ILOINEN ILTAPÄIVÄ VANHAN KOTITALON LIEPEILLÄ

Terve, sohvanpohjalla en ole ehtinyt loikoilla vaikka kirjoittamisväliä onkin tullut. On ollut sopivan sähäkkä mennyt syyskuu.

Ajelin lapsuudenkotini Lapintiellä ja lähes tyrmistyin kun huomasin, että vanhoja leikkikallioita louhitaan.
                                                                     Ennen  (1957)

                              Nyt (2015), uudelle talolle raivataan perustuksia leikkikallion kupeeseen.

Näillä kallioilla tuli leikittyä ja kiipeiltyä lapsuuden ensimmäinen vuosikymmen. Etualan louhikonreunalla tuli talvisin makoiltua kirpakassa pakkasessa vastasataneen lumen päällä ja tuijoteltua kirkasta tähtitaivasta.
Ehkä silloin istutin itseni näihin maisemiin.

                                                      Kadun toisella puolella on syntymäkotini.
Talon alakerrassa oli maitokauppa, nyt siinä on kiinteistövälittäjän toimipiste, ulko-oven toisella puolella, meidän alakerrassa,- kampaamo -on vieläkin, kävin sisällä ja sain tavata jo monennen polven saman paikan nuorta yrittäjää.

                           Toisen kerroksen keskimmäisistä ikkunoista katselin näitä lehmuksia.
Etenkin lehmusten kukkimisen aikaan keväällä 1954. Olin potemassa sikotautia ja ulkonaliikkumiskiellossa.
Katkerasti muistan vieläkin kun minut lähetettiin toipilaana alakerran kauppaan maitoa alumiinikannulla hakemaan. Turhamaisuuden kun olen syntymälahjana saanut, niin katkeruutta aiheutti mummin päähäni pukema punainen lentäjänlakki, sellainen, jossa oli solki otsalla ja tiukasti suljettava leuanalusnauha. Nauhan mummi sitoi niin tiukasti, että possutautiposkeni oikein pullottivat hatun reunojen yli.

Nyt  lehmusten edestä on korkea valkoinen aita kaadettu. Lehmusten vierestä lähtee sama polku ylös Massunmäkeen jota pitkin mekin lapsena vilistimme.

Rautaportti pitää nykyään ylimääräiset kulkumiehet pihasta pois.
Lapsuuteni aikana pihapiirissä kävi monenlaista yrittäjää: Joskus pihasta kuului herkkää viulunsoittoa ja värisevällä äänellä laulantaa. Hymy-Late, 50-luvun pihasoittaja siellä nöyränä soitteli ja lantin  toivossa lauloi.
Veitsenteroittajakin oli säännöllinen kävijä. Ja jotkut muunlaiset kulkukauppiaat.
Nyt entinen asfalttipiha on iloinen ja kukkia ja pikkupuita siellä täällä.
Samat rautatikapuutkin talon seinustalla on, ne samat joihin useampi talon muksu talvipakkasella kielensä jäädytti. Ja samat pyykkinarun koukutkin olivat seinissä kiinni. Ja pyykkiseipäitäkin on vielä tallessa.

Mistäkö tämän tiedän?
No siitä kun saimme lapsuudenystävä seinänaapuri Eijan kanssa kutsun nykyasukkaiden pihajuhlaan ja pääsimme vierailemaan entisissä kodeissamme.
Oli hauska tervehtiä nykyasukkaista ja esitellä itsensä aitona entisenä Myttysenä. Talohan on syntymäkotini.
Talossa asui vieläkin asukas, joka vieraili talossa jo syntymäni aikoihin. Kiitos kutsusta pihajuhliin!
Kodit oli meidän ajoistamme tietenkin muutettu upeiksi citykodeiksi. Meidän aikana asunnot olivat nuhjuisia ja pimeitä.
Mutta sijainti, se on edelleen aitoa luksusta: Tammerkoski ja Tuomiokirkko puistoineen parinsadan metrin etäisyydellä ja kunhan Kastinsilta ja tunnelityömaa valmistuvat ovat kulkuyhteydet eri suuntiin mainiot.

Ystäväni Eijan kanssa kiertelimme vanhoilla leikkipaikoillamme ja hyvin muistimmekin paikat ja ihmiset keitä siellä tapasimme.
Puinen naapuritalo Tuomiokirkonkadun alusta on purettu aikapäiviä sitten. Siinä oli korkea graniittisokkeli ja siinä kellarinluukku. Me keskenkasvuiset siihen luukkuun hyvin mahduttiin istumaan salaisuuksia vaihtamaan ja pohtimaan tulevia. Eija minua valisti ihastumisen vaaroista, joku Jorma Sorsapuiston liepeiltä oli sellaista petollista sorttia, että sitä piti varoa.
 Olimme alle kymmenvuotiaita, mutta sen jälkeen olen jokaista Jormaa varonut.

LAPINTIE 18

Syntymäkotini vuoteen -58 oli Tampereella, Lapintie 18:ssa, kaksikymmentäluvulla rakennetussa viisikerroksisessa synkässä kivitalossa. Samaan taloyhtiöön- Soukannotkoon- kuului toinenkin, matalampi talo Sukkavartaankadun puolella.  Kivitalojen ympäröimä asfalttipiha jäi talojen väliin.
Pihanpuolen ikkunoista näkyi lauta-aidan toiselle puolelle. Siellä matalassa talossa  toimi joku suojakoti sen ajan syrjäytyneille heppuleille. Kapeasta  portista Sukkavartaankadun puolelta miehet pujahtivat pihaan ja istuskelivat usein rakennuksen portailla.
Aidan vieressä oli roska-astiat. Joskus joku talon pojanklopeista härnäili meitä tyttöjä ja pyysi kurkistamaan laskisaaviin. Mitäs siellä -kärpäsen toukkia. Sen jälkeen ei minua saanut enää menemään sille puolelle pihaa.

Kotini kadunpuolen ikkunoista näki Massunmäkeen ja valkoisen korkean aidan ja lehmusten takaa kaupungin tai Tampellan puutarhaan.
Nyt aidat on kaadettu ja puutarhat on peitetty uusilla kerrostaloilla.
Massunmäessä asui Tampellan henkilökuntaa ja työväkeä pienissä siisteissä puutaloissa. Sinne pääsi kapeaa jyrkkää hiekkatietä pitkin Lapintieltä. Kallion kupeessa, kadun varressa oli pieni puutalo lisärakennuksineen ja sen toisella puolella Porin radan varrella oli meidän leikkipaikka. Samat kalliot on jätetty paikoilleen uudisrakentamisen viereen. Kallion edessä on Lapintie. Ja kalliolla istuu ja seisoo serkkuja; Veikko, Sirkka ja Maija joskus 50-luvun puolivälin aikoihin.

Tuomiokirkonkadun ja Sukkavartaankadun risteyksessä Tuomisen kivimuurin edessä oli Pikkupuisto.

Kesä -55, laatikolla naapurin Olli, Pertti, Mäkisen veljekset, serkku Maija, sisko Leena, veli Markku ja vaunukansalaisena pikkuveli Esa.

Talvileikkejä -56, poseeraamassa minä isoimpana, Sirkka-serkku, Leena-sisko, Markku-veli ja viltin alta kurkistelee Esa. Ja taas Mäkisen veljekset.

Kevätaurinko lämmitti kiviseinää ja potkulautakelit asfalttipihalla pääsivät alkamaan

 Potkulautailemaan lähdössä pikkuveli Markku ja Mäkisen poika. Isoveli Erkki antaa vauhtia ja tyttöjoukko: Kristiina, Irma, sisko Leena ja minä äidin neulekoneella kutomassa asussa nauratamme totisia pikkupoikia.

Näsijärven jäällekin päästiin yläkerran Irman kanssa luistelemaan -ja taas pikkuveljet mukana.

Lapintiellä, takana näkyy Massunmäki ja Kastinsilta.

Kuvassa naapurin Päivi, Hannu ja neljä sisarustani. On talvi- 57.

Vanhempani olivat tulleet sodan jaloista  Karjalasta v-40 Tampereelle. Isä ja ukki olivat toimineet Viipurissa valtionrautateillä. En tiedä kuinka perheeni on saanut juuri tuon kolme huonetta ja keittiön asunnon kivitalosta tänne asetuttuaan, olisiko syynä ollut rautatieläisten siirto uudelle asemalle- Tampereelle. Aluksi mummi ja ukki asuivat isoimmassa huoneessa ja isä pikkukamarissa. Yhdessä huoneessa oli senaikaisen pakkokäytännön mukaan alivuokralaisia. Naimisiin mentyään ja kun lapsilauma nopeasti kasvoi, muuttivat mummi ja ukki pikkukamariin ja isän perhe kadun puolelle. Alivuokralaisia oli silloinkin ja enimmillään meitä asui samassa huoneistossa 11 henkeä! Sama tilanne oli muissakin asunnoissa. 

Meitä lapsia pihapiirissä oli paljon, enemmistön syntymävuodet -45-50.

Seinän takana asui ystäväni Eijan kolmilapsinen perhe. Yläkerrassa asui Irma, sielläkin kolme lasta.

Alakerrassa oli talonmiehen asunto ja kolme lasta. Eijan alakerrassa asui Olli ja Hannu. Niille veljeksille, etenkin Ollille minulla olisi asiaa kun Ollilla oli tapana kiusata meidän Leenaa. Leenalla oli kova yskä, sanoivat että hinkuyskä ja Olli kiusasi Leenaa niin, että tyttö ei enää saanut henkeä kulkemaan ennenkuin joku aikuinen ehti hätiin.

Armonkallion rannassa: Sakari, Olli, veli Erkki, sisko Leena ja veli Markku. Nyt on rauha laatikossa. Ja  hiekkalaatikon  vieressä. Naapuritalon tyttökin on päässyt poikien kanssa poseeraamaan.

Eijan rapun ylimmäisessä kerroksessa asui toinen Eija ja Pirjo. He kun muuttivat pois, heitti veli Erkki suksensa muuttokuormaan ja halusi mennä lempiystävänsä mukaan. 

Eijan ja Pirjon jälkeen yläkertaan muutti jalkapalloilijan poika Pertti. Pertin isä kerran lainasi omin luvin polkupyörääni ja sitä sitten joukolla ihmeteltiin.

Toisen talon alakerrassa asui Kristiinan perhe. Naapuri-Eijan ja Kristiinan kanssa aloitettiin samaan aikaan ensimmäinen luokka Johanneksen koulussa.

Kristiinan yläkerrassa asui Pirjo, Hannu ja Päivi. Ennen heitä samassa asunnossa asui Ari ja Jarkko sisarensa kanssa. Heidän isällään oli vaaleansininen amerikanrauta, usein se oli pysäköitynä meidän ikkunan alle Lapintien puolella.

Samassa rapussa asui Mäkisetkin. Mäkisen isä oli postinkantaja ja iltaisin Kino-Palatsissa paikannäyttäjänä komeassa uniformussa.

Mäkisen alakerrassa asui neiti Hartikainen, pyhäkoulunpitäjä. Siellä me talon lapset kävimme kuulemassa tarinoita Pyhältä Maalta ja saamassa kuvia vihkoomme. Sama täti hoiteli ihmisten lapsia ja ulkoilutti heitä joskus tuuletusparvekkeella. 

Toisessa rapussa asui Ullan perhe. Se koti olikin vähän isompi ja fiinimpi kuin meidän talon asunnot.

Alakerrassa oli hammaslääkäri Helteen vastaanotto. Ei ollut pitkä matka apua saamaan kun hammasta pakotti.

Meidän talon kivijalassa oli Tampereen Meijeriliikkeen maitokauppa. Siellä oli myymässä Upon rouva. Iltaisin hän oli elokuvateatteri Olympian lipunmyyjänä.

Ulko-oven toisella puolella oli kampaamo ja kellarikerroksesa Reinvallin maalausverstas.

Talo oli vanha ja edelliset asukkaat olivat lisänneet tapettia tapetin päälle ja siitähän sitten seurasi luteille oivat lymypaikat. Meilläkin niitä kuulemma oli, pormestarituolien puisten käsinojien alla. 

Kun muutimme uuteen asuntoon ei äiti halunnut ottaa enää luteenpesähuonekaluja mukaansa. 

Ensimmäisen kotini sijainti on nykyäänkin sellainen, että haluaisin niille kulmille muuttaa kunhan sellainen aika eteen tulee. 

Pidin silloin, jo lapsena, kaikesta mitä niillä kulmilla oli: Massunmäki, Tuomiokirkko, kirkkopuisto,Tuomisen kivimuuri Palolaitos, Armonkallio, Tammerkoski ja Koskipuisto, kirjasto, Sorsalampi ja paljon muita vieläkin voimallisina eläviä Juhannuskylän paikkoja.

Henkisesti taidan asustella siellä vieläkin.