MUISTOJA JA TAPAAMISIA

Tänään, joulukuun neljäntenätoista päivänä, olisi äitimme- Vanha Rouva täyttänyt 97 vuotta.
Ystävänpäivän iltana 2013 hän lähti ikuiselle matkalleen seuranaan pneumonia ja pari kuukautta aikaisemmin pysyväksi seuralaiseksi tullut hra Alzheimer.
Meille jäi ikävä.

Tänään täyttää yksi jälkipolven nuorista -Martta- 15 vuotta. Martta sai Irkku-isomummilta, syntymäpäiväkaimaltaan, muistoksi punaisen rubiinisormuksen.  Sen oli antanut tuleva anoppi miniälleen 1945.
Onnittelemme rakasta Marttaa!
Lapsuudenperheessäni on monta joulukuista jousimiestä; äitimme, Leena-sisko ja pari velipoikaa, kaikki innokkaita maailmanmatkaajia, jousimiehillähän on siivet kantapäissä. Maailmanmatkaaja oli myös Vanha Rouva- äitimmekin.
Kiinan muurin hän kävi tarkistamassa 79-vuotiaana ja Floridan muutamaa vuotta aiemmin.
Välimeren seudulta on tallella vieläkin laatikollinen valokuvia, myös kuva ratsastuskeikasta kamelin selässä.
Kuressaaressa ja Viipurissa kävimme kun Vanha Rouva täytti 90 vuotta.
Minä olen tyytynyt matkaamaan kuvien kautta.
Ja elämään muistoissa.
Itsenäisyyspäivän vastaanottoa katselin pienen puuhastelun parissa. Siihen oli pätevä syy.

 Meillä entisillä, jo eläkkeelle jääneillä työkavereilla on ollut tapana tavata toisiamme muutaman kerran vuodessa.
Ajatuksenani oli kerätä työrupeamalta valokuvia albumiin ja katsella ja muistella yhteisiä vuosikymmeniämme. Ensimmäiset tuttavuudet ovat jo 60-luvun lopulta ja ovat säilyneet näihin päiviin asti.

Kun niitä kuvia kävin penkomaan,  teinkin sen perinpohjin ja sain lajiteltua niin lapset, lastenlapset kuin pihan ja puutarhankin kuvat omiin nippuihinsa. Viisi isoa Ikean laatikkoa oli täynnä paperisia kuvia. (Tietokoneella kuvia on jokunen tuhat!)
Lastenlapset (jo nuoret) selaavat kuvia aina käydessään ja minusta se on hyvä keino saada muistijälkeä lapsuuden leikeistä ja tapahtumista.

Sain kun sainkin kuvat työyhteisömme muistoista albumiin. Aika pullea siitä tuli.

 Yhteiselle lounaalle oli meitä kerääntynyt yli parikymmentä entistä työkaverusta.
 Syötiin hyvin, tutustuttiin Suomi -neidon salaisiin paikkoihin, karttakeppiä ohjasi Lätty, Suomineidoksi nimettiin Tepa.

 -Albumini kiersi pöydässä ja muisteltiin:"Kukas se tämä oli? Onko kukaan kuullu mitä sille ja sille kuuluu?" Aina joku muisti toista tarkemmin.
Tietokilpailulla terästettiin muistin syövereitä.

Tällä viikolla olin lähipiiriläisen hoitokodissa joulupuurolla. Siellä se muistaminen olikin omaisten muistin varassa...

Omaa ja herra Kukkaron muistia yritämme ylläpitää tutun verkoston -Eläkkeensaajien- monipuolisessa toiminnassa mukana olemalla. Minulle tuo erityistä haastetta sihteerin vakanssi.

Muuta vireyttä eläkeläispäiviin tuo lähes viikottaiset teinipoikien tapaamiset ja kuljettelut, lähipiiriläisten asioiden hoito sekä tietenkin yksi teini -Jymy-Jami.

LÄHELLE ON PITKÄ MATKA

Olen laittanut mummodorooni herätyksen aamulla klo 8. Joskus nousen ylös, joskus jatkan uniani doro kourassa. Ja herään säikkynä kun puhelin sattuu soimaan peiton alla.

Ensimmäisiin aamutoimiin kuuluu kopeloida silmälasit yöpöydältä. Toisena toimena kolistelen lasisen lääkerasian (voirasia) kantta, sen alla on parit pillerilevyt suuhun nakattavaksi, yksi kustakin. Tuttu lasin kilinä varmistaa, että lääkkeet on otettu.
Jos ei ole kylille menoa, saatan haahuilla aamupäiväkaftaanissani tuntikausia Aamulehden ym postin äärellä.
Toisinaan en muista tulla makuuhuoneesta pois jos satun aukaisemaan vaatekaapin oven ja mieleen tuleekin, että mitähän täällä olisi päällepuettavaa tai poisheitettävää. Sitten sitä tulee soviteltua kauan ripustimessa roikkuneita hepeneitä. Ja taas ne laitetaan takaisin-"se sopii kun vähän laihdun"-ajatuksella. Tai "tääkin on ihan hyvä, tätä vois tuunata."

Välillä silmä sattuu korutauluun ja siihen kertyneeseen pölyyn. Onneksi yöpöydällä sattuu olemaan teatterilaukusta nostettu pitsireunainen nästuuki, sillä niistä helmistä saa pölyt pyyhittyä.
Ja taas on puhtaita helmiä kaulalle pantavaksi kun kylille lähdetään.
Olen muuten niitä naisihmisiä jotka eivät lähde ovesta ulos ilman ripsiväriä, huulipunaa, kaulakorua, korvakoruja tai rannerengasta.
                        Ne ovat kuin turvakaluja ja pitävät muistia yllä kun niitä päälleen ripustelee. Uskokaa pois!

                                 Keskeneräisten korujen tarjotinkin siistitään pitsinästyykin avulla.
Tämän tarjottimen äärelle ei kannata kiireessä istahtaa, siitä ei pääse koko päivänä pois kun tekemisen alkuun pääsee.

Välillä katse harhailee takapihalle naapurin hevosaitaukseen. Maneesissa on vilkasta harjoittelua, toisilla on huilivuoro. Joskus olen niin syventynyt hevosleikkien tarkkailuun, että en ole pystynyt puhelimessakaan keskustelemaan -ainakaan järkeviä.

 

Toisinaan päivä saattaa olla jo pitkällä enkä ole päässyt puoliväliinkään taloa kun perähuoneissa on riittänyt pientä puuhasteltavaa. Kuten kukkien nyppimistä ja orkideoiden tarkkailua onko nuppuja tulossa.
Tämä orkidea on Vanhan Rouvan- äitini jäämistöstä ja on tehnyt joka vuosi muutaman kukan. Tämä on jo toinen tämän talven aikana. Äitini muistotilaisuuteen 9.3 2013 taitoin juuri siihen hetkeen puhjenneen kukan.

 

Tästä se taas alkaa:

Perähuoneen ikkunalaudalla omilla lautoillaan itää muutama tomaatin ja paprikansiemen.

 

Tälle kesälle en kovin monipuolisia viljelyjä aio suunnitella. 

Ehkä vain tomaatteja, kurkkuja, maisseja, kesäkurpitsoja, paprikoita, meloonia, porkkanaa, punajuurta, sipuleita, perunoita, purjoa, lehtikaalia, salaatteja, yrttejä, krasseja, ruusupapua, hernettä, tuoksuhernettä, kehäkukkaa, petunioita, orvokkeja, joriineja, gladiolukseja. Mitä vielä?

Syksyllä kylvin porkkanat ja istutin talvivalkosipulit.

Monivuotisina kasvaa raparperi, lipstikka, parsa, viiniköynnökset (5) omenapuut (6), kirsikkapuut (5-6), vadelmat, mustaherukat, punaherukat, karviaiset, mustikat, saskatonit.

Eiköhän näillä hyötykasveilla kaksi eläkeläistä kesän yli pärjää. Vai?

Kunhan tuo kevät ja kesäkin alkaa tulla, niin ei sitä ehdi enää unohtua perähuoneisiin tuntikausiksi.

 

                                            Vielä saadaan ihastellaan ruusuköynnöksen jääkukkia.

MUISTIN PITUUS, 10 KILOMETRIÄ

Viikolla alkoi odottamani valokuvauksen alkeiskurssi. Uuden kamerani käyttöönopastusta ja valokuvatermejä halusin oppimaan. Kuvia olenkin ottanut ihan omatoimisesti, mutta tarkoitus on syventyä valokuvamaailmaan syvemmin.
Omatoimisesti sain kameran sellaiseen tilaan, että se lukittui ja kun sen sain auki kamera kysyi "alustetaanko" ja minä tietenkin vastasin "kyllä" ja niin poistui kaikki ottamani kuvat...
Onneksi olin ne jo tallentanut tietokoneelle.

Samalla kurssilla oli entinen työkaveri, muistin hyvin kaiken yhdessäkoetun ja kahvipöytäkeskustelut yli kymmenen vuoden takaa mutta: kuka hän on?

Koko kotimatkan sitä pohdin ja kotipihassa, kymmenen kilometrin päässä muistin: Liisa, Liisahan se!