KADOTETTU JA LÖYDETTY

TV:ssä on pyörinyt jo vuosia "Kadonneen jäljillä"- ohjelma. Oletteko seuranneet? Meillä sitä on seurattu kun omaan lähipiiriinkin sattui aihe päästä "kadonneen jäljille". Virkatodistus perukirjaan paljasti syyn etsinnän aloittamiseen. Se kertoi vain syntymäajan ja nimen. Näillä tiedoilla aloitettiin: Fonectasta ensin, siitä oli helpoin aloittaa nimen perusteella -ei tulosta. Seuraavaksi Väestörekisteri ja Maistraatti syntymäajan perusteella. Alkoi jo tihkua tietoja muista ihmisistä kuin "kadonneesta". Muita ihmisiä jäljittäessä saatiin "kadonneesta" enemmän vihiä. Seuraavaksi yhteys kolmeen seurakuntaan, niillä tiedoilla yhteys käräjäoikeuden arkistoon ja vasta sieltä löytyi oikea "kadonnut". Matkan varrella oli tapahtunut useampi nimenmuutos, joten jäljittäminen ensimmäisellä nimellä oli hidasta. Tavallinen postin kuljettama kirje kuitenkin löysi oikeaan osoitteeseen ja etsitty henkilö sai luettavakseen erikoisen kirjeen. Uskomme, että hämmästyi.
Kevään korvalla puhelin soi tuntemattomasta numerosta ja rautakaupan lastausillalla vastattu puhelu kertoi, että "kadonnut" siellä puhuu. Lähetetyn kirjeen aihe puhututti pitkään ja apumies sai ajaa auton rauhallisempaan paikkaan. Yhteys oli nyt saatu. Tunne oli syvästi tunteita kuohuttava, mutta tapaamisesta sovittiin. Sen annettiin hautua puoli vuotta ja sitten nämä yli 60 vuotta toisistaan tietämättömät ja kadoksissa olleet tapasivat toisensa.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Tämä oli  aasinsilta hyvin maallisiin ja arkisiin katoamisiin ja löytymisiin.
Olen näköjään tullut siihen vaiheeseen elämänkaaressani, että minulta unohtuu tai katoaa tavaroita.
En tarkoita jokapäiväistä "missä puhelin, missä silmälasit, missä käsilaukku". Niistä nyt ei kannata vaivaa nähdä, se kuuluu päivän kulkuun.
Se kyllä harmittaa kun ei löydä aurinkolaseja silloin kun niitä tarvitsee. Minulta ne katosivat, ihan oikeasti katosivat kun olimme keväällä bussiretkellä Eduskunnassa. Haikailin ja kaipailin niitä koko aurinkoisen kesän kunnes keksin:
Löytötavaratoimisto, käynkin sieltä kysymässä, jospa jäivät bussiin.

Hyvä että menin, sieltähän nämä aurinkolasini löytyivät, olivat juuri nostaneet ne kolmen kuukauden säilytyksen jälkeen poistoon heitettäväksi. Viimeisellä hetkellä olin asialla!

Viime perjantaina olin Eläkkeensaajien pippaloissa ja odottelin eteisessä kutsuvieraita. Sattumalta vilkaisin ilmoitustaulua ja mitä ihmettä: sillä roikkui - tosin kärsineen näköisenä- keväällä  korvastani pudonnut ja kadonnut Aarikan antiikkinen korvariipus - yksi aarteistani.

Pienellä huoltamisella saan niistä taas kelpo killuttimet korviini.
Tästä löytämisestä innostuneena innostuin selaamaan muutkin paripuolet korvakoruni.

Muutamat olen säästänyt, kaikille ei taida enää paria löytyä. Pari kadonnutta harmittaa: äitini  amerikanmatkaltaan joskus minulle tuomat mustat helmihapsukorvakorut, toinen niistä on tainnut jossakin juhlahumussa kadota ikuisiksi ajoiksi. Samoin harmittaa ensimmäisen itse väkerretyn (mustan vieressä) riippuvan korvakorun katoaminen. Sille voin tehdä uuden parin.

 Korkkitaululla parittomien vieressä odottavat viimeistelyä viimeiset tekeleet: ohueen naruun pujotellut laatikonpohjan puuhelmet. Puuhelmet ovat hauskoja neuleasun kanssa.

 Korujen tekeminen on hyvää stressinpurkua, ei jää harmituksille tilaa kun yrittää pujotella pieniä helmiä tiettyyn järjestykseen. Kokeilkaa!.
Seinälläni on näitä itsetehtyjä -sanoisnko riittävästi- se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin kovin stressiherkkä - en enää näillä kymmenillä - mutta rauhoittumista ja keskittymistaitoja helmienpujottelulla voi vieläkin vahvistaa, samoin silmän/sormien yhteistyötä.

Jos korvakorut tai kaulanauha puuttuu kun olen jo astunut pihalle, palaan kiireesti takaisin pukemaan itseni "valmiiksi".

Korujen pitäminenkin auttaa muistin säilyttämisessä ja niitä voi tarpeen tullen hiplata kuin rukousnauhaa.