BLOGILLA ON MERKKIPÄIVÄ

 7.11-2012 julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni. Siinä kirjoitin kävelylenkistä silloisen bernini Hymyn kanssa.

Blogini alkuperäinen tarkoitus oli seurata, kuinka julkinen terveydenhuolto hoitaa ikääntyvän henkilön asioita. Äitini, joka täytti joulukuussa 2012 92 vuotta, oli yksinasuva, omatoimisesti asioistaan huolehtiva ja ilman ulkopuolista avuntarvetta. Päivittäin olimme yhteydessä ja hoitelin juoksevia asioita. Loppuvuodesta 2012 hänelle tuli tarve käyttää lääkärin palveluja ja saattajana ehdotin muistitutkimusten tekemistä. Ne palvelut saatiinkin heti ja tutkimusten tuloksena äitimme oli päässyt mukaan herra Alzheimerin laajaan yhteisöön. Blogini kautta halusin seurata, kuinka tuttavuus äitini kohdalla siinä yhteisössä etenee. Suhde oli lyhyt, äitini menehtyi jo Ystävänpäivänä 2013 keuhkokuumeen uuvuttamana. Blogini alkuperäinen tarkoitus loppui lyhyeen, mutta sai jatkoa kuolinpesän ja perunkirjoituksen selvittämisen tarkastelulla. 

Jatkoin blogiani toisissa merkeissä; halusin jakaa lähipiirilleni kuulumisia lastenlasten lomienvietoista mummilassa. Niistä kommelluksista onkin jäänyt monta kirjoitusta jälkipolville. (Ja muutama sata valokuvaa arkistoihin, säilytän niitä aarteinani.)

Kuluneen kymmenen blogivuoden aikana on sekä maailmalla, että omassa elämänpiirissäni tapahtunut paljon merkittäviä asioita. Pääasiat ovat tallella niissä 569 aiemmassa kirjoituksessa, tämä julkaisu on 570. 

Omat harrastukset ovat saaneet näinä vuosina uusia suuntia, merkittävin on sukuni historiaan perehtyminen.  Syksyllä 2015 sain repaleisen pahvilaatikon, joka sisälsi alkuperäisiä dokumentteja isäni isän jäämistöstä.

Kuvassa mummini Ester Myttynen, ukki Kalle Myttynen, isoisoäiti Anna ja isoisoisä Matias Myttynen. Kuva vuodelta 1912.

Samaan aikaan sukuselvityksiä tehdessäni havahduin oman roolini ja minuuteni hakemiseen.

"Kuka minä olen? Mikä on tehnyt minusta juuri tällaisen?" 

Äitini jäämistössä oli laatikollinen valokuvia, ja niitä tutkimalla kiinnostuin asemastani lapsuuteni perheestä. Tähän blogiinikin kirjoitin joitakin muistojani ja myöhemmin innostuin ajatuksesta saada niitä yksiin kansiin, eli muistelmaksi perheeni elämästä 50-luvun Tampereella Juhannuskylässä Soukannotkon talossa. Se projekti on nyt työn alla. 

Kymmenen blogivuoden aikana on tapahtunut suuria asioita. 

Äitimme arkisista asioista huolehtimiseni päättyi odottamatta, mutta jatkui nuorimman velipojan asioista huolehtimisena. Velipoika oli tuottelias kuvataiteilija, joka öljyvärimaalauksissaan näytti katselijoille mitä seuraa, kun luonto tuhoutuu. Toinen vahva teema maalauksissa oli huomion kiinnittäminen alkuperäiskansojen kohteluun. Pääasian saivat saamelaiset, jotka oli aikojen saatossa ajettu asumaan Lapin perukoille. Keväällä 2013 vietiin Tampereelta Rovaniemelle sadan taulun näyttely, siitäkin on oma postaus touko- ja kesäkuulta 2013.

 Huolehtiminen nuorimmasta veljestä jatkui viime marraskuuhun asti. Silloin hänen elämänsä sai yllättävän päätöspisteensä sairauskohtauksen aikana. Edellisenä keväänä ainoa sisaremme Leena lähti iäisyysmatkalleen ja vanhin veljemme saman vuoden syksyllä. Tänä keväänä esikoispoikani saatettiin samanlaiselle matkalle.

Velipojan kuolinpesän asioiden hoito ja valmiiksi saattaminen on ollut tämän vuoden haastavin virallinen tehtäväsuoritukseni. Perunkirjoitus, kuolinpesän hoito ja pesän jako ovat muuttuneet monimutkaisiksi ja pitkäkestoisiksi. Siitä projektista saisi oman vuodatuksen, mutta en taida jaksaa siihen ryhtyä. Näistä tuskaisista menetyksistäni olen kirjoittanut omat postaukset. Ikävä ei kirjoittamalla häviä, se on todettava.

Kymmenen vuoden aikana perhepiirissä on tapahtunut paljon iloisiakin asioita. Tusinasta lastenlapsia on kasvanut omaa elämäänsä hallitsevia aikuisia, nuoria elämäänsä tavoittelevia opiskelijoita ja opintietään jatkavia nuoria ja teinejä. Siltä osin kaikki on hyvin.

43.vuoden asuminen omakotitalossa vaihdettiin koronakesänä 2020 kylän keskustaan rivitaloon. Harkintaa kesti pari vuotta.

Oma elämä puolison kanssa on nykyeläkeläisten tapaan melkoisen virikkeellistä, se on järjestöelämää samanhenkisten ystävien kanssa, perhe-elämää nuorten kanssa ja leppoisaa Jymy-Jamin rapsuttelua ja lenkkeilyä lähipuistoissa.

Kun tuota ikääkin kuluneen kymmenen blogivuoden aikana on kertynyt riittävästi, oli ajatuksena jatkaa hyvin sujunutta eläkevuosien kulkua rauhallisissa oloissa. Luottamustoimeni jätin jo 2005, kun jäin vanhuuseläkkeelle. Kymmenen seuraavaa vuotta jaoin aikani lapsuudenperheeni jäsenten huolehtimiseen, jälkipolveni kasvun seuraamiseen ja läsnä olemiseen. Kuinkas sitten kävikään?

Yllättäen, kutsun saaneena 2016 aloitin Eläkkeensaajien sihteerinä ja neljä vuotta myöhemmin minut pestattiin puheenjohtajaksi. Samoihin aikoihin aloitin kirjoitusharrastukseni uudelleen työväenopistossa. Luottamustoimet lisääntyivät odottamatta, ja nyt pitkän työpöydän alla on monta salkkua sisältönään vaikka mitä asiapapereita. Muistia on terästettävä, että osaan ottaa kalenterissa merkittyyn palaveriin oikean salkun mukaani. 

Harmikseni blogikirjoittelu on jäänyt tämän vuoden aikana muiden harrastusten ja toimien jalkoihin. Arjessa on ollut paljon tapahtumia, uusi elämä rivitalossa ja koronarajoitteet ovat tukahduttaneet entisen tarpeen jakaa arjen sujumista. Arki sujuu nykyään ihan mukavasti, terveyttä on tallella entiseen malliin, myös herra Kukkarolla, joka ei kuitenkaan aina muista kertoa minulle tärkeistä hankinnoista. Kuten auton vaihdosta. 

Siinä kävi tällä viikolla niin, että olin omissa harrastuksissani Vanhalla Räikällä, kun oveen koputettiin, ja kaksi toppatakkista miehenkörilästä kurkisti ovesta ja pyysi ajokorttiani ja allekirjoitusta kahteen paperiin. En niitä papereita edes lukenut, kun silmälasini roikkuivat kaulallani, enkä sitä muistanut. 

Kotipihassa oli kuranharmaan Golfin tilalle vaihtunut yhtä kurainen toinen auto. Audiksi sen tulkitsin. Kiukuspäissäni, kun minulle ei autonvaihdosta aiemmin mainittu, istuin koeajolle. Ja se kostautui, se kiukku. Kun palasin kauppareissultani, en muistanut mistä autosta olin ostoksille lähtenyt, enkä kuljettajaakaan saanut näköpiiriini. Vasta puhelimella tavoitin kuljettajani ja löysin autoni(automme). 

Tasaantuminen mielenkuohahduksesta on jo tapahtunut, auto on ok. 

Bernipoika Jymy-Jamillekin on takaluukussa hyvä matkustamistila. Jymy-Jami sai pari viikkoa sitten uuden olomuodon, tyttökoirat eivät enää saa kuulla haikeaa jodlausta. Pallien poisto vei sen taidon. 

Kiitos teille, arvoisat lukijani, kun olette jaksaneet käydä samaa matkaa kanssani nämä

 kymmenen vuotta. Blogin tavoite ei päässyt toteutumaan, siis seuranta. kuinka yhteiskunta huolehtii ikääntyvästä ihmisestä. Tällä hetkellä lähipiirini avuntarvitsijat ovat turvatussa hoitosuhteessa, tosin seurattavaa silläkin sektorilla on, esim. hoitomaksujen määräytymisen perusteisiin on tullut muutoksia, ja niiden ajan tasalle saaminen on tarkkaa puuhaa.

Blogikirjoituksia tulee, jos on tullakseen, aiheista ei ole puutetta, mutta ajankäyttö on rajallista.

Hyvää talven odotusta Teille kaikille!