torstai 7. tammikuuta 2016

SEITSEMÄNKYMMENTÄ VUOTTA EIKÄ SUOTTA

Myttysen Irja ja Onni saivat minut ensimmäiseksi lapsekseen tammikuun seitsemäntenä 1946.

"Mannerheim  erosi presidentin virasta ja tilalle valittiin Juhö kusti Paasikivi, helmikuussa saatiin toisen maailmasodan jälkeen ensimmäinen kahvilasti Suomeen. Anita Hirvonen syntyi helmikuussa."

            Tuore isä ja sukulaismies päättivät varpajaisissani -(jossa joku juhlijoista painin tiimellyksessä sai sormensa poikki kuulopuheiden mukaan-) minulle nimeksi Tarja Anneli. Sitä ei muistitieto kerro saiko äiti-Irja sanoa mielipiteensä nimivalintaani.

               Isä-Onnin taskuliinaa piti  jo puolivuotiaana  tulevien tapojeni mukaan asetella Aleksanterin kirkon puiston suihkulähteellä. Päälläni on äidinäidin -Mamin- Amerikasta lähettämä vaaleansininen rinnanpäältä rypytetty mekko. Samaa mekkoa hypistelin muutamaa vuotta myöhemmin ja ihmettelin sen rinnukseen kuivunutta tomaatinsiementä.

Vähän yli puolet tulevasta perheestäni on ikuistettu tähän kuvaan. Äitini Irjan äiti -Mami- oli tullut ensimmäistä kertaa vuoden -27 jälkeen Kanadasta Suomeen. Kuva on otettu 1950.
Mamilla on kaulassaan koru, jonka sain myöhemmin. Se on vieläkin tallessa korulippaassani.



Ensimmäisen kymmenvuotisaikani  koti oli Tampereella, Lapintiellä.
Meitä asui samassa taloudessa isä-Onnin vanhemmat ja meidän perhe. 
Ennen  seuraava kymmentäni meitä sisaruksia oli jo viisi.

Toinen kymmenvuotiskausi olikin suurten mullistusten ja tapahtumien aikaa.

"Kekkonen valittiin presidentiksi ja hiihtolomien aikaan koettiin yleislakko.
Tampereen Sorsapuistoon avattiin lasten liikennepuisto."

Amerikan Mami oli kuollut 1955 ja Ester- mummi Myttynen pari kesää myöhemmin.




Litukan mökkikin oli myyty.

Me lapset äidin kanssa muutimme uuteen kotiin ja uuteen elämään, olin 12-vuotias.

Rippikoululaisena, ikää 15 vuotta, itseommeltu puku päällä.
Ripille pääsin Tampereen Tuomiokirkossa.
Rippikoulun jälkeen sain korviin reiät ja luvan päästä tansseihin. Kerran taisin käydä Raittiustalossa harjoittelemassa sitä kulttuuria, siihen kertaan se jäi. Olin enemmänkin kirjastonuori.


Koulu päättyi 1962 ja seuraava isompi haaste olikin olla vaimo ja äiti, 17-vuotiaana.
Kaksikymppisenä muutin esikoisen kanssa Helsinkiin tulevaa ammattia etsimään.

"Käpy selän alla- elokuva oli vuoden 1966 kiinnostava uutuus."

Kellokosken kautta uusi ammatti hahmottui ja lopullisen elämäntyöni tein kehitysvammaisten hoitajana.

Uuden perheenkin perustin ja ennen kolmatta kymmentäni olin kolmen pojan äiti ja omakotitontin omistaja.

Neljäs vuosikymmen alkoi kodin rakentamisella ja neljäskin poika saatiin perheeseen.
Vuosikymmen oli vauhdikasta aikaa kun piti sovittaa yhteen vuorotyö, kodinhoito, poikien harrastukset ja muu elämä. 
Vuosikymmenen lopulla yhteiskunnalliset asiat alkoivat kiinnostaa, niiden asioiden alkuun pääsi ammattiliitossa toimimalla. Siitä seurasi kunnalliset, kulttuuripitoiset  ja hengelliset luottamustoimet.
Työpöydän alla odotti rivissä monta salkkua sisältönään kuhunkin toimeen tarvittavat asiakirjat. Useimmiten otin oikean salkun mukaani. Muistaakseni.

Pientä dramatiikkaakin näihin ruuhkavuosiin mahtui. 
Työ oli erityisen haastavaa, pojat olivat murrosiässä ja pitivät vanhemmat kiireisinä harrastustensa kanssa, luottamustoimet haastoivat ja raastoivat henkistä jaksamista. 
Pöönautin alkuhan siitä seurasi.
Puoliso- herra Kukkaro otti syliinsä ja vaihtoi itkusta märkiä nenäliinoja kuiviin. Kyyneleitä tuli niin paljon, että loppuunpalaminen tyrehtyi siihen paikkaan. Eikä ole sen jälkeen enää uudelleen päässyt kytemään.

Ensimmäinen lapsenlapsikin ehti syntyä tälle vuosikymmenelle.
Kaksitoista heitä nyt on, ikähaitari 6-30. Tyttöjä on kahdeksan ja poikia neljä.

Viides vuosikymmen, se joka vielä alkoi nelosella, oli sellaista aikaa, etten enää ollut tunnistaa  rooliani kodissani: elämä kulki tasaista kulkuaan, pojat aikuistuivat ja oma roolini äitinä (auktoriteettina) alkoi horjua. Luulin, ettei minua enää tarvita kun asiat hoituivat itsekseen ilman minun jatkuvaa niihin puuttumista. 

Tällä vuosikymmenellä kasvoin minäkin aikuiseksi.

Tammikuun seitsemäntenä 1996, kuudennen vuosikymmenen alkaessa oli takapihalla kunnon talven tuntu.
Sen päivän vietin yksin kotona. Perheen miesväki oli jossakin päin maakuntaa jääkiekkoturnauksessa ja minä leivoin lämpimäisiä aikani kuluksi ja heitä kotiin odotellessa.


Sisko toi Gambiasta minulle 50-vuotissyntymäpäivämekon. Tätä kaftaania pidän vieläkin melkein joka ilta. Vähän se on kahdessakymmenessä vuodessa haalistunut ja ohueksikin käynyt, mutta käyttöä se ei haittaa. 

Työpaikalla oli tapana antaa lahjakortti syntymäpäiväsankarille. Ostin sillä lahjakortilla nilkkurit Sokokselta ja samat kengät ovat vieläkin jokapäiväisessä talvikäytössä. Samoihin aikoihin olen ostanut Stockmannin alennusmyynnistä mustan ulsterin  ja sitäkin käytän vielä.

Muutakin pitkäaikaista tuolta ajalta on jäänyt: pieni naisellinen pulleus lyhyeen varteeni. Senkin olen saanut säilymään näihin päiviin asti...

Kuudennen vuosikymmenen aikana perhekunta muuttui lopullisesti kun pojat perustivat omat perheet. 
Hiljaisuutta paikkaamaan otettiin ensimmäinen Bernin paimenkoira Berry jolla riittikin paimennettavaa koko elinajaksi, seitsemäksi vuodeksi.
Lähipiiri lisääntyi seitsemällä lapsella, yhden vuoden aikana syntyi kolme uutta perillistä.


Berryn seurana oli myös punainen Rocky-Roope ja pitkähäntäinen Becca.


Vuosikymmen oli lopuillaan ja eläkepäivät alkoivat lähestyä. Käytin hyväkseni - kun se oli mahdollista- viimeisen työssäolovuoteni vuorotteluvapaana. Varsinainen eläke alkoi juosta 1.2 2005. Jo eläkkeelle pääsyni ensimmäisenä päivänä otin uuden työn  -aloin hoitaa kahta pojanpoikaa kunnan palkkalistalla. Siinä työssä olikin pehmeä lasku uudelle elämänvaiheelle.

7.1 2006 pukeuduin höyheniin ja kulautimme syntymäpäiväshamppanjat Tampere-talossa. 


Samaisissa juhlissa oli myös Tarja Halonen ja parituhatta muuta. 

Seitsemäs vuosikymmen on sekin sisältänyt monenlaista tointa ja tapahtumaa maailmalla.
Tällä kymmenellä on saatettu ikuisuuteen useita läheisiä, oman äitini sain pitää vuoteen 2013 asti, 92-vuotiaaksi.
Toinen Bernin paimenkoiramme Hymy oli ilonamme melkein koko vuosikymmenen.

Kerroin joskus aiemmin, että olen pitänyt itseäni iloisena karjalaisihmisenä, mutta syksyn mittaan olenkin joutunut luopumaan ikäni kantamastani identiteetistä ja vaihtamaan toiseen rooliin. 
Savolaisuus kun näköjään on enempi perimäni ja mitä siihen liittyykään...

Puoliso herra Kukkaro siitä mainitsi:
"Kyllä sussa selvästi piälysmiehen vikaa on, nyt sen huomaa!"

No, otan sen roolin mielihyvin vastaan, nyt voin sitä olla ihan kirkonkirjojen luvalla.


Eilisen- loppiaisen- vietin kotona osan elämäni tärkeimpien ihmisten kanssa. Syksyisen sukuselvityksen kautta löydetyt uudet suvun jäsenet ja muuta sukua oli tiivissä rykelmässä kahvipöydän ympärillä. 
Ja Pikkuleijonien voitto tietenkin jääkiekkomiehiä vieläkin puhutti.

Kiitos Kari ja Pirkko, Matti ja Varpu, Markku, Tarja ja Aleksi,
 Terhi, Antti ja Roni sekä Mia-Mari, Janne, Veeti, Piitu ja Rosa, unohtamatta Puolisoa,herra Kukkaroa, joka joutui melkein koko päivän päivystyshommiin, pakkaspäivä kun oli.
Tampuurimajuriksi olin hänet värvännyt, mutta sen toimen hoiti Neljäs Poika.

7.1. 2016
Uusi vuosikymmen on tervetullut!

KIITÄN!














5 kommenttia:

  1. Oikein paljon onnea ja monia armorikkaita vuosia lisää.
    Hienon postauksen laitoit vuosistasi.

    VastaaPoista
  2. Myöhästyneet onnittelut! Kiva postaus ja mukavia kuvia. Oi, miten kaunis nuori sisar hento valkoinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitän onnitteluista!Nyt, tässä iässä on niin varma olo, että uskaltaa laittaa naamankin esille. Ei tuolla kadulla kukaan enää tunnista...

      Poista
  3. Oih, vallan ihana postaus. Oikein paljon onnea sinulle, näin jälkikäteen.♥

    VastaaPoista