NEUROOSIA JA NEULOOSIA

Omaan valitettavan ominaisuuden sukkia kutoessani: nimittäin en siedä epämääräisiä raidoituksia kutimissani.
Tässä taannoin ostin Lankamaailmasta Arno ja Carlos pätkävärjättyjä sukkalankoja. Aloitin kaikki varpaasta varteen ja omilta keriltä. Lopputulos oli symmetrinen ja minua sittenkin miellyttävä vaikka aiemmin en ole näihin pätkävärjättyihin innostunut.
Siniset Arno ja Carlos-sukat sai ystävätär mökkisukikseen ja 70-vuotislahjaksi. Punasävyiset on ohuempaa lankaa ja ne pelastin omiksi kylmänyönsukikseni. Tarvetta on ollut. Lyhytvartiset ovat saapasukkina mainiot.

Viikko sitten teimme pikamatkan Joensuuhun, vietiin pojanpoika pakkaamaan tavaroitaan muuttoaan varten.
Joensuussa satoi niin rankasti, ettei autonikkunoista nähnyt enää missä tie kulki.
Matkakutomiseksi hain taas  Lankamaailmasta kaksi Regian ohuehkoa pätkävärjättyä lankaa- sinisävyistä, vaikka en sinisen ystävä ole. Sain kudottua yhden sukan ja aloittelin toista, mutta en saanut raitoja millään kohdalleen. Jouduin hakemaan kolmannen kerän, ja taaskaan ei raitojen kohdistuminen meinannut onnistua.  Vähän piti soveltaa ja toiseen pariin tuli yksi erilainen kuviopari.

 

Lanka on miellyttävä kutoa, aika hintaviksi sukat kuitenkin tulevat, parin hinnaksi tuli 7,5 €.

Lankalaatikossa on monta keränloppua valkoisia lankoja, kaikki erisävyisiä. Nyt ne päivänvalossa erottelin ja kudon kaikki mustavalkoisiksi. Saan pikkukerät pois kulkemasta.

Sukkien kutominen ei inspiroi, jos kopassa on epämääräisen värisiä nyttyröitä eikä värit sovi toisiinsa.
Pois ne on kuitenkin saatava. Oli tulos mikä tahansa. Kyllä ne johonkin kelpaavat.

VANHASSA VARA PAREMPI JA NYT SE ON TÄYTETTY

Me, puoliso-herra Kukkaro vm 1945, ja minä- rouva Myttynen vm 1946, olemme lähes viidenkymmenen vuoden yhteiselon jälkeen oiva parityöskentelypari.
Toistemme lisäksi meillä on hyvinsäilyneitä työkaluja vuosikymmenten takaa, rakentamisen ajoilta, vuodelta 1977

Kuten nämä Rautakauppa Toikkoselta (sama 60-vuotias K-rauta Toikkonen on edelleen hovihankkijamme)
 ostetut jo rähjäiset, isot, painavat kottikärryt. Tällä kärrättiin aikoinaan sokkeliin betonit.
Näiden ergonomia on erinomainen, isokin kuorma sepeliä minunkin käsissä kulkeutui kaatumatta.

 Kevyet peltikärryt olivat jotenkin kummalliset, ei hyvät, mutta ei kelvottomatkaan. Meillä molemmilla kuljettajilla oli samanlainen tuntemus; outo ergominen suunnittelu, aisat liian leveällä tai alhaalla. Halvat kärryt.

Mutta rautaharava, se vasta hyvä oli hiekan seulonnassa ja tasoituksessa. Haravakin -vai harako se on- on vuosimallia 1977. Yksi piikki jo oli vähentynyt joukosta.

Kolmannet peltiset 25 euron puutarhakottarit olivat oikein kelvolliset ja hyvin kulki sepelikuorma kyydissä.

                          

                                           Nyt niissä odottaa villiviini istuttamista nurkan taakse.

                                                 Neljännetkin kottikärryt minulla on:

 

 Näiden kuljetusmukavuus on -sanonko mitä... Hyvä näissä on säilyttää puutarhatyökaluja ja kuljetella vaikka lantavettä... Olen nämä ostattanut äitienpäivälahjaksi itselleni...

Toimivat työvälineet ovat A ja O, kuten rakentamisenaikainen tasakärkilapio, sillä sepeli siirtyi joutuisasti kottikärryihin ja satavuotias perunakuokka. Kuokanvarren on veistellyt aikoinaan  joku renkipoika omalla puumerkillään. Kuokan lahjoitti ystävämme Seppo kun kotimökkinsä Ruovedeltä myi.

Kuokka oli paras työkalu sokkelihiekan siirtelyssä, kuokan varren muoto antoi parhaan työskentelykulman:

                                           Nuorisokin kävi töitä ihmettelemässä ja auttelemassa.

    21x1,5 juoksumetriä oli kaivausta, reilu neljä tonnia mursketta vanhoilla kottareilla ja kahden lähes vanhuksen toimin kolmessa päivässä saatiin tehtyä ilman suurempia häslinkejä.

                                                      Nyt se on täytetty!

ps. viimeistelytyöt tehdään kunhan maa laskeutuu paikoilleen.

ps. naapuri kävi tuomassa jotakin laitetta jolla porataan iso reikä tarkistuskaivoon tai johonkin. Naapuria ihmetytti meidän urakka, ettäkö käsipelilläkö te...? Pojallansa on vähän leikkikaivuria isompi työväline, olisiko se meille sopiva kun vielä odottaa kahdeksan tonnia pihamursketta...

ps. tulipas minulle miehekäs olo kun olen paneutunut syvästi näihin maanrakennuspuuhiin...

Sellaista tämä elämä on kun periaate on "Minä itte!"

KESÄPÄIVÄN RATTOA KOTTIKÄRRYJEN AISOISSA

Neljännen Pojan Toinen Poika täytti tänään 13 v. Laulut laulettiin ja onnet toivotettiin vähän nuhjuisissa oloissa. Kakutkin olivat pikaisesti -30% paikallisesta S-marketista hankittuja.
Sankaria ei vähäpätöinen juhla lannistanut. Lupauksessa on paremmat pidot kunhan päivänpolttavista toimista selvitään.
                                                  Uhkea pioni olkoon sankarille iloksi!

 

                                                   Tai herkkä hämyliljan valkoinen kukinto:

                                               Vai olisiko violetti mieleisempi?

 

Pionipuskan kumarrus päivänsankarille:

 

Jalopähkämökin kurkottelee omat tervehdyksensä:

 

Keltasauramoa on taas ilmestynyt sinne tänne parin vuoden poissaolon jälkeen:

     

Juhlinnan vaatimattomuus oli tämän aiheuttama kiire ja touhu:

Sokkelikaivannon stryrox-silppua keräsin kymmenen säkillistä. Onneksi oli kevyttä pakattavaa. Peräkärry tuli täyteen maanalaista roinaa kattoaan myöten.

 

Minullakin on riittänyt vauhdin hurmaa kun juoksujalkaa olen kärrännyt sepeliä kymmeniä kuormia.

Vielä pari viikkoa sitten kipristelin fibromyalgian vihoviimeisten kipujen kanssa, mutta nyt ei ankara rehkiminen vaivannut erityisesti- tosin aamulla oli selkä hiukan maitohapoilla ja jäykkä.

Enää on pääty täyttämättä, etupihan puoli jo puolivalmistui, eli se paikka johon minulla on uudet suunnitelmat.

Kun vielä saisin sen sanotuksi herra Kukkarollekin. Nyt ei kannata suutaan avata, juosta vain nöyrästi kottikärryjen aisoissa.

Muuten; tarjolla olisi nöyrä ja ahkera vanhempi rouva maansiirtotöihin keskustelupalkalla.

Kokemusta on.

Tuleeko tarjouksia?

EI KÄY AIKA PITKÄKSI

Ennen

                                                                        Nyt, Puuha-Peten valvomo        

                                                                     Ennen:

 

Villiviini kaivettiin ylös ja juurakko nostettiin säkissä ikkunalaudalle. Olen istuttanut villiviinini melkein metrin päähän sokkelista, osa rungosta oli maan päällä ja siitä se on itsekseen seinälle kiipeillyt. Tämä lajike lienee säleikkövilliviiniä kun se ei  hanakasti seinään tartu ja on erityisen reheväkasvuinen.

Siirrän juurakon talon päätyyn, siellä juurakko saa hyvän kasvualustan. Toivottavasti siirto onnistuu.

Nyt:

Nurkalla kasvava kirsikkapuu sai jäädä paikoilleen, se onkin antamassa reilun kirsikkasadon.
Jos taas hyvin käy, saan tälle nurkkaukselle uuden ilmeen terassin yhden osan siirtelyllä. Olenkin jo tehnyt salaisia valmisteluja, herra Kukkaro vain pitää saada vielä suostuteltua muutostöihin. 

Oli ilo katsella kahden nuoren urakoitsijan taitavaa työskentelyä, toinen oli Hollannin lahja suomalaisille vihertyömarkkinoille -ainahan toisen työn katselu on kivaa kun itse saa seisoskella silmänruoka edessään;)

Talomme kun rakennettu jo 1977, oli aika päivittää salaojat, sitä tässä nyt ollaan touhuamassa.

Ei tule aika pitkäksi loppukesän aikana kun me kaksi  lähes ikäloppua lapioimme montut kuntoon ja levitettyö murskeet kulkuteille.

 

Omin käsin onneen, vai kuinka se oli?

Bodi  vetreentyy!

TAMMERKOSKEN RANTAMILLA TÄNÄÄN

            Lomalapsi Emmin kanssa tehtiin pikkuretki "Piiiikkkkuuukkkaaakkooooseeenpuistoon."

Kuusivuotias ei enää tällaisista haltioidu, nyt sen huomasin, mutta ei tätä voinut käymättäkään jättää, kun isin kuplakin esiintyy syksyllä Pikku Kakkosessa.

 

                             Puisto sijaitsee minulle tärkeässä ympäristössä, lapsuuteni leikkipaikoilla ja maisemissa.

 

                                             Tuomiokirkon tornit ovat jyhkeä näky.

                                         

 

 

                                       Koskipuisto ja Tammerkoski ovat säilyneet entisellään:

Tammerin lampi on saanut aitauksen ympärilleen ja näköjään sorsatkin on lammesta häädetty muille uimapaikoille.

                         Kosken maisemaa en voi lakata  ihailemasta, se kun on syöpynyt jo lapsenmieleeni.

         
                           Ja samoilla koskesta nostetuilla kivillä jaksaa leikkiä uudetkin sukupolvet:

Syntymäkotikaupunkini Tampereen keskusta kosken ympärillä on vieläkin sydäntäni sykähdyttävää nähtävää.

                                              Onneksi olen sen saanut kokea! Tänäänkin!

TAMMERKOSKEN RANTAMILLA

Lapsuudessani 50-luvulla perheelläni on ollut tapana viettää kesäpäiviä puistoissa. 

Kotimme sijaitsi Lapintiellä vastapäätä Tampellan tehdasaluetta, Tuomiokirkon, Huhtimäen tyttökoulun, Paloaseman ja Tammerkosken kainalossa.  Kotitalon asfalttipiha oli kuuma kesällä, eikä siellä silloin oleskeltu.

Kotiovelta oli lyhyt matka Tampereen keskustan kauniisiin puistoihin.

50-luvulla näyttää vielä olleen tapana, että perheet kävelylle lähtiessään pukeutuivat lähes parhaimpiinsa. 

Isällä oli leveälahkeiset prässihousut ja puvuntakki, takin alla pujoliivi, päässä borsa tai mikä lie lierihattu. Ainakin oman isäni musta tukka oli Brylgreemillä sileästi taakse kammattu. Ja kolinalla tapultu leuka parranajon jälkeen.

Äitini -Vanha Rouva- pukeutui aina sievästi, pieni ja hentoinen kun oli. Ja puki meidät tytötkin, Leena-siskon ja minut. Äiti ompeli meille vaatteet, nämä kuvan mekot ovat keltaista, ryppyistä nailonkangasta.

Aleksanterin kirkkopuistossa kesäisellä päiväkävelyllä, -äiti ja tyttäret laatuaikaa- äidillä kirkas violetti kävelypuku, kesähattu, käsineet, korkokengät, korvanapit ja käsilaukku. Tällaisena äiti säilyi - 92-vuotiaaksi.

 

Jollakin junamatkalla Kouvolan suuntaan äiti virkkasi itselleen valkoisesta angoralangasta lierillisen hatun.

Minä sitä valmista päähinettä sovittelin ja kurkottelin keittiön ikkunasta ulos näyttääkseni sitä pihan tytöille kun: plöts! Viidennen kerroksen vintinikkunalla istunut pulu teki vihoviimeisen tempun  äidin uudelle hatulle. Arvaa harmittiko! Sen jälkeen en ole puluja ihaillut!

Aleksanterin kirkon puistossa: sua lähde kaunis katselen...

Minullakin rusetti päässä, melkein kymmenvuotiaana!

 

 Isän kanssa tehtiin iltaisin retkiä Koskipuistoon.

Koskipuistossa oli Paimenpoika-patsas, nyt se on siirretty kosken toiselle puolelle entisen Verkatehtaan rantamaisemiin. 

Poimimme kourat täyteen heiniä ja laitoimme ne Paimenpojan lampaitten syötäväksi. Seuraavalla kerralla heiniä ei enää ollut, uskoimme lampaiden ne syöneen.

Niinkin meille  kävi, että minusta seuraava velipoika nakkasi keltaisen äidin kutoman villamyssynsä koskeen. Siihen aikaan kosken vedenpinta  virtasi verkkaisesti ja korkealla. Puiston penkillä istui pariskunta, herralla oli kävelykeppi ja sen isä lainasi, kurkotti kaiteen yli ja sai ongittua  myssyn takaisin. Me lapset olimme hämmästyksestä mykistyneitä. Isä osaa! Ja on rohkea!

Seuraavalla puistoreissulla sama toistui: myssy yli kaiteen! Nyt ei ollut herrasväkeä puiston penkillä ja niin keltainen myssy katosi ikiajoiksi kosken pyörteisiin.

Isällä ja pojilla on ollut omat retkensä: 

Tuomiokirkon puistossa ,

Palokunnan takapihalla:

 Koskipuistossa,

 

ja Tammerin lammella.

 

Tammerin lampi oli meidän lapsuudessa

 sorsien ja joutsenten uimapaikka. Joskus joku joutsen oli äkäistä sorttia ja niitä saatiin juosta karkuun.

Talvella lammella luisteltiin, niillä ensimmäisillä ruuvareilla. Jouluna -55 sain valkoiset kaunoluistimet, niillä oli hyvä opetella vaakaa ja piruettia.

Vanha Rouva- äitimme- näitä tapahtumia joskus muisteli.

Muistiin oli syvästi jäänyt sellainenkin asia joka nyt sitä muistellessa huvittaa.

"Kun sit väsyneinä sieltä puistoista tultiin, niin Myttysiä oli koko korttelin  pittuudelta, kuus henkee. Kaik laahusti ommaa tahtiaan ja kaikkii sai ootella!"

MATKAPÄIVÄ JA KOKEMUKSIA NYSSEMATKAILUSTA

Lomalapsen mummilaloma päättyi tänään. Tulevalla viikolla avautuu päiväkoti ja viimeiset ajat päiväkotilaisena. Elokuussa alkaa Emminkin opintaival. Nyt on jo nimikkeenä oppilas. Äiti olisi voinut tyttönsä kotiin hakea, mutta minulla oli virkistysvajetta ja halusin päästä vähän mualimalle. Edes Pukinmäkeen.
Juna-aikatauluja tuntitolkulla selvitellessä löytyi sopiva juna, jolla oli Tikkurilasta hyvät yhteydet Pukinmäkeen. Ja sama takaisinpäin.
Illalla myöhään oli herra Kukkaro saanut tekstiviestin, että lauantaiaamuna tulisi urakoitsija kaivurinsa kanssa pyydettyihin toimiin.
Lähtöaamun touhuja se tieto oli sekoittaa kun yllättävät kiireet sekoittivat ajatuksia.
 Vetolaukku oli pakattu, lomalaisen kainalossa oli pehmokissa ja minulla monta kassia ja pussukkaa kannettavana. Matka kohti Tampereen rautatieasemaa alkoi.
Uimarannan kohdalla kysäisin: "Missä Emmin matkalaukku? Toik sää sen?"
 "Emmää mitää tuanu kun tässä oli muuta järjestettävää."
V-70 peräkärryineen ympäri ja laukkua hakemaan. Että taas pitikin...

 

Junamatkalle oli varattu monta viihdykettä.

                                                  Ja herkulliset välipalat hammastikunnenässä.

               Minulle kahden polven konduktöörin jälkeläisenä junakyyti on mieluista matkantekoa.

 

Tikkurila oli minulle ennestään tuntematon asema, oikea lähijuna kuitenkin löytyi ja lomalainen pääsi kotiinsa.

Toista junaa odotellessa ehdin kevytlounastaa asemaravintolassa.

Ja katsella kaikessa rauhassa tulevia ja meneviä kansalaisia.

Paluumatkalla vieressäni istuva nainen vastasi Riihimäellä puheluun, puhelu jatkui kun jäin junasta Tampereella, juna jatkoi matkaa Pieksämäkeen...

Lukuelämyksiinkin keskityin:

KonMari oli tarjouksessa ja kun sen ajatussuunnan kannattajaksi olen hurahtanut, niin pitihän kirjakin hankkia.

Toinen oppikirjani oli Nysse- opas. Sitä luin suuren ärtymyksen vallassa jo eilisestä lähtien. Tämän päivän lukuelämys ei mieltä parantanut. 

Jo varhain keväällä kuntalaisia on valistettu erilaisin tiedotuslehtisin ja -tilaisuuksin Tamperen seudun joukkoliikenteen uudistuksesta. Yleiskuva minullakin muutoksesta on ollut, mutta eilen sitä ensimmäistä kertaa kokiessani olen tyrmistyksen vallassa.

Meiltä ei enää pääse Tampereelle eikä sieltä meille yhdellä kyydillä!

 Puolimatkassa on autonvaihto eikä äkkikatsomalla tiedä minne se Nysse vie. Tai mistä tuo. Ja mitä maksaa?

Emmin kanssa haluttiin kokeilla Nysseä ja Pappa meidät Tampereen puolelle pysäkille vei.

"Yksi lapsi ja aikuinen!" -sanoin kirkkaasti nyssekuskille joka antoi vitosesta 50 senttiä takaisin.

Samoin takaisintullessa.

Lukuelämys minua sitten valisti, ettei alle 7-vuotiaasta mene Nyssessä maksua. Arvaa harmittiko!

Tämä joukkoliikenteen uudistus tarkoittaa minun ja muiden peräkylien mummojen elämässä sitä, että kylille lähtiessä on aina oltava aikataulukirja nenän alla, ja jopa ymmärrettävä mitä mikin rivi tarkoittaa. Suurennuslasi ja taskulamppukin on  käsilaukkuun hankittava. Ensitilassa!

Tulevia harrastuksia tämä tulee haittaamaan, kun joutuu useampaankin kertaan autonvaihtoon ja turhiin odotteluihin.

Eiköhän tämä riitä tästä harmista?