maanantai 26. huhtikuuta 2021

"HATTU PUKEE TEITÄ" JA ENSIMMÄINEN TV-ESIINTYMINEN

 Ylläolevasta lausahduksesta ja siihen liittyvästä tapahtumasta on tänään kulunut 65 vuotta.

 Kuvassa tepsuttelen Teatteriravintolassa (Tampereella) esittelemässä vuoden 1961 nuorisomuotia. Tähän tehtävään pääsin, kun juuri päättyneen mannekiinikoulun oppilaat pääsivät esittelemään sen kevään muotia ravintolayleisölle. Mannekiinikouluun päädyimme Leena-siskon kanssa, kun tutun rouvan "etikettikoulu" oli kiertueella Tampereella. Opimme -ja osaamme vieläkin istua sääret vierekkäin, antaa tulta toisen savukkeeseen ja sammuttaa tulitikun tyylikkäästi. Valokuvaposeerauksenkin vielä osaan. Hotelli Emmauksen käytävillä opimme mannekiinikävelyä korkokengillä ja käännähtämään sievästi niin, että helma heilahti eikä askellus mennyt sekaisin.

Nuorisomuoti, kuten näkyy oli asiallista: vekkihameita, paitapuseroita, saumallisia nailoneita ja keinomokkaisia ulkoilutakkeja. Kesämekkoina oli leveähelmaiset kukkamekot ja laskoshelmaiset paitapuvut. Minun vaatevarastooni ei teini-ikäisenä kuulunut farkkuja, korkeintaan jotkut popliinihousut ja koulun hiihtotunneille hiihtohousut. 

Äitimme oli Waseliuksen kenkätehtaalla ruiskumaalarina, ja saimme sieltä sekundakenkiä edullisesti. Korkeilla koroilla tietenkin. Kuvassa on upouudet korkokengät, jotka esityksen aikana hankasivat kantapäille rakot ja nailonit rei ille. Esityksen hatut kävin sovittamassa Hämeenpuistossa hattukaupassa. Siellä modisti sanoi minulle: "Hattu pukee Teitä!" Se lausahdus on yksi aarteistani, vaikka sen on puoliso, herra Kukkaro kumonnut monet kerrat. 

Tuohon aikaan - 1961 - oli TV:ssä iltaisin lyhyt "Kamera kiertää" -kooste päivän tapahtumista. Kameramiehet sattuivat olemaan Tampereella ja Teatteriravintolassa kuvaamassa samaa juhlaa, missä mekin esiinnyimme. Minua pyydettiin ulos ja kävelemään Teatteritalon graniittikaiteella joku esitettävä vaate ylläni. En muista oliko se tuo kävelyasu vai joku kesäisempi vaateparsi. Seuraavana iltana koko perheemme ja naapurit istuimme TV:n ääressä katsomassa näytetäänkö minuakin. No näytettiin - muutaman sekunnin ajan. 

"Nousiko siskolla vähän hattuun?" tokaisi velipoika esityksen nähtyään...

(Hatuista ja myssyistä olen kertonut laajemmin aikaisemmassa blogissani. Se löytyy hakusanalla "Hatut vai myssyt")


tiistai 20. huhtikuuta 2021

PAMELANPUISTO JA TUNTEMATON TYTTÖNEN

 Sukujuurilaatikossani on pyörinyt pikkutyttösen valokuva. Sen on ottanut valokuvaamo Melto Imatralla, vuosilukua ei ole, eikä tyttösen nimeä.

Muistan nähneeni kuvan jo lapsena ja tietenkin kysyen:" Kuka tämä tyttö on?" Vastausta en muista saaneeni. Mieleeni on jäänyt keskustelunpätkä äitini kanssa, kun juttelimme hänen adoptioon antamastaan isoveljestäni. Äiti mainitsi ohimennen, että minulla olisi siskokin ja mainitsi nimeksi Anja. Asiasta ei keskusteltu koskaan myöhemmin ja mutta se, että minulla olisi isosisko Anja, jäi lapsenmuistini syövereihin.

Ukki Myttysen jäämistön valokuvien joukossa oli toinenkin minulle hämmennystä aiheuttanut valokuva. Kuvassa mummi Myttynen ja Onni-isäni pitävät n 2-3-vuotiasta pikkutyttöä käsistä.  Onko sama tyttö kuin aiemmassa kuvassa? Kuvan takana on jälkeenpäin kirjoitettu vuosiluku 1940. Luulen, että kuva on jo kesältä 1939 ja otettu Viipurissa tai siellä päin. 1940 Myttyset olivat jo Tampereella. Toinen mahdollisuus kuvan ajankohdaksi on kesät 42-43-44, mutta missä?

Olen pohtinut, voisiko olla totta, että kuvan pikkutyttö olisi syntynyt isäni suhteesta "naapurin tyttöön". Sekin on hämmentävää, että tuntemattoman pikkutytön kuva on säilynyt lähes 80 vuotta muiden perhekuvien joukossa. 

Minua kiinnostaisi saada selvyys kuka kuvan tyttö on ja liittyykö hän  perheeseeni. Ihan ventovieraita ei pidetä noin läheisesti. Tyttö olisi jo lähes 80-vuotias. Tai ylikin, jos kuva on vuodelta 1939. Voi olla, että selvittäminen jää ikuiseksi arvoitukseksi.

Isäni jäämistössä on sotilaspassi, jonka takasivulla on tärkeitä muistiinpanoja. Minua jäi vaivaamaan osoite, missä kaupungissa on ollut Pamelanpuisto 44 A 2? Käsiala ei ollut tuttua isäni käsialaa. Olisiko ukki Myttynen antanut Onnille osoitteen ja onko Onni etsinyt henkilöä, vai vuokra-asuntoa, kun perässä luki 472:-

Sotilaspassin viimeisellä sivulla oli myös merkintä: Irjan syntymäpäivä joulukuu 14. Irja ja Onni tapasivat toisensa Tampereella elokuussa 1944. Sen käsialan tunnistin heti.

Toisen sukuhaaran, eli Irja-äitini varhaislapsuuteen ja sukuun löysin vastauksia Hannele Koivusen toimittamasta "Muistojen Kuurmanpohja"- koulupiirin kyläkirjasta. Siihen oli äitini ja muutama muu sukuni Luukkonen kirjoittanut muistelujaan synnyinseudustaan ja suvustamme. Viime sunnuntaina sain vietettyä monta tuntia  pihakeinussa sukuni tarinoita lukemassa.


Eilen katselin TV:n "Puoli seitsemän"- ohjelmaa, jossa kirjailija Anneli Kanto kertoi mm oman tapansa kirjoittamiseen eli siihen kuinka hän saa kirjansa kansiin. Anneli Kanto käyttää paljon aikaa taustatyöhön ja pohtimiseen, ja kirjoittaminen sujuu nopeasti. Minulla näyttää olevan sama tyyli: yökaudet mietin sitä ja sitä kohtaa "tekeleessäni" ja suunnittelen "kohtauksia". Kun etsin faktatietoa perheeni menneisyydestä, se vie näköjään sinne ja tänne ja aina löytyy uusia kiinnostavia yksityiskohtia joita olisi mukava saada ikuistetuksi. Nyt on monta liuskaa valmiina ja tulee olemaan koko kesän kestävä rupeama koota ne luettavaan muotoon. 

Kirjoittamisessa taitaa tulla pieni tauko, uuden kodin takapihan kukkapenkeissä ja muussa kohentamisessa riittää puuhasteltavaa. Edellinen puutarhuri on istuttanut muutaman jouluruusun, nyt ne kukkivat runsaina mättäinä etu- ja takapihalla.





tiistai 23. maaliskuuta 2021

NYKYHETKESSÄ JA MUISTOJA PENKOMASSA

 Mansikkahilloa ja mannapuuroa pisteli viikonlopun yövieraspikkukehveli  iltapalaksi.


Saunan jälkeen köllähdimme yöpuulle satukirjan kanssa. Nyt on käynyt niin harmillisesti, että muutossa lahjoitin ison pinon satukirjoja tarvitsijoille, kun ei tullut mieleenkään, että niitä olisi hyvä olla omassakin kirjahyllyssä varmuuden vuoksi. Jäljelle jääneet satukirjat ovat vanhemmille kuin tämänhetkiselle kolmevuotiaalle yövieraalleni. 

John Irvingin kertoma ja Tatjana Hauptmannin herkullisesti kuvittama "Hiiri joka rapisi seinän välissä" oli viisitoista vuotta sitten edellisen polven yövieraitten lempikirja. Siinä on mörkömäistä jännitystä ja fyysistä toimintaa,  kuulija saa paukuttaa nyrkillä seinää, että hiiri pääsisi karkuun. Otamme sen seuraavalla yökyläilyllä luettavaksi. Toinen vanha satukirja on joku ulkomaan kömpelö käännös. Kun olen lukenut siitä perinteisiä "Kolmea pukki pukaria", "Kultakutria ja kolmea karhua" tai "Punahilkkaa" ym, olen ollut kiusaantunut minun kielelleni taipumattoman tekstin lukemisesta. Yritin etsiä Googlestakin parempia käännöksiä, mutta en niitä löytänyt. Minusta on mukava lukea pikkulapselle yksinkertaista ja selkeää tekstiä. Pitänee kääntyä kylän Leija-kirjaston ammattihenkilön puoleen, että etsivät "minun suuhuni sopivia" entisajan satukirjoja. Näinä aikoina ei voi kierrätyksissä tai kirpputoreillakaan viipyillä kirjahyllyillä. 

Etäopiskelija majailee työhuoneessani ja minä yritän keskittyä kirjoituspuuhiini keittiön pöydän ääressä. Välillä työskentelemme nokat vastakkain.

Päivät etäopiskelija on työharjoittelussa, joten minulla on jonkinlainen rauha keskittyä omiin kirjoitushommiini. Tai niinhän sitä luulisi. Kun olen juuri päässyt sukuselvityksessä jännittävään ja keskittymistä vaativaan vaiheeseen, hiippailee herra Kukkaro keittiöön, kaivaa yleiskoneen kaapista ja aloittaa vimmatun touhun kanssa vääntämään pojanpojan tilaamaa lihapiirakkaa. Siinä menee helposti sivut ja suvut sekaisin. Tai ainakin aiheuttaa hämmennystä.

Selvitin ukki Myttysen jäämistön sukuluettelon joka oli laadittava kruununtorpan  takaisinsaannin tueksi.  Huom. blogiteksti: Kirje Lääninherra  Herra Kuvernöörille. Sain sukutaulun mahtumaan neljälle A4 ruutupaperille. (Tekstit eivät taida kuvassa näkyä eikä ylläolevalla taululla ole mitään tekemistä sukutaulun kanssa)

 Kruununtorppari Tahvo Tervo s 1808 k 1849 ja vaimonsa Margareta Kotilainen s 1819 k 1897 saivat yhdessä viisi lasta: Anna Marian, Helenan, Simon (joka on ukki Myttysen äidin Anna Tervon isä), Margaretan ja Tahvon joka syntyi 1842. Myöhemmin isä-Tahvo kuoli ja vaimo Margareta otti uusia puolisoita, joiden kanssa teki Tahvon kuolinvuonna Anna Kaisan, ja seuraavina vuosina Antin ja Paavon. Minua jäi ihmetyttämään, että näiden kolmen Tahvon syntymän jälkeen syntyneillä lapsilla on sukunimenä Tervo? Äiti Margareta on sukuluettelossa Kotilainen, mutta vihitty vain Tahvo Tervon kanssa.

Jätin Tahvon ja Margaretan rauhaan ja join iltapäiväkahvit lämpimän lihapiirakan kera. 

Vaihteeksi olen siirtynyt toisen projektini eli "tekeleeni" pariin. Minua on vaivannut mikä oli se operetti, jota mummi Myttynen vei minut katsomaan v 1952. Joku mielikuva oli, että se oli Viktorian Husaari, kun sävelmät olivat tuttuja. Etsin Googlesta Tampereen Työväen Teatterin operettiesitykset 50-luvulla ja siellä oli kuin olikin juuri Viktorian Husaarin näytökset. Mummi Myttynen oli Osuuskauppa Tuotannon jäsen, ja ilmeisesti sitä kautta oli näytös oli myyty jäsenille. 

Löysin YouTubesta  Tamara Lundin ja Bruce Lown esittämän saksankielisen Husaarin ja kuuntelin koko puolitoistatuntisen esityksen ymmärtämättä kielestä mitään.  Pääsin siihen musiikkitunnelmaan, joka on pyörinyt nämä 70-vuotta mielessäni. Silloin se oli niin vahva elämys, että on kantanut näihin päiviin asti.

Näiden mietiskelyjen ja pohdintojen välissä olen muutama päivänä kuunnellut Lucinda Rileyn "Varjon sisaren" ja virkannut hartioita lämmittävän bonzon. Tein sen Rustan tarjousakryylilangoista ja hinnaksi tuli tasan 10€. Alan ilmeisesti vanhentua, kun haluan päivälläkin lämmikettä hartioilleni.


Välillä on hyvä vaihtaa mielipiteitä maailman tapahtumista parhaan kaverin kanssa.
Voikaa hyvin, pysykää terveinä!


sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

HANHEN VAI VIIRIÄISEN MUNAT

"EI HERKKÄHERMOISILLE, SISÄLTÄÄ ELÄMÄN TOTUUKSIA!"


 "Muistatteko Hannu Hanhen, joka oli epäonnisen Aku Ankan se menestyvä kumppani? Emäntä kerto mulle, että se Hannu Hanhi muni kultamunia, ja taas Aku parka ei saanut mitään aikaiseksi. Mulla taitaa olla Aku Ankan kohtalo tulevaisuudessa. Vielä pari kuukautta sitten munkin munat olis ollu kultamunia, eli berninpentuja täynnä,  jos olisin päässy tyttökoirille niitä näyttämään ja vähän...tiedättehän. 

Tammikuussa mun niskanahan alle laitettiin sellanen implantti, joka pienentää mun hanhenmunat viiriäisen munan kokoisiksi. Ja senhän jokainen tietää, ettei sellaisissa peukalonpään kokoisissa munissa mitkään kunnon bernit kehity.

Me muutettiin syksyllä tänne kylille, ja täällä on niin paljon neitokoiria, että mun sielu on ollu ihan sekaisin. Emäntä ja Isäntä ajatteli, että joku jarru mullekin pitäisi saada. Kuulemma entisajan varusmiehille syötettiin jotakin hormoonijarrua kiisselin joukossa -tätä tiesi Isäntä omasta kokemuksestaan kertoa, niin ettei Isäntä mun jarruttamista pidä pahana.

Mulla oli sellanen korvatulehduskin samaan aikaan, kun se implantti iskettiin niskaan ja se korvavaiva piti mua vähän levottomana. Muutaman viikon mun hormoonikäyränikin kävi aika kovilla, Emäntä jo ehti epäillä, että mitä mun niskaan oikein laitettiin. Emäntä oppi aika nopeaksi kätkeytymään peittonsa alle, kun mää pyrin Emäntääni ottamaan kunnon koukkuun. Kerran Emäntä sano mulle, että mää oon ihan kuin latinalainen bolerotanssija kun mää kahlitsen Emännän jalat niin, ettei hän pääse liikahtamaankaan. Niin se latinotanssija teki partnerilleen bolerorytmin huumassa. Kun Emäntä vetää peiton korvilleen, ei mua enää kiinnosta se möykky, joka siellä peiton alla on.

Ouuu--uiuiui-aaaa-nifnif-uaaa-iiifff- iiifff-äyy-äyy-ouu-ouu-wauwauawau- tommoseen aamulauluun Emäntä heräs monena aamuna. Mää makasin eteisen lattialla ihan kuin egyptiläinen sfinksi, tassut toistensa päällä ja pääni ylväästi koholla ja lauloin hymniä kylän neitokoirille.  En oo sellasta laulantaa aikaisemmin harrastanu, se on tätä urbaanin asuinpaikan oppeja, tai implantissa on melodiat mukana, kuka sen tietää?

Isäntä on ollut hiukan kärsimätön odottamaan, että rauhottuisin nylkytyshaluistani. Eläinlääkäri kuulu Emännälle puhuvan, että pari kuukautta saa odottaa, että alkaisin unohtaa mihin mun jalkojen välissä olevat munat on tarkoitettu. Vielä sen muistan, tosin aika harvoin. Ehkä kerran päivässä, silloin kun Emäntä käy päiväunille. Kuten kuvasta näkyy, joskus muulloinkin. Nyt alkaisi olla munat aika tyhjät, luulisin.


Kyllä mua on tarkkailtu jatkuvasti, että mitä muutoksia mun psyyke on omaksunu. Joillekuille uroksille lenkillä tykkään kertoa, että olen kylän komein. Se kai ei ole kovin väärin. Isäntä mua siitä moittii, sanoo aina, ettei rotukoirat toisilleen hauku. Emäntää me ei lenkille huolita, kun meidän askellukset ei sovi yhteen. En ole vielä pulskistunu, niin voi käydä kun hormoonituotantoni hiipuu. Jos en lenkkeilisi kevyen ravin vauhdilla joka päivä, saattaisin pyöristyä pullukaksi.

Sitä tässä vain tulin kertomaan muille poikaberneille, että Isäntäväen tulee olla kärsivällinen odottaessaan hillittyä käytöstä seksiviriililtä ystävältään implantin asennuksen jälkeen. Mulla ainakaan ei ole mitään mainittavaa outoutta havaittu, tuo laulunlahja on lisäbonus. 

Herättiin Emännän kanssa päiväunilta, mää lämmitin vieressä.


Moro, ei mulla tässä muuta. Lähden kohta Isännän kanssa pyöriin kylille.

Terveisin Jymy-Jami Sulonpoika Myttynen-Kukkaro (os Maroussia Valente, 4,5v)"


lauantai 13. maaliskuuta 2021

MUSTAKANTINEN PÄIVÄKIRJA 13.3.1940

 Kalle-ukki Myttysellä oli päiväkirja. Pieni, mustakantinen. Siihen hän on kirjannut vähäisiä asioita ollessaan sotapalveluksessa Tammisuon asemalla. Päiväkirja on aloitettu 6.1.1940, päivänä, jolloin toinen tytär Helmi täytti 20 vuotta. Siitä on muistutus vihkosen ensimmäisellä sivulla. 

Kuvittelen Kalle-ukin istumassa hiljaisen asemarakennuksen keittiössä, kuuntelevan välillä pommikoneiden lähestyvää jylinää, nostavan jalan toisen päälle, kastavan kosmoskynää huultensa välissä ja alkavan kirjoittaa:

    "Tammikuun 6 päivänä 1940. Kello 9 aamulla ampui ryssä tykillä mutta en tiedä mihin kuulat sattuivat. Onnilta sain kirjeen. Minä tänään poltin kynttilöitä ja muistin Helmin syntymäpäivää. Onnea vaan 20 v."

Päiväkirja sisältää päivittäisiä muistiinpanoja pommituksista ja arkisista askareista. Onninkin käynnit asemalla on kirjattu tarkasti ylös. Olen kirjoittanut koko "mustakantisen" puhtaaksi, ja lueskelen niitä tekstejä  silloin tällöin. 

Tänään on 13.3.2021, ja talvisodan päättymisestä on nyt 81 vuotta. Kallen mustakantisessa se päivä on merkitty näin:


    "11.3.1940 nyt aamulla klo 6.00 olen asemavuorossa koko päivän. Tänä aamuna kuulin puhuttavan, että ryssä on pyytänyt Suomea rauhanneuvotteluun Moskovaan ja olisi muka sinne pitänyt mennä Suomalaisen valtuuskunnan. En tiedä onko totta."

13.3.1940 todettiin tämän sodan päättyneen. 

Edellisessä blogikirjoituksessani päivittelin salaperäistä kirjettä, jossa kerrottiin äidin kuolemasta, ja epäilin sen tulleen väärälle Myttyselle. Minä olin väärässä. Kirje oli kuin olikin osoitettu Kalle Myttyselle ja siinä oli tieto Kallen äidin Anna Kaisa Myttysen os Tervo kuolemasta 18.12.1939. Tämän tiedon sain selville, kun laitoin kyselyn fb:ssä Suomen Sukututkimusseuran/yhdistyksen  sivulle. Jotkut olivat minua taitavampia ja löysivät sekä Matias Myttysen että Anna Kaisa Myttysen kuolinajat. Itsekin sain ne näkyviin Pielisjärven kuolleitten sivustolta. Seurakuntatiedoista näitä tietoja ei löytynyt. Sain s-postiini seurakunnalta vastaukset ja lisäksi ystävällisen puhelinsoiton, jossa pahoiteltiin tietojen puuttumista. Nyt saan merkitä sukupuuhun myös isoisovanhempieni kuolintiedot. Vielä jäi epäselväksi kuinka siviilihautaukset on hoidettu tuona aikana kun sotatoimet olivat pahimmillaan. Mietin, miksi Anna ei lähtenyt miniä Esterin, Lahjan ja Helmin mukana turvaan Vilppulaan marraskuun lopulla? Oliko hän niin huonokuntoinen, että oli mahdollisesti jossakin hoidettavana, eikä jaksanut lähteä pitkälle junamatkalle? Mitä Kalle mietti asemapaikassaan äitinsä kuolemasta?

Nyt on rauha mielessäni, kun isoisoäiti Annakin on päässyt haudan lepoon.

Minulla on nyt työn alla puhtaaksikirjoittaa kirjeenvaihto Herra Kuvernöörille edellisessä blogissa mainitun maakaupan päätöksistä. Suvun kruununtorppaa Vempelettä on havittelemassa varakas prokuristi, joka alkuperäisten haltijoiden mukaan ei tule maa-alaa itse viljelemään eikä hoitamaan. Mikä on maata raivanneen suvun kohtalo, ei ole vielä minulle asiakirjoista selvinnyt. 

Lukurupeamaa ja -tulkintaa minulla näyttää riittävän. Muutama kymmenen sivua on tulkitsematta, ehkä etenen, ehkä en.

Tämä talvisodan päättymisen 81. muistopäivä näyttää meidän takapihalla harmaalta. 


Hyvää viikonloppua!


sunnuntai 28. helmikuuta 2021

KIRJE LÄÄNINHERRA KUVERNÖÖRILLE JA VEMPELEEN KAUPPAKIRJA

"5.4.1909

Kuopion Läänin Herra Kuvernöörille

 Myötä liitämme jäljennöksen Wempeleen muinaisesta sopimuksesta, jonka nojalla rohkenemme Herra Kuvernöörille esittää sellaista toimenpidettä, että Wempeleen tila jolle nykyisin hakee tulevaa omistus oikeutta mies joka on syntynyt niin onnellisissa oloissa tähän maailmaan, että ei koskaan tule kyntämään Wempeleen kruununtilan peltoja, joita meidän edellä olleet ovat raivanneet ja kuokkineet kärsien nälkää ja puutetta ja tämän johdosta pyydämme että Herra Kuvernööri nyt ottaa tämän sopivan ajan ja puuhaa valtion myöntämiä tilattomien vain maahan kiintymystä varten myönnettyjä varoja niin paljon, että tilan omistajaksi pyrkivä saapi omat rahansa ja me saamme tilan ja tilalla löytyvä metsä monin kerroin korvaa sen vähäisen lainan minkä me tarvitsemme saadaksemme tilan vanhaan sukuun ja jolla on monen monta lasta ja nousevaa ihmiskunnan täyttäjää, kuten myötä seuraava sukutaulu osoittaa, että lapsia ja lasten lapsia löytyy. Me olemme köyhiä ja puutteen alaisia eikä ole meillä sellaista luottaa, että voisimme hakialle suorittaa sukulunastus oikeutta käyttämällä tarvittava summa, mutta toivomme että Herra Kuvernööri puuhaa lainan valtion varoista jolla hakia lain mukaan sukulunastusoikeutta käyttämällä on velvoitettu tyytymään sillä vapaa ehtoisesti emme luule omistajaksi pyrkivän miljoonamiehen tulevasta aarteestaan luopumaan Wempeleen tilasta jos ei sukumme laaja lapsilauma tule painamaan vaakaa sille puolen, että Wempeleen tilan omistus oikeus tulee valtion avulla siirtymään Wempeleen tilan raivaajien jälkeläisille.

Jätämme pyyntömme Herra Kuvernöörin huomioon että Herra Kuvernööri ottaa tämän meidän pyynnömme huomioon ja hankkii suoritukseen viisitoista tuhatta markkaa Wempeleen tilan omistajaksi pyrkiälle ja meidän arviomme mukaan Wempeleen metsä on satan tuhannen markan arvoinen.

Pielisjärvellä Maaliskuun 30 pnä 1909

                                                    Simo Tervo

                        Anna Tervo                                  Matti Myttynen

Pyynnöstä kirjoitti Olli Turunen, maanviljelijä."

Allekirjoittajat ovat isänisänisäni appi Simo Tervo, äiti Anna Kaisa Myttynen os. Tervo ja isänisänisä Matti Myttynen. Kuvassa alkuperäiset kruununtila Wempeleen raivaajat Simo Tervo ja vaimonsa sekä Simon vanhemmat.


Ylläoleva kirje Herra Kuvernöörille avasi tien sukuni "sosioekonomisen" aseman selvittämiseen. 

Kun syksyllä 2015 sain repaleisessa pahvilaatikossa ja vielä repaleisemmassa paperikassissa isäni suvun säilyneet dokumentit, en tahtonut pysyä nahoissani, kun aloin niitä innoissani selvitellä ja tutkia. 

Dokumentteja ja valokuvia oli runsaasti ukki Kalle Myttysen varhaisesta lapsuudesta, koulunkäynnistä, työnhausta ja paljon muusta. Niistä olen kirjoitellut 2015 ja 2016 blogeissani. 

Papereiden joukossa oli tyhjä kirjekuori, jonka päälle oli kirjoitettu lyijykynällä "Vempeleen kauppakirja", toisella puolella luki Suku luettelo ja ompelukoneen maksu kirja.



Meidän kamarissa oli Ester-mummin Singer- ompelukone ja eiliseen päivään asti luulin, että "Vempele" tarkoitti Singeriä. Toisella puolella kirjekuorta luki "Suku luettelo". 

Jossakin kaukaisessa sukutapaamisessa kysyin Jopi-serkulta mitä hän tietää sukumme vaiheista. Jopi vastasi: "Jos tietäisit, et haluaisikaan tietää. siellä on tapahtunut niin suuria vääryyksiä..." Siihen se keskustelu päättyi, mutta minun mieltäni jäi kaivertamaan: "Mitä?"

Nyt löysin asiakirjoista katetta Jopin pään puistelulle, ja kun vielä luen kaikki dokumentit huolella läpi, saan kattavan selvityksen mitä on tapahtunut ja miksi.

Asiakirjojen välissä oli dramaattinen kirje, jolle ei löytynyt nimettyä vastaanottajaa.


Ukki Kalle Myttysen perheen naisväki lähti marraskuun 1939 lopulla Viipurin Tammisuolta sotatoimia karkuun Vilppulaan ja ukki Myttynen jäi hoitamaan junien kulkua Tammisuolle. Mistään asiakirjasta en ole saanut selvitettyä missä Anna ja Matti Myttynen tuohon aikaan olivat. Valokuvassa 1924 ei Mattia enää ole, joten oletan hänen olleen silloin jo tuonpuoleisissa.  Mutta missä oli Anna Kaisa?
Ukki Myttysen mustassa muistikirjassa 6.1.1940 - kesäkuu 1940 ei ole minkäänlaista mainintaa ylläolevan kirjeen tuskasta. Luulen, että nuhteleva kirje äidin kuolemasta on tullut  väärälle Myttyselle, eli oli tarkoitettu Matti Myttysen veljen pojalle. Myöhemmin 1940-luvulla Myttys-serkukset ovat onnistuneet tavoittamaan kirjeitse toisensa, mutta mitään mainintaa yo kirjeestä ei ole säilyneissä dokumenteissa. 
Annan ja Matin elämästä ja päättymisestä en löytänyt  omista tiedostoistani selvyyttä, siksi laitoin eilen kyselyn Iisalmeen, jossa he asuivat 1903 jälkeen. 

Ajatukseni on, että dokumentoin kaikki asiakirjat digimuotoon, mutta se onkin A4 suurempi ongelma: dokumentit eivät sovi monitoimiskannerini levylle kun ovat kymmenen senttiä A4 pidempiä. Kävin hakemassa apua paikallisesta painosta. Siellä digitointi voidaan tehdä asiakirjoja pienentämällä. Sivuja on yli sata, joten satasia saan siitä urakasta maksaa, sehän tehdään sivu sivulta käsityönä.

"Suku luettelon" sain skannattua ja tulostettua osa kerrallaan ja teipattua isommaksi tauluksi. Sukuluettelo on seuraava projektini, se on  perattava ja kirjoitettava selkokielellä tauluksi.

Jos isäni olisi vielä läsnä, viettäisimme tänään kahvihetkeä Onninpäivän merkeissä. Kuvassa Ester ja Kalle, Lahja, Helmi ja Onni Viipurissa 1939.

Tämä isäni suvun historian selvittäminen  on nyt niin kiinnostava ja aikaa haukkaava projekti, että salaa olen hyvilläni, saan keskittyä siihen kunnolla, kun menot maailmalle on karsittu minimiin. 

Äitinikin suvun saloja olen saanut viimeaikoina tarkennettua ja välillä päässä pyörii tuhat asiaa, välillä on nollatila. 

Ei se nollaantuminen tällä yksityisellä harrastuspuolella haittaa, ulkomaailma näyttää tuovan uusia haasteita ja historian penkominen vaikkakin vain oman suvun vaiheista auttaa nykyhetkessäkin.

Lupauduin kuntavaaliehdokkaaksi ja siinä roolissa tiedonhankkimistaitoja tarvitaan!

Tukijoukot on oltava aina mukana! Aurinkoisia maaliskuun päiviä! Pysykää terveinä!




lauantai 20. helmikuuta 2021

SUKUNI SALAISUUKSIA PENKOMASSA

 Sain vinkin mielenkiintoisesta projektista. En malttanut antaa sen hautua yön yli, vaan aloin heti miettimään sen sisältöä. Ensimmäiseksi oli "avattava arkistojen salat". Niiden selaamiseen sain käytettyä puoli yötä. Koirani Jymy oli siitä närkästynyt ja kävi monta kertaa tökkimässä minua kuin sanoakseen:"Nukkumaan siitä!"

 Olen vanhemmassa kirjoitusprojektissani päässyt tiettyyn vaiheeseen, eli kadoksissa olleen henkilön etsimiseen. Pöydälläni on sitä varten valokuva, jota tuijottelen, että saan hänet elämään ja muokattua  juuri oikeanlaisen henkilökuvan. Valokuvan takana on syntymäaika, ja sillä perusteella hain sotilastietoja sota-ajalta. Niitä ei löytynyt, koska henkilö oli syntynyt 1895, eikä sen vuoden syntyneitä enää otettu sotapalvelukseen, eli 44 vuotiasta v 1939. Se haku päättyi siihen. En saanut selville sitäkään, minkä armeijan pukua v 1915 Erkki-ukkini kantaa. Äitini kertoman mukaan hän olisi nuorempana ollut kouluttamassa sotakoiria Saksan armeijalle. Sitäkään tietoa en ole pystynyt Googlesta tms. varmentamaan, eli onko todenperää niistä koulutuskenneleistä.  Juttuja ukkini entisestä urasta olen saanut äitini kertomana kuulla (ja oma mielikuvitukseni on sen saanut projektissani elämään todeksi).


Kirjatekeleessäni päähenkilöt ovat syyskuussa 1945 häämatkalla etsimässä morsiamen eli tulevan äitini isää. "Vein" heidät valtion rautateiden vapaalipulla Kouvolaan, jossa entisten tietojeni, jotka osoittautuivat yhden asiakirjan päivämäärällä vääräksi, piti kadonneen isän asua.

Olin kirjoittanut pitkät löpinät kadonneen löytymisestä ja muista kommelluksista tapaamisen tiimoilta, ja jotka olin sijoittanut Kouvolaan. Nyt joudunkin pyyhkimään koko tarinan taivahan tuuliin ja aloittamaan häämatkan ja etsinnän uudelleen. Nyt on häämatkalaiset laitettavaTampereelta uudelleen junaan ja matkaa on jatkettava Imatralle asti.

Äidinäiti Hilja,  joka oli meille jälkipolville Mami, eli Erkin puoliso lähti ilman perhettään Amerikkaan 1927, ja ne matkustusasiakirjat ja päätyminen Kanadan Sudburyyn ovat vielä minulla selvityksen alla. Kirjeiden ja valokuvien  kertomana saisin Mamistakin jonkinlaisen oman tarinan kehitettyä -aikanaan.

Sitä tulin vain tässä kertomaan, että Suomen Sukututkimusseura on keräämässä sukutarinoita, ja sen innostamana aloin kerätä sopivaa tietoa jonkun sukuni esihenkilön elämänkaaresta. Henkilöitä ja heidän tarinoitaan säilyneiden dokumenttien kautta jälkipolville kerrottavaksi  on useita. 

No, onhan tätä aikaa istua koneen ääressä, kun pandemiarajoitteet estävät lähikontaktit muihin ihmisiin.

Pää vain alkaa olla aika tyhjä... Taidan mennä tekemään lumipainit koirani Jymyn kanssa!


Pysykää terveinä!