JUHLAPÄIVÄ

Puoliso, herra Kukkaro on saavuttanut kunnioitettavan 80 vuoden iän. Sankaria oli onnittelemassa lähiperhe, eli kolme poikaa (jo aikamiehiä), kolme poikien komeaa poikaa, neljä poikien kaunista tytärtä, ainoa sisar, yksi miniä, käly ja lanko. Minulle lankesi pitopalveluemännyys.

Tarjoilu aloitettiin kuohuviinillä. Kahvipöydässä oli kinkkupiirakkaa, riisipiirakoita munavoilla, voileipäkakkuja, juustokakkua, käpykakkua, lusikkaleipiä ynnä muuta. Kotitekoisia melkein kaikki.

Koti on pienentynyt edellisten isompien juhlien jälkeen, mutta kaikille löytyi istumapaikka. 

Avioliittomme alkoi 27.12.1969, vaihdoimme silloin sormuksia. 

Puolison Kalevala-aiheinen sormus jäi pöytälaatikon uumeniin kymmeniksi vuosiksi, kunnes katosi tietämättömiin. Viime vuosina hän on haikaillut uutta sormusta, johon voisi kaiverruttaa elämänsä tärkeimmät saavutukset, eli poikien nimet. 

Nyt sain pujottaa uuden sormuksen hänen vasempaan nimettömäänsä.

 Puoliso, herra Kukkaro on voinut hyvin, on ystäviä ja säännöllisiä harrastuksia. Pitkä elämä väistämättä rasittaa tuki- ja liikuntaelimiä, Coxa on tullut tutuksi paikaksi. Kesällä vieläkin tutummaksi, kun lonkkaniveliä uudistetaan. Hopepäiselle perintökepille ei ole ollut käyttöä.

Uusi vuosi toi puolison lenkkeilyelämään muutoksen. Koiramme Jymy-Jami Myttynen- Kukkaro os Maroussia Valente oli nielaissut jotakin sopimatonta, joka ei poistunut suolistosta. Koiran vointi ja kipu olivat sen kaltaisia, että jouduimme päästämään rakkaan ja pitkäaikaisen ystävämme eläinsairaalan avulla toisille lenkkipoluille tammikuun alkupäivinä. 

Kirjoitin viisi vuotta sitten blogitekstin Veripäästä Kukkaroksi ja kun mies tulee tiettyyn ikään. Elämämme muuttui samana kesänä, kun myimme itsellemme tehdyn talon ja muutimme kaupungin keskustaan, kirkon vierelle.

Blogin kuvat ovat tälläkin hetkellä ajankohtaiset: muistot säilyvät menneessä, tulevasta ei tiedä.

                                                     Hyviä tulevia elinpäiviä, rakas puoliso!

 

YHDEN TAPAHTUMAN YÖ 1963

"Taivas ikkunan takana leimahteli kirkkaasti pimeänä elokuisena yönä. Kumeat jyrinävyöryt seurasivat nopeasti salamointia. Makasin Tampereen keskussairaalan synnytyshuoneessa saamassa vauvaa. Itkin ja olin tuskainen, äitiäkin huusin. Monen kätilön avustamana poikani pääsi syntymään ja käsivarsilleni. Olin mykkänä ihmetyksestä. Olin tullut äidiksi tälle pienelle pojalle.

Pääsin pienokaiseni kanssa osastolle, minut majoitettiin isoon huoneeseen. Meitä oli kahdeksan uutta äitiä samassa huoneessa. Vauvat nukkuivat omassa huoneessaan ja tuotiin vierellemme vain syömään. Katsomassa sai käydä vain lasi-ikkunan takaa. Isäkään ei saanut lasta syliinsä.

Me uudet äidit emme puhuneet toisillemme juurikaan mitään, ainakaan minä en osallistunut keskusteluihin. Minullekin, vaikka olin pieni, 45-kiloinen, laitettiin synnytyksen jälkeen tiukka M-side tukemaan venähtänyttä äitivatsaa.

Tunsin lastani kohtaan suurta rakkautta, ja osasin hoitaa häntä hyvin. Puin hänet käsin ompelemiini röyhelöpaitoihin ja kudottuihin pukuihin. Olin tehnyt niitä koulussa, enkä tiennyt tarvitsevani niitä jo seuraavana talvena. "

(Yllä olevan olen kirjoittanut vuosia sitten ja on ote pidemmästä tekstistä.)

                                            Sain esikoiseni 17-vuotiaana 11.8.1963.

                                    Tänään viettäisimme railakkaita 60-vuotispäiviä, mutta...

Keväällä 2022 jouduimme jättämään ikuiset jäähyväiset. Sain pitää sormesta, kun hän parkaisi ensimmäisen huutonsa ja pidin sormesta, kun hän huokaisi viimeisen kerran.

                                        Hyvää syntymäpäivää - sinne jonnekin, Ari 

                                                                Muistaen, äiti

KUULUMISIA

Tervehdys pitkästä aikaa, kiva nähdä! Häpeillen avasin tämän blogini puolen vuoden tauon jälkeen.

Ei kannata veivata menneen talven muistoja, mutta muutamia kohokohtia jätän tähän blogiin itsellenikin muistiin. Vuoden 2022 yhteenvedossa kerroin suruntäyteisestä vuodesta, josta kuitenkin on paljon iloisiakin muistoja. 

Vuosi 2023 alkoi touhukkaasti yhdistystoimintojen, seurakuntavaltuuston ym koulutuksilla. Kirjoittajapiirin alkua odotin malttamattomasti ja se alkoikin tutussa porukassa yhtä vireänä kuin aikaisempinakin vuosina. Samalla yritin päästä eteenpäin jo vuosia sitten alkaneessa projektissani, jonka päämääräksi olin asettanut, en enempää, enkä vähempää - oman kirjan julkaisun. 

Tammi- ja helmikuun kalenterissa oli vain muutama tyhjä ruutu ilman jotakin menoa. Niille kuukausille sattui arkisempien harrastusten lisäksi monta kulttuuri- ja taidetapahtumaa. Helmikuussa aloin huomata, että nyt ei oikein mikään suju, tekstit vilisivät tarpeettoman paljon kirjoitusvirheitä ja muutenkin näkö alkoi sumeta. Ajattelin, että nyt alkaa menneen vuoden suru vaikuttaa ja odotettu alakulo ja masennus tulla pinnalle ja osaaminen takkuilee psyyken hauraudella. Yritin saada reippautta elämääni ja päätin aloittaa aistihuollon päivittämisellä. Ensimmäiseksi sain uusittua uudet korvakuulokkeet, jotka heti toivat helpotusta kuulemiseen. Silmälääkärissä kävin valitellen huonontunutta näköäni. 

- Jälkikaihi, sanoi lääkäri ja tilasi ajan silmien laserointiin. Jo maailma alkoi kuulua ja kirkastua!

Perhepiirin nuorimmat tytöt viettivät hiihtolomaansa meillä peuhaten Jymy-Jamin kanssa. Sunnuntailounaat keskusteluineen kolmen poikaserkuksen kanssa ovat jatkuneet koko kevään. Serkukset aloittivat varusmiespalveluksensa tammikuussa, mutta toinen joutui keskeyttämään palveluksensa parin kuukauden jälkeen. Toisen urakehitys jatkuu aliupseerina. Yksi pojista muutti työhuoneeseeni odottamaan omaa asuntoa. Minä siirryin kirjoituskamojeni kanssa olohuoneen nurkkaan.

 Paikallislehdessä oli ilmoitus, että kylän entisen kunnantalon yläkerrassa olisi huone lainattavissa kirjailijoille. Kirjoitin hakemuksen ja yllätys, yllätys, sain Kirsi Kunnaksen nimikkokammarin kahdeksi kuukaudeksi käyttööni! Nyt on tilaa levitellä aineistoa ilman, että joku kävelee neljällä tassulla niiden päällä tai maistaa tärkeimmän juttuliuskan nurkkaa.  Kävelen työhuoneelle viisi minuuttia salkkuani heilutellen. Aloitin siellä kesäkuun alussa. 

Olen saanut pettämättömällä kaksisormijärjestelmällä työhuoneella aikaiseksi monta uutta sivua. Alkuinnostuksessani olen viihtynyt Kirsin Kammarissa 4-5 tuntia syömättä ja melkein juomatta. Monena päivänä luovuus on lopahtanut teknisiin kömmähdyksiin. Eräänä päivänä talletin tekstiä tikulle, että voisin jatkaa toisella koneella illalla kotona, mutta tikulle oli tallentunut vain tyhjä pikakuvake. Sinä iltana istuin vain narisevassa keinutuolissani kädet ristissä ja hahmottelin mielessäni tulevia "kohtauksia". Aineistoa minulla on, mutta sen saaminen johonkin kronologiseen tai ainakin asiakohtaiseen järjestykseen tuottaa tässä(kin) vaiheessa pohtimista. 

Kotipihan alkavan kukkaloiston katseleminen tasoittaa uuvuttavaa ajatustyötä.

                                       Etupihan rhodot alkavat lopettaa loisteliasta kukintaansa.

Amppelikukat ovat perinteisiä, pinkit petuniat ja siniset lobeliat, niihin minä uskon.

Koirani Jymy-Jami on uskollinen tavoilleen. Iltaisin kiertelemme takapihan puskia ja saan olla ylimmäinen vartija, kun yhtä luuta piilotetaan viisikin kertaa ennen kuin sopiva piilo löytyy.

                                             Hyvän kesän toivotukset Teille, ystävät!

 

 

 

VUOSI 2022, NÄIN SE MENI

                   Vuoden 2022 aloitin haaveilemalla tulevasta. Mitä se olisi, sitä en yksilöinyt.

Tammikuu alkoi ja kului loppuun arkisten touhujen parissa. Arkista oli yhdistystoimintojen ja kirjoittajapiirin alkaminen.

Koronarajoitukset estivät alkuvuodesta muutamia tapahtumia toteutumasta ja rajoitti kanssakäymistä jonkin verran.

Helmikuukin alkoi muutamalla Teams-palaverilla. Helmikuun toisella viikolla sain esikoispojaltani viestin, että on ambulanssissa matkalla Meilahteen. Siitä viestistä alkoi monta matkaani Tampereelta Helsinkiin Meilahden keuhko-osastolle. 

Helmikuun tapahtumat maailmalla pitivät minut tiiviisti ja kauhun vallassa tv:n äärellä. Haaveille ei ollutkaan enää tilaa.

Maaliskuun alkukin kului matkatessa Tampere-Helsinki-Terhokoti- väliä, kunnes 9.3 jälkeen tuli suru ja hiljaisuus. Poikani elämä päättyi. 

Oma elämä muuttui sumuiseksi, vain kalenteri kertoo, mitä kulloinkin tapahtui. Merkintöjä on paljon, on kokouksia, tapaamisia, kulttuurituokioita Kahvila Kivessä Joutsenlaulun tarinaa kuulemassa ja Serlachius- museokäynnillä. Siellä oli "työhaastattelu" jossa minut pestattiin saunottajaksi. Hmm...

Edellisen vuoden marraskuussa menehtyneen velipojan kuolinpesän hoito perukirjoineen piti minua kevään ajan tiiviisti tietokoneen äärellä. Pesän osakastietoja oli haettava monelta taholta pankkien pyynnöistä.  Kuolinpesään kuuluvia laskuja palautui pankeista takaisin, ja makselin niitä omalta tililtäni. Lähipiirini alkoi luulla, että minulta lähtee hermot lipettiin niitä asioita selvitellessäni. Ei lähtenyt, sain pitää ne entisellään.

Huhtikuussa siunasimme pojan/ veljen/ isän/ puolison/matkalle tuonpuoleisiin.

Toukokuussa peitimme uurnan Lamminpään pehmeään multaan. 

Toukokuussa aloitti taas Myttynen-Kukkaro-Jymy-Jami yhteisyritys toimintansa: tuunattiin etu- ja takapihan terassit uuteen uskoon. Takapihalle tehtiin katos ja lasiaita ja etupihalle pieni patio.

Toukokuussa Anneli Kanto kertoi meille Petyn retkeläisille Hattulan kirkkomaalauksista.

Kesäkuu ja juhannuskin menivät omalla painollaan virallisia asioita hoidellessa ja pikkujuhlintaakin oli mukana. 

Uudella terassilla viihdyimme kaikki ruokahetket poikamiesserkusten kanssa.

Heinäkuussa kävin lääkärin kanssa keskustelun toisen velipojan hoitosuunnitelmasta. Velipoika poti vaikean verenmyrkytyksen toukokuussa, ja toipui Taysin tehohoidoilla. Uusi sairaalareissu toi selvyyden taudinkuvaan: kasvaimia siellä ja täällä. Ennuste? Hoidot/leikkaukset eivät tuo toimintakykyyn parannusta. Edestakainen kuljettaminen päivystyksen ja hoitokodin välillä aiheuttavat tarpeetonta levottomuutta. Sydäntä särkevällä päätöksellä annoin kirjata hoitosuunnitelmaan, että hoitoja ei aloiteta, mutta kivunlievityksestä ja päivittäisestä hyvinvoinnista ei saa tinkiä. Tämä malli on tullut pitkäaikaissairaiden kohdalla näköjään jo käytännöksi. 

Nokian Kesäteatterin "Metsän morsian" antoi ajattelemisen aihetta, siinä oli kohtauksia, joita oman suvun historiadokumenteistakin olen löytänyt.

Jokakesäiset rantasaunareissut Kuuselaan suvun nuorison kanssa tehtiin pari kertaa. Syötiin, juotiin, saunottiin ja uitiin pitkän kaavan mukaan. 

Heinäkuussa saimme vihdoin, monen vuoden suunnittelun jälkeen tehdyksi retken sukulaisten luo Iittiin ja Kouvolaan. Siltä matkalta sain arvokasta tietoa äitini perheen varhaisista vaiheista Jääsken Kuurmanpojan Kärättilän talossa.

Heinäkuun lopulla tutustuimme Tammisaareen ja Raaseporin maisemiin.

Elokuu alkoi mukavalla entisten työkavereiden tapaamislounaalla. Päivittelimme taas yhteen ääneen ajan kulumista ja entisen työpaikkamme Ylisen laitosympäristön rakennusten rappeutumista. Hoitolaitoksen toiminta siirtyi vuosia sitten Nokialle Pitkäniemen alueelle. 

Elokuun loppupuolella olin neljä sisältörikasta päivää kirjoittajaleirillä Kinnalan Koukulla. Sain aloitetuksi isovanhempieni elämästä fiktiivisen tarinan. 

Syyskuun kalenteri näyttää olevan täynnä merkintöjä. Yhdistys- ja muu toiminta lähti reippaaseen käyntiin kesän jälkeen.

 Koirani Jymy-Jami ravisteli päätään siihen malliin, että tiesimme korvissa olevan vikaa. Hammashuolto tehtiin kevyessä narkoosissa ja korvat hoidettiin kuntoon. 

Me -puoliso ja minä sekä suuri joukko muita eläkkeensaajia teimme väsyttävän!!! virkistäytymisreissun uudella Viking Gloryllä. 

Uutta mietittävää sain, kun lupauduin seurakuntavaaliin ehdokkaaksi. 

(Yllätys oli, kun tulin valituksi Ylöjärven seurakunnan kirkkovaltuutetuksi.)

Lokakuu olikin koko syksyn kiireisin kuukausi. Tampereen Teatterin Anastasia-musikaalin esitys ja lavastukset saivat minut mykäksi ihastuksesta. Seuraavana päivänä olin vieläkin hiljainen, kun olimme retkellä Eduskuntatalolla. 

Yhdistyksemme eli Eläkkeensaajien Ylöjärven yhdistys on tullut 45-vuoden ikään, ja se antoi syyn pitää pienet kekkerit. Juhla toteutettiin omin voimin, eli esiintyjät olivat omaa väkeä. Puolet jäsenistöstä oli saapunut paikalle. Muitakin samanlaisia isompia juhlia ja tapaamisia sattui lokakuun kohdalle. 

Perhepiirin vaikuttavin tapahtuma oli, kun Jymy-Jamilta poistettiin pallit. 

Marraskuunkin kalenterisivu on täynnä merkintöjä. Oli kokousta, juhlaa, palaveria ja vaikka mitä. Tampereella poikkesin muutaman kerran ratikka-ajelulla ja tuttuja tapaamassa. 

Joulukuu alkoi herkästi, kun saimme todistaa suvun nuorimman kastetta. Pieni tyttö sai nimekseen Vilna Aino Esteri.

Paljon on tapahtunut maailmalla ja vähäisesti omassa elinpiirissä. Terveys on pysynyt ennallaan, eli lääkäriä en ole tarvinnut. Tammikuussa oli pientä köhää, joka meni menojaan. Veljen ja vanhimman poikani kuolemat vetivät mieleni matalaksi, ja odotin koska ne vaikuttavat niin, että toimintakykyni heikkenee. Niin ei päässyt käymään, en potenut mitään hoidettavaa tuskaa, en menettänyt uniani enkä tarvinnut niihin vaivoihin lääkitystä. Ympärilläni on pysynyt vakaa perhe- ja ystäväjoukko ja olen saanut tehdä rauhassa asioiden vaatimia tehtäviä. Kiusaantumista on aiheuttanut vain kuolinpesän selvittämiseen pyydetyt asiakirjat, joita on pyydetty uudestaan ja uudestaan. Nyt senkin asian taidan osata. 

Kevään jälkeen keittiön pöydän ääressä on sunnuntai-iltapäivälounaalla ollut kolme nuorta miestä, joskus yksi neitonenkin. Pappa on kaivannut tekemistä ja seuraa, näin on molemmat asiat tulleet suoritetuksi. Pöytäkeskusteluina on käyty sotaväet, sukujen historiat, maailmatilanne, päivänpolttavat asiat, autojen varaosat ja korjaukset sekä muut mieleen juolahtaneet muistot. 

Kesällä pojat kutsuivat meidät - papan ja minut lounaalle Pispalan Pulteriin. 

 "Kuka maksaa?"satuin kysäisemään. "Kaikki maksaa oman ruokansa", kuului vastaus. 

Tammikuun toisen päivän jälkeen sunnuntaiset nuorisolounaat harvenevat: kaksi serkusta aloittaa varusmiespalvelunsa. 

Blogikirjoittelu on ollut hyvin, hyvin vaimeaa kuluneena vuotena. Pitänee viritellä taas kirjoitusvire päälle, että osaisin saada tekeillä olevan "kässärinikin" sisältöä elävämmäksi.

Niin on vuosi 2022 saatu päätökseen. 

Kiitos kaikille ystävilleni, joita olen vuoden aikana tavannut tai ollut kontaktissa viestien kautta. 

Toivotan Teille onnekasta vuotta 2023!

BLOGILLA ON MERKKIPÄIVÄ

 7.11-2012 julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni. Siinä kirjoitin kävelylenkistä silloisen bernini Hymyn kanssa.

Blogini alkuperäinen tarkoitus oli seurata, kuinka julkinen terveydenhuolto hoitaa ikääntyvän henkilön asioita. Äitini, joka täytti joulukuussa 2012 92 vuotta, oli yksinasuva, omatoimisesti asioistaan huolehtiva ja ilman ulkopuolista avuntarvetta. Päivittäin olimme yhteydessä ja hoitelin juoksevia asioita. Loppuvuodesta 2012 hänelle tuli tarve käyttää lääkärin palveluja ja saattajana ehdotin muistitutkimusten tekemistä. Ne palvelut saatiinkin heti ja tutkimusten tuloksena äitimme oli päässyt mukaan herra Alzheimerin laajaan yhteisöön. Blogini kautta halusin seurata, kuinka tuttavuus äitini kohdalla siinä yhteisössä etenee. Suhde oli lyhyt, äitini menehtyi jo Ystävänpäivänä 2013 keuhkokuumeen uuvuttamana. Blogini alkuperäinen tarkoitus loppui lyhyeen, mutta sai jatkoa kuolinpesän ja perunkirjoituksen selvittämisen tarkastelulla. 

Jatkoin blogiani toisissa merkeissä; halusin jakaa lähipiirilleni kuulumisia lastenlasten lomienvietoista mummilassa. Niistä kommelluksista onkin jäänyt monta kirjoitusta jälkipolville. (Ja muutama sata valokuvaa arkistoihin, säilytän niitä aarteinani.)

Kuluneen kymmenen blogivuoden aikana on sekä maailmalla, että omassa elämänpiirissäni tapahtunut paljon merkittäviä asioita. Pääasiat ovat tallella niissä 569 aiemmassa kirjoituksessa, tämä julkaisu on 570. 

Omat harrastukset ovat saaneet näinä vuosina uusia suuntia, merkittävin on sukuni historiaan perehtyminen.  Syksyllä 2015 sain repaleisen pahvilaatikon, joka sisälsi alkuperäisiä dokumentteja isäni isän jäämistöstä.

Kuvassa mummini Ester Myttynen, ukki Kalle Myttynen, isoisoäiti Anna ja isoisoisä Matias Myttynen. Kuva vuodelta 1912.

Samaan aikaan sukuselvityksiä tehdessäni havahduin oman roolini ja minuuteni hakemiseen.

"Kuka minä olen? Mikä on tehnyt minusta juuri tällaisen?" 

Äitini jäämistössä oli laatikollinen valokuvia, ja niitä tutkimalla kiinnostuin asemastani lapsuuteni perheestä. Tähän blogiinikin kirjoitin joitakin muistojani ja myöhemmin innostuin ajatuksesta saada niitä yksiin kansiin, eli muistelmaksi perheeni elämästä 50-luvun Tampereella Juhannuskylässä Soukannotkon talossa. Se projekti on nyt työn alla. 

Kymmenen blogivuoden aikana on tapahtunut suuria asioita. 

Äitimme arkisista asioista huolehtimiseni päättyi odottamatta, mutta jatkui nuorimman velipojan asioista huolehtimisena. Velipoika oli tuottelias kuvataiteilija, joka öljyvärimaalauksissaan näytti katselijoille mitä seuraa, kun luonto tuhoutuu. Toinen vahva teema maalauksissa oli huomion kiinnittäminen alkuperäiskansojen kohteluun. Pääasian saivat saamelaiset, jotka oli aikojen saatossa ajettu asumaan Lapin perukoille. Keväällä 2013 vietiin Tampereelta Rovaniemelle sadan taulun näyttely, siitäkin on oma postaus touko- ja kesäkuulta 2013.

 Huolehtiminen nuorimmasta veljestä jatkui viime marraskuuhun asti. Silloin hänen elämänsä sai yllättävän päätöspisteensä sairauskohtauksen aikana. Edellisenä keväänä ainoa sisaremme Leena lähti iäisyysmatkalleen ja vanhin veljemme saman vuoden syksyllä. Tänä keväänä esikoispoikani saatettiin samanlaiselle matkalle.

Velipojan kuolinpesän asioiden hoito ja valmiiksi saattaminen on ollut tämän vuoden haastavin virallinen tehtäväsuoritukseni. Perunkirjoitus, kuolinpesän hoito ja pesän jako ovat muuttuneet monimutkaisiksi ja pitkäkestoisiksi. Siitä projektista saisi oman vuodatuksen, mutta en taida jaksaa siihen ryhtyä. Näistä tuskaisista menetyksistäni olen kirjoittanut omat postaukset. Ikävä ei kirjoittamalla häviä, se on todettava.

Kymmenen vuoden aikana perhepiirissä on tapahtunut paljon iloisiakin asioita. Tusinasta lastenlapsia on kasvanut omaa elämäänsä hallitsevia aikuisia, nuoria elämäänsä tavoittelevia opiskelijoita ja opintietään jatkavia nuoria ja teinejä. Siltä osin kaikki on hyvin.

43.vuoden asuminen omakotitalossa vaihdettiin koronakesänä 2020 kylän keskustaan rivitaloon. Harkintaa kesti pari vuotta.

Oma elämä puolison kanssa on nykyeläkeläisten tapaan melkoisen virikkeellistä, se on järjestöelämää samanhenkisten ystävien kanssa, perhe-elämää nuorten kanssa ja leppoisaa Jymy-Jamin rapsuttelua ja lenkkeilyä lähipuistoissa.

Kun tuota ikääkin kuluneen kymmenen blogivuoden aikana on kertynyt riittävästi, oli ajatuksena jatkaa hyvin sujunutta eläkevuosien kulkua rauhallisissa oloissa. Luottamustoimeni jätin jo 2005, kun jäin vanhuuseläkkeelle. Kymmenen seuraavaa vuotta jaoin aikani lapsuudenperheeni jäsenten huolehtimiseen, jälkipolveni kasvun seuraamiseen ja läsnä olemiseen. Kuinkas sitten kävikään?

Yllättäen, kutsun saaneena 2016 aloitin Eläkkeensaajien sihteerinä ja neljä vuotta myöhemmin minut pestattiin puheenjohtajaksi. Samoihin aikoihin aloitin kirjoitusharrastukseni uudelleen työväenopistossa. Luottamustoimet lisääntyivät odottamatta, ja nyt pitkän työpöydän alla on monta salkkua sisältönään vaikka mitä asiapapereita. Muistia on terästettävä, että osaan ottaa kalenterissa merkittyyn palaveriin oikean salkun mukaani. 

Harmikseni blogikirjoittelu on jäänyt tämän vuoden aikana muiden harrastusten ja toimien jalkoihin. Arjessa on ollut paljon tapahtumia, uusi elämä rivitalossa ja koronarajoitteet ovat tukahduttaneet entisen tarpeen jakaa arjen sujumista. Arki sujuu nykyään ihan mukavasti, terveyttä on tallella entiseen malliin, myös herra Kukkarolla, joka ei kuitenkaan aina muista kertoa minulle tärkeistä hankinnoista. Kuten auton vaihdosta. 

Siinä kävi tällä viikolla niin, että olin omissa harrastuksissani Vanhalla Räikällä, kun oveen koputettiin, ja kaksi toppatakkista miehenkörilästä kurkisti ovesta ja pyysi ajokorttiani ja allekirjoitusta kahteen paperiin. En niitä papereita edes lukenut, kun silmälasini roikkuivat kaulallani, enkä sitä muistanut. 

Kotipihassa oli kuranharmaan Golfin tilalle vaihtunut yhtä kurainen toinen auto. Audiksi sen tulkitsin. Kiukuspäissäni, kun minulle ei autonvaihdosta aiemmin mainittu, istuin koeajolle. Ja se kostautui, se kiukku. Kun palasin kauppareissultani, en muistanut mistä autosta olin ostoksille lähtenyt, enkä kuljettajaakaan saanut näköpiiriini. Vasta puhelimella tavoitin kuljettajani ja löysin autoni(automme). 

Tasaantuminen mielenkuohahduksesta on jo tapahtunut, auto on ok. 

Bernipoika Jymy-Jamillekin on takaluukussa hyvä matkustamistila. Jymy-Jami sai pari viikkoa sitten uuden olomuodon, tyttökoirat eivät enää saa kuulla haikeaa jodlausta. Pallien poisto vei sen taidon. 

Kiitos teille, arvoisat lukijani, kun olette jaksaneet käydä samaa matkaa kanssani nämä

 kymmenen vuotta. Blogin tavoite ei päässyt toteutumaan, siis seuranta. kuinka yhteiskunta huolehtii ikääntyvästä ihmisestä. Tällä hetkellä lähipiirini avuntarvitsijat ovat turvatussa hoitosuhteessa, tosin seurattavaa silläkin sektorilla on, esim. hoitomaksujen määräytymisen perusteisiin on tullut muutoksia, ja niiden ajan tasalle saaminen on tarkkaa puuhaa.

Blogikirjoituksia tulee, jos on tullakseen, aiheista ei ole puutetta, mutta ajankäyttö on rajallista.

Hyvää talven odotusta Teille kaikille!