JOULUAATTO 1951 JA MUISTOJA MUISTA LAPSUUDEN JOULUISTA

Joulu 1951 oli muistorikas erikoisella tavalla perheessämme. Saimme uuden sisaruksen, pienen velipojan.
Asuimme tuolloinTampereella Lapintie 18:n viisikerroksisessa vanhassa kivitalossa, toisessa kerroksessa.

Perheessämme asui  myös isä-Onnin vanhemmat Esteri ja Kalle. Meitä lapsia oli jo kolme, minä vanhimpana, Erkki-veli seuraavana ja Leena-sisko kuopuksena. Tuleva pikkuveli on vielä äidin hameen kätköissä.

Kuva sisältää erityisiä jännitteitä kuvaamistapahtuman lisäksi. Olen ehkä aiemmin kertonut äitimme historiaa. Äitimme oli 7-vuotias, kun hänen äitinsä Hilja -Mami- lähti Jääskestä uuteen elämään, Amerikkaan, 1927 ja palasi ensimmäisen ja viimeisen kerran Suomeen 1951 jolloin tämä valokuva on otettu.
Muistan tuoksun, joka lähti Mamin isosta matka-arkusta. Tuoksu jäi niin muistuttamaan salaperäistä Mamia, että etsin sitä kunnes sen tavoitin vasta aikuisiälläni. Tuoksun nimi on jasmiini.
Mamin ainoa tapaaminen jäi vaikuttamaan syvästi tunne-elämääni. Mami lupasi, että ikäiseni Eija-serkku ja minä pääsemme hänen luokseen Amerikkaan kun olemme täyttäneet kymmenen vuotta. Vaikka olin pieni tyttö, odotin ja haaveilin  vuosia, että täytän kymmenen vuotta ja pääsen Mamin luo Amerikkaan. Mami kuoli 1955. Emme päässeet Amerikkaan.

Joulua 1951 valmisteltiin kotona kiireisesti. Kalle-ukki kultasi olohuoneen Karjalasta tuodun ison öljylampun koristeet. Lamppu on nykyään kesähuoneeni katossa. Keittiön hellanluukut ukki kiillotti mustaksi.

Äidille tuli kiire kesken ikkunanpesun lähteä Marian sairaalaan Pyynikin urheilukentän viereen seitsemäntenätoista joulukuuta. Oli jäänyt jouluverhot ripustamatta. Kotisisar ne silitti ja ripusti keittiön ikkunaan. Silitettyjen, vaaleansinisten kauranvarsien koristamien verhojen tuoksun muistan vieläkin elävästi. Siihen tuoksumuistoon liittyy uuden pikkuveljen syntymä.

Jouluaattoaamuna Lapintielle ikkunamme alle oli pysäköity pyöreä Popeda-taksi. Sen takapenkille isä istutti minut ja Erkki-veljen. Marian sairaalan ovesta tuli meidän ikioma äiti ison ruutuviltin kanssa.
Ruutuviltin sisältä kuului uuden pikkuveljemme vieno vikinä.
Vauva pääsi koristeltuun pärekoriin Singer-ompelukoneen päälle joulukuusen viereen.
Joulukuusi oltiin haettu ukin kanssa Tammelantorilta parin korttelin päästä.

Jouluaatto 1951 on jäänyt pikkuveljen syntymän ja kotiintulon  ansiosta hyvin mieleeni. Joulupukkia tietenkin odotettiin piinaavan jännityksen vallassa. Taisi ihan hikeä pukata otsalle kun piti todistaa olleensa kiltti. Välillä kiipesin siskoa retuuttaen sohvan taakse ettei liikoja kysellä. Itkuakin taisin vääntää.
Syksyn mittaan olin hämmästellyt pieniä sukannäköisiä ikkunaverhojen takana. Ne löytyivätkin minun paketistani, keltaiset sukat paperipää nukelleni. Veli sai samanvärisestä langasta kudotun pipan. Sen, jonka myöhemmin heitti Tammerkoskeen -kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla isä sen sai jonkun kävelykepin avulla pelastettua, toisella kerralla koski otti omakseen keltaisen pipan.

Lapsuudenkodin joulupukki kävi meillä monena jouluna, matka oli lyhyt, yläkerrasta alas, tontut mukanaan.

Joulujen vietto muuttui kun me viisi lasta muutimme äidin kanssa uuteen kotiin.
Taloudellisesti joulujen valmistelu yksinhuoltajana viidelle lapselle on täytynyt olla niukkaa ja tiukkaa.  Ankeutta en kuitenkaan muista tunteneeni. Aina oli kuusi koristeineen ja joulupukkikin kävi. Useana jouluna kaksi serkkua ja äitinsä viettivät joulua kanssamme. Täti oli "liikemies", ja pääsi vasta aattoiltana liikkeensä sulkemisen jälkeen luoksemme.
Yksi dramaattinenkin joulu koettiin. Meitä nuoria serkuksia oli iso joukko ja yleiseltä hälinältähän ei voitu välttyä. Väsynyt täti siitä hermostui ja passitti joukon vanhimman (poikaserkun) yöllä rappukäytävään rauhottumaan. Meitä tyttöjä se niin säälitti, että sinne menimme mekin yhteiseen rangaistusrinkiin. Siellä vietettiin puoli jouluyötä vintin rappusilla. Vieläkin se muistetaan ja nolotus ei ole hävinnyt.

Viime viikolla vietettiin pikkuveljen 65-vuotisjuhlaa. Onnea vielä kerran!