelottavan rinkelin kädestään. 
Hyvää se oli, (vaikka vähän kuivan sorttinen ) iltaherkuks`"

"Mää meen nyt omaan yksiööni yöpuulle, hyvää yötä!"
t. Jymy-Jami Myttynen-Kukkaro

tiistai 16. toukokuuta 2017

MARTAN VUORO JUHLIA


 Viime lauantaina oli Toisen pojan Toisen tyttären, Martan vuoro juhlia.

Messukirkon, Leppävaaran kirkon pihassa liehui lähes pilvettömän taivaan alla Suomen lippu puolitangossa presidentti Mauno Koiviston muistoa kunnioittaen.


Meidän Martta, syntynyt 14 joulukuuta, oli Vanhan Rouvan- äitini kanssa saman päivän lapsi, ikäeroa 82 vuotta. Yhteisen syntymäpäivän muistoksi äitini teetti Martalle muistosormuksen omasta kihlasormuksestaan, isäni äidiltä saatuun punaiseen rubiiniin. Sen äitini ehti Martalle luovuttaa ennen kuolemaansa.


Meidän pikkuinen Martta, joka on jo huipulla, nimittäin cheerleadereitten pyramidin peloton huipputyttö.


Juhlissa toinen mummo piti elämänkaaripuheen unohtamatta Martan ensimmäisen juhlan -kastetilaisuuden-  äänekkäitä tapahtumia. Rautjärven ukki lauloi komeasti keväisen laulun.

                                                       Tarjoilu oli herkullista.


                                                            Onnea Martta elämääsi!


maanantai 1. toukokuuta 2017

KUN ILMAPALLO IKKUNASTA KATOSI

Lapsuudenperheeni asui 50-luvulla Tampereella Tuomiokirkon kupeella Lapintiellä, siis lähellä Keskustoria ja Tammerkoskea. Kotini ikkunat olivat toisen kerroksen keskimmäiset ikkunat.


Kaupunkikävelymme suuntautuivat Lapintietä pitkin ensin Tampellan tehtaanpuiston ohi ja Satakunnan sillan kautta Keskustorille.


Eräänä vappuna, ehkä 1954 olimme Keskustorilla vappuhulinoissa, äiti, isä ja neljä lasta.  Muistan torvisoiton, lippulinnat ja marssirivistöt Tammerkosken sillalla ja rihkamakojujen myyjät ja tavarat ja ihmispaljouden. Markkinapallot, jojot, vappuviuhkat ja ilmapallot torilta meillekin ostettiin.
Vedellä täytettäviä guttaperkkalintujakin siihen aikaan oli, kun niitä puhalsi, antoi vesi linnulle viserryksen. 
Markkinapallosta on minulle jäänyt ikuinen kammo kun joku pojankoltiainen posautti sillä poskeeni.  Markkinapallo oli täytetty sahajauhoilla ja ympärille oli kiedottu kuminauhaa jolla sitä sitten pongattiin eestaas.
Äiti solmi kaasupallot kiinni takkimme nappeihin, ettei pallot karkaa.
Kotimatkalla niin kuitenkin jollekin sisaruksista pääsi käymään.
Tuomiokirkonkadulla, vastapäätä Tuomiokirkkoa oli siihen aikaan kaksikerroksinen puutalo. Yläkerran ikkuna oli auki ja siitä jonkun tädin kamariin karkasi yksi meidän vappupallo. Minut vanhimpana laitettiin sitä hakemaan. Sydän kurkussa kiipesin portaat ja soitin ovikelloa.
"Meidän ilmapallo tuli teille." Siellä se oli, kamarin katossa. Helpotus oli niin suuri, että itku pääsi kun ystävällinen täti tarjosi karamellin ja velipoika sai pallonsa. Sitä hänkin jo kadulla itki.

Nämä perhekävelyt kaupungilla olivat usein sellaisia, viipyileviä, että äidillä oli syytä tokaista:
"Siin on Myttysii koko kavun pittuuelta!"

Onneksi on muistot jäljellä varhaisemmastakin lapsuuden vapun ajasta. Tämä on vuodelta 1954.