perjantai 15. helmikuuta 2013

HYVÄÄ MATKAA- ÄITI PIENI

Vanha Rouva, äitini lähti viimeiselle matkalleen Ystävänpäivän iltana. Rauhallisesti.
Taistelu pneumoniaa ja infarktia vastaan kesti vain muutaman tunnin. Saimme olla vieressä saattamassa äitimme viimeiselle matkalle.

Hyvää matkaa sinne jonnekin äitirakas....

tiistai 12. helmikuuta 2013

JUHLINTAA

Puolisokin pukeutui tänään pitkästä aikaa. Tummaan pukuun, valkoiseen paitaan ja kravattiin. Minun seurassani. Syy: Puolison äidin-anoppini- 90-vuotispäivä.
Juhlat vietettiin hoitokodilla. Anoppi on asustellut siellä muutaman vuoden. Kävely teki topin ja yksin kotonaselviytyminen ei enää sujunut. Lisäoireena tietenkin muistiongelmat, kuten niin niin niin monella muullakin jo -20 luvulla syntyneellä. Ja -30 luvulla ja jopa -40 luvulla syntyneetkin potevat samaa ongelmaa.
Puolison suku- kuten omanikin- on Karjalan evakkoja, Puolison väki Viipurista, sieltä lähti isänikin suku sodan jaloista.
 Juhlapöydän tarjottaviin karjalaisperinteen mukaan kuuluu tietenkin karjalanpiirakat, nyt ne olivat ihan maukkaita valmispiirakoita. Puolison äidillä-anopilla- oli aikoinaan tapana paistaa todella herkullisia ja kookkaita piirakoita sukulaisten tapaamisiin. Mekin-Puoliso ja minä- niitä jossain vaiheessa elämäämme silloin tällöin perheelle paistoimme. Munavoin kera niitä sitten maisteltiin.
Puolison äidin perhe on sekin jo kutistunut hyvin pieneksi, jäljellä isosta sisarusparvesta enää kolme siskosta ja yksi veli. Pitävät edelleen kiinteätä ja lämminhenkistä yhteyttä toisiinsa. Tällä kertaa kaikki sisarukset eivät  päässeet paikalle- ne ikäihmisen jalkavaivat estävät liiemmän liikkumisen.
Hoitokodin henkilökunta osallistui onnitteluihin isolla joukolla. Syötiin herkkuja ja muisteltiin menneitä. Minäkin-jo 45-vuotta sitten sukuun naituna- sain osallistua muistoihin.
Pitkään ei juhlasankari jaksanut juhlassa viihtyä, oli päivälevon aika. Sankari saatettiin huoneeseensa ja kukkakimput saavat tuoda iloa pitkän aikaa.

maanantai 11. helmikuuta 2013

ENSIMMÄINEN HOITOKOTIKEIKKA

Vanhan Rouvan ensimmäinen hoitokotikeikka on aloitettu tänään. Nopeasti tuo järjestyikin, ensimmäisestä kontaktista oven aukaisuun kului 11 päivää.
Palveluohjaaja kävi torstaina ja jaksoi keskustella Vanhan Rouvan kanssa  puolitoista tuntia, joka on paljon kaupungin kotipalvelulta. Siitä suuri kiitos. Ohjaaja sai kuulla vaiherikkaan elämäntarinan maakuoppasaunassa syntymisestä, sodan jaloista pakenemisesta, laivassa työskentelemisestä ja vaikka mistä elämän varrella sattuneesta tapahtumasta. Minä siinä välissä yritin ohjailla keskustelua tämänpäivän ratkaisuihin. En aivan onnistunut. Jouduin tekemään ikävän havainnon Vanhan Rouvan orientoitumisesta tähän päivään ja hetkeen. Se on alkanut hävitä. Toistuva kysymys on: "Mikäs päivä tämä on?" Kyllä toisenlaistakin käytöstä esiintyy: päivänä muutamana ylitimme lumista katua ja huomaavaisena tyttärenä huomautin:" Astu varovaisesti, lumen alla on liukasta jäätä!" Vastaus:" Kyllä kai minä sen näen, en kai minä ihan pöppänä ole!"
Niinpä niin.
Vanha Rouva oli pakannut itse tavaransa viikon oleskelua varten pieneen matkalaukkuun. Kaikki tarpeellinen siellä näytti olevan ja vähän muutakin. Minua odotti pöydällä aamiainen :viisi pinaattiohukaista sokeria päällä. Huomaavaista. Vanha äiti tarjoilee aamiaista ikääntyneelle tyttärelle.
Hoitokodin ravintolassa oli ruokailu käynnissä ja jouduimme puikkelehtimaan ruokailevia ihmisten ohi oikealle ovelle. Oikea paikka löytyi ja haastattelu alkoi. Taas ikävä huomio, omaa osoitetta Vanha Rouva ei muistanut , puhelinnumeron muisti oikein. Hoitajan kysellessä tavoitetta hoitojaksolle ei sekään kysymys oikein näyttänyt aukeavan, ja vastausta ei löytynyt. "Hyvä, että on oma huone, ei kukaan häiriinny kun kuorsaan!"
Lepoa ja sosiaalisia kontakteja hoitojaksolta ollaan tavoittelemassa.
Hoitajan jättäessä meidät Vanha Rouva kuiskasi: " Odotin edes topattua nojatuolia." Huone oli omaan kotiin verrattuna tietenkin vähän karun näköinen, mutta pyysin velipoikaa huomisella käynnillään viemään sinne vaikka orkidean pöydälle. Niitä Vanha Rouva kasvattelee makuuhuoneessaan. Nytkin on yksi orkideavanhus työntämässä pitkää kukkavanaa talven iloksi.
Sinne, tilapäisjaksolle hoitokotiin jätin Vanhan Rouvan. Poistuin ovesta nopeasti, oli samanlainen tunne kun vei lasta ensimmäisen kerran päiväkotiin, äkkiä pois ettei toinen ala ikävöidä.
Jotkut asiat eivät onnistu näköjään muuttumaan. Yksi niistä on auton pysäköiminen. Olipa autoni parkkihallissa, pysäköintipaikalla, suurella tai pienellä näen se jo kaukaa: se on se auto joka on eniten vinossa, ulkona ruudusta, ajettu hiukan liian eteen tai jätetty liian kauas. Siitä tunnistan autoni. Enkä taida tätä käytäntöä muuttaakkaan.


tiistai 5. helmikuuta 2013

TUNNEPITOISTA

Meinasin jo itseni unohtaa mikä on aika harvinaista sanoisivat ystävät jos heiltä kysyttään. Olen ollut niin Vanhan Rouvan asioissa kiinni.
Kotirintamalla on viimeaikoina päässyt tapahtumaan moniakin asioita .Peruuttamattomiakin. Kuten Puolen Hehtaarin metsämme kuusipuiden lähes totaalinen hävittäminen. Vain talon nurkalle jäi pieni kuusimetsikkö tuulensuojaksi ja näköesteeksi. 35-vuoden aikana kuuset ovat kasvaneet niin pitkiksi ettei aamuaurinko päässyt enää paistamaan aamiaispaikallemme. No nyt paistaa-jos paistaa. Olo on kuin taajamassa asuisi kun taloja yht´äkkiä onkin joka puolella. Tonttimme rajanaapurina on iso hevostalli ja ruokapöydässä istuessani nyt näen hevoset laitumella. Niitä on kymmenkunta, näin talvella vaatetettuja hevosia. Ulkomaneesikin näkyy puiden lomasta, toivottavasti jollekulle tulee tarve harventaa puitaan, että saisin aitiopaikan hevosleikkien katseluun. Omasta ruokapöydästä katsellen.
Tontin alareunassa on 15 metriä ja yhteensä 500 metriä pitkä pikatien pohjalta näyttävä väylä. Siihen kaivetaan se viemärilinja. Sitä pitkin olen viimepäivinä kuljeskellut Hymyn kanssa. Kesällä saadaan hölkätä. Tänään koneet olivat jo lähes seinässä kiinni, tekivät naapurin ja meidän liityntälinjaa. Kaksi isoa konetta siinä iltamyöhällä vielä möyri, kuvaa en ehtinyt ottaa.

 Hevostalli näkyy keittiön ikkunasta
Tuo puiden kaato,  kun ne on nähnyt kasvavan pienestä taimesta, onkin yllättävän tunnepitoinen asia. En olisi sitä uskonut ennen tätä kokemusta. Oli ihan pala kurkussa kun kamerani kanssa seurasin nuorten metsurien työtä puiden kaadossa.
Kotiin on viime aikoina jouduttu tekemään vaikka mitä hankintoja. Uusi WC-pönttö saatiin aikaiseksi 35 vuotta vanhan tilalle, samoin uusittiin sähköliesi vaikka se ei saniteettiasioihin liitykään. Ja kun liedessä on keraaminen taso niin vanhat kuperapohjaiset kattilatkin piti vaihtaa uusiin. Hobby Hallista tilasin, sieltä oli entisetkin, jo 15 vuotta vanhat.
Tänään sain uudet silmälasit, punertavilla sangoilla. Puoliso niitä kehuu. Sanoi tässä päivänä muutamana minua katsellessaan :" Ota taas sellaset kikkarat tukkaas!" Minä vähän hölmönä kuuntelin. "Mistä sellainen nyt mieleesi tuli?" "Mulla on lompakossa se kuva missä sulla on sellanen kikkara tukka." Kuva on vuodelta 1990.


PUOLESTAPUHUJA

Kuluneen viikon olen kulkenut kuin hämärässä metsässä viime tiistaina saadun tiedon kanssa. Sen tiedon, että Vanhalla Rouvalla -äidillämme- todettiin keskivaikea Alzheimerin oireilu. En sano tauti, se kuulostaa nololta. Äitimme on lausunnosta edelleen hyvillään, päästä ei löytynyt syksyisen pienen tapaturman aiheuttamia vammoja vaikka se edelleen vähän outo onkin, se pää. Vanhan Rouvan yöuni -kuten jo itsellänikin- on lyhyttä, unta ei riitä moneksikaan tunniksi, ainakaan öiseen aikaan. Yönä muutamana Vanha Rouva oli päättänyt siivota vaatekaappiaan parempaan järjestykseen- talvi oli  tulossa ja syysvaatteita piti järjestellä. Yöllä. Lattialle oli pyörähtänyt muinaisen kissan leikkipallo, sitä kurkottaessaan Vanha Rouva oli tarttunut vaatekaapin oveen ja kaappihan pääsi keikahtamaan huonoin seurauksin. Kaapin päällä oli painava kristallivaasi 90 ruusua sisällään. Vaasi ja kukkakimppu putosivat lattialle ruusukimpun hipaistessa päätä. Ja mummo kumoon. Eikö päässyt ylös. Soitti minulle aamulla ja kertoi tapahtuneesta ettei pääse lattialta pystyyn. No minä autonrattiin ja Hervantaan mummoa nostamaan. Hyvin nousi. Tapahtuman jälkeen hankittiin turvaranneke.
 Diagnoosin saatuamme olen viihtynyt netissä hankkimassa tietoa tuosta vaikeasta sairaudesta. Surullista luettavaa. Olen ajatellut ja siitä puhunut sisarustenikin kanssa, että annetaan äidin elää elämäänsä juuri niin kuin itse haluaa, seurataan tarkalla silmällä sivummalta kuinka se sujuu. Itse en sairauksista ota "suurta pulttia", teinhän oman elämäntyöni vaikeasti vammaisten parisssa.
Kaupungin palveluohjaaja tulee tapaamaan meitä viikolla ja hänen kanssaan saatiin jo sovittua tutustumisviikko hoitokotiin. Malttamattoma Vanha Rouva sitä odottaakin.
Viime perjantaina oli omien labravastausten kuuleminen omalääkärin vastaanotolla. Kaikki hyvin, jopa kolesteriarvotkin  olivat parantuneet normaalilukemille kolmen kuukauden aikana. Seuraava käynti vuoden kuluttua.OK.


Samalla reissulla kävin vaihtamassa vuodevaatteet Vanhan Rouvan sänkyyn. Siellä odotti Liv Ullman patjan alla, tällä kertaa Tellervo Koivisto odotti yöpöydällä. Kirjat oli asetettu tuulettamaan patjaa.
Viikonlopun ruokaostoksetkin käytiin tekemässä. Ja päiväkahvilla pullan kera, apteekissa, pankissa ja Alkossa. Apteekkarin konjakkia sieltä haettiin. Verkkainen kulkeminen asioilla vie meiltä aikaa pari tuntia. Näiden pakollisten "toimittamisten" jälkeen Vanha Rouva on niin uupunut että toivoo minun jo poistuvan omaan kotiini. Ja niin teen.
Tänään oli taas kauppareissun aika. Ensin selviteltiin pöydällä oleva "arkisto". Vanha Rouva pyysi minua ottamaan kirjepinon mukaani ja tarkistamaan mitä ne pitävät sisällään. Kaikissa kuorissa luki "tarkastettu- minä", eli luettu oli. Se Vanhaa Rouvaa kiusaa erityisesti kun Kela ja kaupunki vaatii etuisuuksien myöntämiseksi ison määrän papereita, tiliotteita ja muita dokumentteja. Kiusaa niin paljon että tokaisi  "helvetti, pitäköön paperinsa". Ymmärrän.  Vaativaa tuo etuisuuksien hakeminen ikäihmiselle on. Puolestatäyttäjää tarvitaan. Ja puhujaa.