Poika kastettiin Onni Jalmariksi.
Seuraavana vuotena Suomesta tuli itsenäinen valtio.
Onnilla oli kaksi sisarta, Lahja ja Helmi.
Lahja, Onni ja Helmi kävivät koulunsa Pielisjärven kunnan Lieksan koulupiirissä.
Sodankäynnin alkaessa 1939 isä Kalle hoiteli pikkuasemaa Viipurin radan varrella ja Onni-isäni oli sotatoimissa rintamalla. Tällöin koti oli Viipurin Tammisuolla aseman liepeillä.
Perheen naisväki oli siirretty Vilppulaan pois sodan jaloista syksyllä 1939.
Kalle sai siirron Tampereen rautatieasemalle asemamieheksi ja koko perhe muutti Lapintie 18 C 16 kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1940.
Tuleva isäni näyttää olleen nuorena miehenä sellaista totisempaa sorttia, ainakin tämä päälakea vailla oleva kuva sen kertoo. Vai näenkö tiettyä ilkikurisuttaakin tulevan isäni ilmeessä?
Kuvassa on mukana repaleiseksi hypistelty sotilaspassi sekä urhoollisuusmitalit sodan ajalta. Nyt ne ovat minulla tallessa isäni muiden asiakirjojen joukossa.
Isäni muutti asumaan vanhempiensa kanssa Lapintielle sodan päätyttyä ja aloitti työt Tampereen ratapihalla.
Erään kuumana elokuun iltapäivänä 1944 Jääskestä sodan jaloista Tampereelle päätynyt Irja-neitonen kohtasi Lapintie 18 graniittisilla portailla paperossia polttelevan nuorukaisen. Pyynikin uimarannalle sopivat illaksi treffit, nämä nuoret.
Seuraavana syksynä Irja ja Onni saivat toisensa ja asettuivat asumaan Onnin perheen asuntoon.
Minä tuossa jo ajanhimmentämässä kuvassa Irja-nuorikon ruusujen alla teen tuloa tähän maailmaan.
Isä Onni kävi töissä Tampereen asemalla ja opiskeli konduktöörin tutkintoa, sama tutkinto oli isä-Kallellakin.
Sain sisaruksia kymmenen vuoden aikana neljä. Isä kävi töissä, äiti hoiteli mummin avustuksella lapsijoukkoa ja Kalle-ukki oli joukon päämies.
Muistan isäni hiljaisena, huumorintajuisena ja työteliäänä miehenä. Kaksi vuotta muita vanhempana ja "isän tyttönä" sain olla usein mukana kun isä kävi tekemässä pieniä remonttihommia tutuillaan ja sodanaikaisia ystäviään tapaamassa. Matkustelimmekin usein perheen kanssa eri puolilla Suomea, rautatieläiset saivat matkoilleen vapaalippuja. Iltaisin kuljeskelimme Tampereen keskustan puistoissa ja isä tutustutti meidät kirjastoon ja erilaisiin kaupungin nähtävyyksiin.
Olin 11-vuotias kun mummi kuoli ja perheen elämässä tapahtui suuri muutos.
Isä oli elänyt koko elämänsä isänsä ja äitinsä kanssa samassa taloudessa, viimeiset vuodet kahden sukupolven perheenä.
Isä ja ukki muuttivat toisaalle yhteiseen asuntoon ja me viisi lasta äidin kanssa uuteen kotiin. Pian ukkikin kuoli ja isä jäi aivan yksin.
Äiti ei koskaan meille lapsille isää moittinut, mainitsi vain, että kyllä hän viisi lasta vie eteenpäin, mutta ei viinaanmenevää miestä. Se oli monen muunkin sodankäyneen nuoren miehen ongelma, se juomiseen lankeaminen.
50-luvulla elettiin vielä sitä aikaa, ettei isän merkitystä lapsille perheen hajotessa kovinkaan paljoa korostettu. Tapaamisiin ei ollut mahdollisutta kun yksinäisen miehen asumisolosuhteet eivät riittäneet, että isätapaamisia olisi voinut järjestää.
Meille lapsille sopeutuminen elämään ilman isää oli aluksi hämmentävää, mutta äidin, sisarusten ja uusien ystävien tuella päästiin elämässä eteenpäin.
Minulla oli kova ikävä isää, mutta ei mahdollisuutta tapaamiseen. Joskus näin bussin ikkunasta isän kävelevän kadulla enkä saanut pitkiin aikoihin näkyä mielestäni. Meni pitkiä aikoja, ettemme tavanneet yhtään kertaa.
Kävi isä meitä tapaamassa kotonakin. Saimme ohjeen, että jos meillä on jotakin asiaa tai ongelmaa, hän kyllä meitä niissä asioissa neuvoo ja opastaa eli henkistä tukea mammonan sijaan oli tarjolla. Ne sanat eivät ole minulta unohtuneet.
Isä eli omaa yksinäistä elämäänsä, uutta perhettä hän ei perustanut. Sisaret Lahja ja Helmi perheineen pitivät tiivistä yhteyttä. Heidän hallustaan isän perheen asiakirjatkin löytyivät viime syksynä ja niiden kautta löysin isäni uudestaan.
Perimänsä mukaan hänkin koki aivoverenkierron häiriöitä, sydänoireita ja halvaantui eri asteisesti muutaman kerran. Isä oli äitinsä Esterin näköinen, päälaki oli leveä ja mustat hiukset sileästi taaksekammatut, pyöreä ja pehmeä mies. Äidin perimää oli myös diabetes.
Kun olin perustanut perheen, kävi isä usein luonamme ja perhejuhlissa. Tapasimme isää usein Koukkuniemessä ja hän ilahtui aina meidät nähdessää, vaikka puheentuottaminen ei enää onnistunut. Äitikin häntä tapasi usein Koukkuniemessä. Erosta huolimatta heillä oli lämpimät välit.
Sydän petti jonakin yön hetkenä ja isä nukkui pois vasta 69-vuotiaana.
Sisaruksista vanhimpana sain järjestää isälle hautajaiset, muut sisarukset olivat asumassa ulkomailla.
Silloin tällöin muistelemme sisarusten kanssa isäämme, muilla on ohuet muistot isästään, nuorin velipoika oli alle kaksivuotias kun muutimme äidin kanssa omaan kotiin.
Usein ajatuksissani on surullinen toteamus, että isäni ei voinut olla mukana lastensa merkittävissä elämäntapahtumissa, hyvissä eikä vähemmän hyvissä. Emme saaneet tietää mitä isä ajatteli kun sain lapsen vain 17- vuotiaana, tai poikien päätyessä koulujensa jälkeen merimiehiksi tai yhden tytön muuttaessa pysyvästi Ruotsiin.
Omat poikani muistavat ukin, vaikka hän ei heille läsnäoleva ukki ollutkaan. Vanhat valokuvat ovat olleet oiva pohja kun olen kertonut lastenlapsille isoisovanhemmistaan.
Äitikin ehti meille kertoa paljon hauskoja ja myönteisiä sattumuksia elämästään isämme kanssa ja kun me lapset olimme niin nuoria eron sattuessa, ei meillekään siitä katkeria muistoja jäänyt.
Haudalla eilen seisoessani surin, että liian vähän aikaa saimme viettää isämme kanssa lapsuutemme aikana.
Ja hän meidän kanssamme.
Muistelemme Sinua usein, me viisi lastasi. Lepää rauhassa, isä!
