LOUNASHETKI MENNEITÄ MUISTELLEN

Meillä - yhteiseltä työmaalta eläkkeellejääneillä  - on ollut  tapana viettää muutaman kerran vuodessa iltapäivähetki lounaan, kahvittelun ja kuulumisten vaihtamisen merkeissä. Sellainen oli taas edellisellä viikolla. Meitä oli paikalla kolmisenkymmentä samalla kylällä asustavaa entistä työkaveria.

"Työmaamme" oli Ylisellä, nyt jo tyhjäksi jääneellä kehitysvammaisten keskuslaitoksella - kuntoutuslaitoksella -palvelukeskuksella - mikä se nimi nyt viimeksi olikaan?!

Tyhjentyneen palvelukeskuksen väki asuu nyt kotikunnissaan  ja Nokian Pitkäniemeen perustetuissa uusissa asumisyksiköissä.

Kun työtä tehtiin pienyksiköissä ja asuttiin samalla alueella, tulivat suhteet työkavereihin ja heidän perheisiinsä kiinteiksi. Tapaamisissa tulee aina kysyttyä:"Mitä lapsille/puolisolle kuuluu?"
Kuvassa asuntoalue Näsijärven rannalla. Oikeanpuoleisessa kerrostalossa oli päiväkoti ja meidän koti ennen oman talon valmistumista.

Ylisen laitos on perustettu 60-luvulla entisen Ylisen kartanon maille Näsijärven rantamaisemiin 20 kilometrin päähän Tampereen keskustasta.

70-luvulla laitoksessa asui yli 400 eritasoisen vamman tai henkisen vajavuuden rajoittamaa lasta tai aikuista.
Henkilökuntaakin tarvittiin ympärivuorokautista apua antamaan iso joukko.
Tammikuusssa 1968 alettiin Ylisellä kouluttaa hoitajia laitoksen tarpeisiin.
 Pöytäkeskusteluna muisteltiin ammattimme haasteellisuutta ja mitä ominaisuuksia se meiltä vaati.
Sirkka oli löytänyt arkistostaan "Vajaamielistyöntekijän arvostelupuntari: Tämän luettuaan kukin voi ryhtyä kehittämään niitä puolia itsessään, joihin tämän perusteella katsoo olevan siihen aihetta."
Se sisälsi tärkeitä vaatimuksia mm:
Huomiokyky: "Kuinka arvosteltava kykenee huomioimaan muutokset huollettavan tilassa ja käyttäytymisessä sekä syyt muutoksiin (esim. puuttuuko huollettavalta jotakin tai ärsyttääkö häntä joku seikka.)
Aloitekyky:" Tekeekö ao. vain ne työt, joihin häntä käsketään vai ryhtyykö hän oma-aloitteisesti tehtäviin, joiden katsoo kuuluvan työhönsä jne..."
Tilanteen hallinta, työskentelyn nopeus, huolellisuus, vastuuntunto, ahkeruus... Kontaktikyky:"Saavuttaako ao. helposti huollettavien ja tovereittensa luottamuksen (avoin, luottavainen, pakonomainen, puuttuu."
Yhteistyökyky, aktiivisuus ryhmässä:" Minkälainen on ao. osuus ryhmän toiminnassa, onko hän välinpitämätön, myötäilevä vai aktiivinen- ryhmään nähden myönteisesti (kysyy mielipiteitä, tekee ehdotuksia, kertoo huomioistaan -vaiko kielteisesti."
Johtamiskyky, kasvatuskyky, askarruttamistaito, suullinen ilmaisutaito, kätevyys hoitotyössä...
Arviointikaavakkeen sisäistäminen on kantanut meitä näihin eläkepäiviin asti!

Tämä arvointikaavake oli laadittu ennen ensimmäisen hoitajakoulun alkua. Hoitajakouluun pyrkimistä edelsi puolen vuoden ohjattu harjoittelu.

Ensimmäiset  hoitajat Yliseltä valmistuivat 50-vuotta sitten ja  lounastapaamisessa oli mukana monta entistä hoitajaa yhtä virkeinä kuin työaikoina!  Onnittelut heille!
Toinen kurssi alkoi 1969 ja senkin oppilaat ovat vielä vireitä ja mukana monenlaisessa toiminnassa.. Minä olin kolmannelta kurssilta ja valmistuimme jouluksi 1970. Tutkintonimikkeenä  oli vajaamielishoitaja, enää sitä nimikettä ei ole käytössä.

Jäin Yliseltä eläkkeelle jo 2005, 59-vuotiaana, se oli silloin ammatillinen eläkeikä.

Tämänkertaisessa lounastapaamisessa oli paikalla Ylöjärvellä asuvia entisiä työkavereita, muualla asuviinkin pidämme yhteyttä ja välitämme kuulumisia toisillemme.
Suuren joukon kanssa yhteisiä työvuosia samalla työpaikalla on ollut kymmeniä vuosia.
Ne eivät unohdu!

Ne vuodet ovat ELÄMÄN SUOLA! KIITOS!

MUISTOJA JA TAPAAMISIA

Tänään, joulukuun neljäntenätoista päivänä, olisi äitimme- Vanha Rouva täyttänyt 97 vuotta.
Ystävänpäivän iltana 2013 hän lähti ikuiselle matkalleen seuranaan pneumonia ja pari kuukautta aikaisemmin pysyväksi seuralaiseksi tullut hra Alzheimer.
Meille jäi ikävä.

Tänään täyttää yksi jälkipolven nuorista -Martta- 15 vuotta. Martta sai Irkku-isomummilta, syntymäpäiväkaimaltaan, muistoksi punaisen rubiinisormuksen.  Sen oli antanut tuleva anoppi miniälleen 1945.
Onnittelemme rakasta Marttaa!
Lapsuudenperheessäni on monta joulukuista jousimiestä; äitimme, Leena-sisko ja pari velipoikaa, kaikki innokkaita maailmanmatkaajia, jousimiehillähän on siivet kantapäissä. Maailmanmatkaaja oli myös Vanha Rouva- äitimmekin.
Kiinan muurin hän kävi tarkistamassa 79-vuotiaana ja Floridan muutamaa vuotta aiemmin.
Välimeren seudulta on tallella vieläkin laatikollinen valokuvia, myös kuva ratsastuskeikasta kamelin selässä.
Kuressaaressa ja Viipurissa kävimme kun Vanha Rouva täytti 90 vuotta.
Minä olen tyytynyt matkaamaan kuvien kautta.
Ja elämään muistoissa.
Itsenäisyyspäivän vastaanottoa katselin pienen puuhastelun parissa. Siihen oli pätevä syy.

 Meillä entisillä, jo eläkkeelle jääneillä työkavereilla on ollut tapana tavata toisiamme muutaman kerran vuodessa.
Ajatuksenani oli kerätä työrupeamalta valokuvia albumiin ja katsella ja muistella yhteisiä vuosikymmeniämme. Ensimmäiset tuttavuudet ovat jo 60-luvun lopulta ja ovat säilyneet näihin päiviin asti.

Kun niitä kuvia kävin penkomaan,  teinkin sen perinpohjin ja sain lajiteltua niin lapset, lastenlapset kuin pihan ja puutarhankin kuvat omiin nippuihinsa. Viisi isoa Ikean laatikkoa oli täynnä paperisia kuvia. (Tietokoneella kuvia on jokunen tuhat!)
Lastenlapset (jo nuoret) selaavat kuvia aina käydessään ja minusta se on hyvä keino saada muistijälkeä lapsuuden leikeistä ja tapahtumista.

Sain kun sainkin kuvat työyhteisömme muistoista albumiin. Aika pullea siitä tuli.

 Yhteiselle lounaalle oli meitä kerääntynyt yli parikymmentä entistä työkaverusta.
 Syötiin hyvin, tutustuttiin Suomi -neidon salaisiin paikkoihin, karttakeppiä ohjasi Lätty, Suomineidoksi nimettiin Tepa.

 -Albumini kiersi pöydässä ja muisteltiin:"Kukas se tämä oli? Onko kukaan kuullu mitä sille ja sille kuuluu?" Aina joku muisti toista tarkemmin.
Tietokilpailulla terästettiin muistin syövereitä.

Tällä viikolla olin lähipiiriläisen hoitokodissa joulupuurolla. Siellä se muistaminen olikin omaisten muistin varassa...

Omaa ja herra Kukkaron muistia yritämme ylläpitää tutun verkoston -Eläkkeensaajien- monipuolisessa toiminnassa mukana olemalla. Minulle tuo erityistä haastetta sihteerin vakanssi.

Muuta vireyttä eläkeläispäiviin tuo lähes viikottaiset teinipoikien tapaamiset ja kuljettelut, lähipiiriläisten asioiden hoito sekä tietenkin yksi teini -Jymy-Jami.

KUIN SILLOIN ENNEN

-oli henki kun erään työrupeaman työkaverit tapasimme vuosien jälkeen.
Silloinen yhteisömme vietti lopettajaisiaan tällä kylällä 31.5 2016.
En ollut tilaisuudessa itse mukana, mutta värikkään kuvauksen päivästä kuulin.

Yhteisö on hajaannutettu nykyajan vaatimusten mukaisesti pienyksikköihin kotikuntiinsa. He, joita hajaannus ei voinut koskea, muuttivat uusiin tiloihin Nokian Pitkäniemen alueelle.

Työporukkamme hoiti tointaan kielikuvaltaan "haastavassa" pienryhmässä. Aiemmin samaa asiaa kuvattiin sanoilla levottomilla, suljetulla ym.
Kun työ oli "haastavaa", sitoi se kulloisenkin ryhmän tiiviisti yhteen. Piti luottaa kaveriin. Yhteishenkeä silloiset osastonhoitajat tukivat yhteisillä kahvi-ja ruokatauoilla, kaikkien piti olla läsnä, saatiin puitua työongelmat yhteisesti. Ja paljon naurettiin!

 

Kuten tiistai-iltanakin Pepperin kabinetissa. Meitä oli paikalla 12 tietyn ajan työkaverusta yhdeksänkymmentäluvun alkuajoilta. Saman verran kavereita oli estynyt tulemaan, osa on vielä työelämässä.

On se niin ihmeellistä tuo elämänmeno kun joku vaihe työelämästä jää painavimmin mieleen. Tämän työporukan tapaaminen oli kuin silloin ennen: juttu lähti luistamaan samoista asioista kuin oltaisi juuri vapaapäivältä tultu samaan kahvihuoneeseen. Itse olen ollut työelämästä pois jo vuodesta 2004, mutta vuodet hävisivät, vaan muistot eivät! Välillä vakavoiduttiinkin ja todettiin, että se oli sitä aikaa...

Työyhteisömme oli 1960-luvulla Ylisen kartanon maille perustetussa kehitysvammalaitoksessa. Enimmillään siellä sai kodin ja huolenpidon viitisensataa henkisiltä ja fyysisiltä toimintakyvyiltään rajoittunutta lasta, nuorta ja vanhusta. Nyt laitoksen taru on päättynyt ja jatkuu toisilla tanhuvilla.

Kylä jää kaipaamaan kyläyhteisöön eloa tuonutta laitosta ja sen mieleenpainuvia asukkaita.

Sen mekin tapaamisellamme totesimme.

Kiitos, työkaverit!