torstai 8. helmikuuta 2018

LIUKUMÄKI JA RATTIKELKKA


Eilen kaivoin lumen alta poikieni lumikelkan. Sillä on lasketeltu monet vuodet takapihalta mäen alle.


 Lapsuudessani oli toisenlaisia kelkkoja.

Isämme Onni yllätti meidän lapsilauman ja toi meille rattikelkan talvella 1954.
Se oli pitkä, puurunkoinen ja siihen mahtui monta lasta istumaan.
Kotimme oli Juhannuskylässä ja Palokunnan takana oli tyhjä kenttä johon talvisin oli rakennettu puinen liukumäki.
Jännittävä uusi kelkka kiinnosti niin, että iltamyöhällä minun piti lähteä yksin sitä kokeilemaan.
Päälleni puin hiihtohousut, monot, villapuseron ja pipon. Käteeni vedin mummin kutomat villatumput.
Vedin pitkää, painavaa rattikelkkaa  porttikongista Lapintielle, kulman takaa Tuomiokirkonkatua pitkin Sukkavartaankadun kulmaan ja siitä Palokunnan joutomaalle.
Puinen liukumäki oli pimeänä, eikä ketään näkynyt lähimaillakaan.
Vedin kelkkani jäisiä puurappuja pitkin liukumäen päälle. Kelkka oli niin pitkä, ettei se mahtunut lavalle vaan keikkui liukumäen ja rappujen välissä.
Uskalsin kuitenkin hypätä kelkan päälle ja laskea hurautin jäämäkeä kauas jäätä pitkin.
Kiipesin toisenkin kerran liukumäen päälle kun vauhdin hurmaan olin jo päässyt.
Puisen liukumäen reunat kolisivat pimeässä illassa kun taas huristin kelkallani jäistä mäkeä alas.

" Likka perkele, viä ny äkkiä se romus muualle, se mäki on vasta jäärytetty eikä sinne saa mennä. Ekkö sää lukee osaa.!"

Hiihtohousujen puntti kastui monoihin asti.
Villapuseron reunoissa oli isoja lumipalloja.
Jäiset tumput olivat koppurassa kelkan narun ympärillä.

Kelkka sai jäädä kellariin,  sillä ei laskenut enää kukaan.

Puistovahdit pelottavat vieläkin.



8 kommenttia:

  1. No olipa ikävä mäenlasku-kokemus...lapsella jää aina tuollaiset ikävät kokemukset mieleen :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittajapiirissä pari vuotta sitten"herätin" puistovahdin henkiin, annoin nimeksi Nikolai ja sepitin hänelle elämän yhdelle päivälle. Olen siinäkin jutussa "se likka".

      Poista
  2. Nikolain elämä oli juuri sopivan pituinen, kun sanoi noin rumasti pienelle tytölle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jutussani Nikolai oli kyömynenäinen Venäjältä tullut yksinäinen reppana joka asui Tuomiokirkon takana hellahuoneessa ja käytti jalkarättejä ym. Eli Nikolai muuttui jopa sympaattiseksi työkarkeutensa takaa.

      Poista
  3. Voi, miten kaikenlaisia muistoja kelkka voikaan herättää. Aikalailla ovat vaikuttaneet sinuunkin muistot, kun hyvin on tallessa muistin lokeroissa vieläkin.

    Minun kelkkamuistoni ovat mm. vesikelkasta, joka oli arkinen kapistus maaseudulla. Mietin, miten tuota vanhaa, osin lahonnutta, kelkkaa voisi vielä jotenkin herättää uuteen eloon. Tai entä sitten se mahakelkka, jolla maaseuturaiteilla vedin pikkuveljeä matkassa. Sekin odottaa jotain uutta ideaa...eteisen naulakko? No, aika vierii ja joskus on kelkoista syntynyt uusi käyttöidea. Hyvää talvista viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katkeraksi muiston tekee se kun isä yllätti meidät kelkalla eikä sitä voinut käyttää...Yksi pojistani löysi roskiksesta punaisen pienen rattikelkan se veti niin puoleensa, että on nyt kunniapaikalla pojan omakotitalon ovenpielessä. KELKAT KUNNIAAN- sanon minä!

      Poista
  4. Ikävä kokemus joka ei taida unohtua koskaan..Vaan onpa tuo kelkkailu muuten hauskaa puuhaa sukupolvelta toiselle:) Sitä riemun ja ilon määrää mäessä..kun lapset oli pieniä ei niitä meinannut saada millään pois mäestä kun sinne mentiin "Mä vaan viimesen kerran..lasken enää tän.." :) Leppoisaa loppu viikkoa sinne♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä naapuripariskunta (viiskymppiset) laskettelevat kelkalla kotitellämme aina kun sää sallii. Samoin minä kelkkailin aikaisempien bernieni kanssa pitkät matkat. Jymyä ei vielä saa vedättää, kokeilun voin aloittaa.

      Poista