YÖN YLI NUKKUMINEN KANNATTAA

Olin tässä suunnitellut elämääni eteenpäin ja siinä ohessa vähän muutosta muillekin.
Suunnitelma oli lähes nimet paperiin-vaiheessa kun toisen paperinipun lukeminen mietitytti.

Herra Kukkaro pisti kukkaronnyörit kiinni eikä niitä tähän projektiin luvannut avata.

Ja minä tietenkin näytin lähes tältä:

Pettymykseni oli suuri, olin löytänyt toiveeni täyttymyksen, mutta ne pienet tai ei niin pienetkään seikat asiakirjoissa muuttivat lopullisen päätöksenteon.

Yön pyörin kiukuissani ja pohdin vaikka mitä ratkaisuja millä saisin herra Kukkaron tarkistamaan kantaansa toiseen suuntaan. 

Järki tuli minullekin päähän aamuyön tunteina ja totesin helpottuneena, että liian tiukoille olisimme loppuelämämme päiviksi joutuneet, eli pysyvään likviditeettikapeikkoon.

No, paljastetaan: asuntokaupoista oli kyse. Eli yhdesta elämää suuremmista päätöksistä.

Olen aiemmin kertonut nykyisestä asumistilanteestamme, asumme maaseudulla kymmenen kilometrin päässä kuntakeskuksesta ja 20 km päässä Tampereelta.

Olisin jo aika halukas muuttamaan palveluiden äärelle.

Nykyinen kotini toimii mainiosti ikäihmisenkin tarpeisiin; ei ole portaita kuljettavaksi ja pihapiiri on tasainen.

Mutta: autolla-ajo iltapimeällä  ei enää kiinnosta ja bussilla kulkeminenkin alkaa pimeällä olla ongelmallista. Eräänä iltana tulin bussilla kaupungista enkä pilkkopimeässä nähnyt missä ollaan. Painoin stoppia väärällä pysäkillä ja jouduin totemaan kuten entisessä mainoksessa ."Missä mä oon???"

Nämä pienet kömmähdykset saavat minut kiukun partaalle.

Yksinkertaisesti: olen eristyksissä enkä pääse joustavasti harrastuksiin.

"Mitä mä teen?"

Talven tuntua kotipihassa.