HARTAAMPI VIIKONLOPPU

Tälle viikonlopulle sattui tapahtumia, jotka syrjäyttivät kalenteriin merkityt muut menot ja harrastukset.
Saatettiin serkkupoika "sinne jonnekin".

Myttysten sukukunta väheni yhdellä jäsenellä.

Tämä hautapaikka Tampereen Kalevankankaalla avattiin ensimmäisen kerran heinäkuussa 1957 ja siihen laskettiin mummi-Ester vain 65-vuotiaana.
Seuraavana keväänä hauta avattiin toisen kerran ja Kalle-ukki pääsi mummin viereen.
Tuolloin päättyi lapsuuteni aika, perheemme asui samassa taloudessa ukin ja mummin kanssa syntymästäni asti, 12 vuotta.
Saimme olla serkkujen kanssa saattamassa ukkia ja mummia haudan lepoon.
Nyt meidänkin joukko on vähentynyt ja serkkuja on saatettu vanhempiensa ja mummin ja ukin viereen Kalevankankaalle.

Tämänkin päivän tärkeä tapahtuma vietettiin kirkollisissa maisemissa omalla kylällä.

Äänen antamisen ja vaalikahvien jälkeen kiertelimme hautausmaalla. Tässä kalmistossa ei ole vielä läheisiämme. Puoliso löysi pappansa veljen Pietarin, jota Pekoksi sanottiin, hautamuistomerkin. Veljekset, tämä Pietari ja Johan - Konstantinin pojat-  olivat viime vuosisadan alussa olleet moderneja ja vaihtaneet sukunimensä Kukkaron maalliseksi Halmeeksi. Nyt puolisoni on blogissani herra Kukkaro että perinne säilyisi. Samalla hautausmaakävelyllä  hänelle heräsi lapsuusmuistokin tästä papan veljestä. Perhe oli tehnyt sukulaisvierailun Tampereen Vehmaisista Ylöjärven Metsäkylään vuotta ennen papan veljen kuolemaa, 1949. Puoliso- herra Kukkaro - oli silloin viisivuotias, mutta muistaa matkan ja talon -harmaan hirsimökin jossakin Metsäkylässä. Enää sitä ei taida löytyä.

Oman kirjoittelemiseni myötä olen taas enemmän innostunut sukumme vaiheitten tutkimisesta ja nyt ajatukset tahtovat karkailla liian kauas menneisyyteen, 1800-luvun alkupuolelle, josta minulla ei vielä ole mitään dokumenttia tiedostoissani.
Kirjoittajapiirin kanssa käytiin Metsossa kuulemassa kuinka ja mistä voi omatoimisesti hakea tietoja sukunsa menneisyydestä. Kun itsellä on pieni suku, on tie nopeasti kuljettu perille asti.

Koin kauhun hetkiä tässä edellisellä viikolla kun kannettavani alkoi oikutella kirjoittamisen aikana.
 Kirjoitin näppäimiä tuijotellen pettämättömällä kaksisormijärjestelmällä ja kun välillä silmäilin näytölle, ei siellä näkynytkään tekstiä!!! Se tuli vasta pitkällä viiveellä ja teki sitä toistamiseen. Vein koneeni huoltoon ja sain sieltä ikävänkuuloista viestiä: kovalevy on menossa vialliseksi. Se tieto lamasi minut lähes kirjoittamattomaan tilaan. Onneksi vanha pöytäkone on paikallaan ja pelasti minut katastrofilta. Kun aloin huomata ongelmia, olin ottanut kannettavasta tiedostojani kovalevylle ja muistitikuille. Onneksi.

Tänä viikonloppuna oli taas Tampereen Kädentaidot-messut, anteeksi vaan järjestäjät kun en sinne saapunut lupauksistani huolimatta, mutta joskus on tehtävä valintoja ja nyt valinnat sattuivat näille hartaammille aiheille.

Koirani Jymy-Jamillakin on poikkeusviikot käynnissä, nimittäin naapurin russelilla on NE ja se on saanut meidän nuorukaisen kiihkon valtaan. Päivä alkaa suus supussa ja huulien välistä pääsee kaihoisaa ujellusta. Tien vieret on nuuhkittu jokaiselta sentiltä ja katse kiertää tietä ylös ja alas, näkyykö Tuoksujen Kuningatarta. Jos näkymää on, olen joutunut kiertämään meidät -Jymyn ja itseni -pihakoivun ympärille, ettei kiihko pääse toimeksi asti.

"Kiitos Emäntä kun annat mun peuhata edes näitten tyynyjen kanssa kun en muutakaan voi!"

Hyvää alkavaa viikkoa, minä yritän uppoutua kirjoitushommiin.

ps. Istutin tänään viimeiset euron pussilliset kukkasipuleita penkkeihin ja tyhjensin biokompostin kukkamaille. Huomenna taitaa olla jo pakkaskelit.

PUNAISET KENGÄT JA MITÄ SIITÄ ON SEURANNUT

"Annelipunneli punaisissa kengissä hyppäsi, vippasi Vilpan tuppaan. 
Ota likka kiin` vie kamariin - pistä ovi kiin` - syötä sokerii". 
Tästä minulle lapsena Iitissä luetusta lorusta sai nimen Annelipunnelin blogi  marraskuussa 2012.

Lähipiirissä oli syksyllä 2012 muutosten aika: äitimme- Vanha Rouva oli tuolloin 92- vuotias, jo fyysisesti haurastumassa, mutta henkisesti elämän syrjästä visusti kiinnipitävä. Kun me sisarukset huomasimme, että avun tarvetta alkaa olla, aloin blogiini kirjaamalla seurata kuinka yhteiskunnan julkinen terveydenhuolto palvelee ikääntynyttä naisvanhusta. Joulukuussa saattelin äitiäni geriatrin vastaanotolle,  muistitutkimuksiin ja aivojen magneettikuvauksiin. Alzheimerhan siellä jo teki tehtäviään. Tammikuussakin kävimme geriatrilla ja äitimme esitti halunsa päästä muutamaksi päiväksi johonkin lepäämään. Paikka järjestyikin ja helmikuussa pakattiin mukaan pieni matkalaukku "lepokotiin". Tuli Ystävänpäivä, sinä iltana äiti lyhyen, rajun pneumonian uuvuttamana lähti ikuiselle matkalleen.
(Taulu on velipojan maalaama.)

Alzheimer on erikoinen tauti/oireyhtymä, sen ilmeneminen äidillämme oli salakavalaa ja pysyi meiltä läheisiltä piilossa viimeiseen asti. Näin jälkikäteen merkkejä siitä oli paljonkin, mutta äitimme pystyi sen peittämään, ehkä hän oli itse siitä tietoinen, laatikosta löytyi useita alzheimeria käsitteleviä lehtiartikkeleita.
Näistä viimeisistä yhteisistä viikoista olen kertonut helmikuun 2013 blogeissani.
Koirani Hymy oli äidillemme tärkeä kumppani.

Blogini toisena tarkoituksena oli olla  muistikirjana ja tietokanavana poikieni perheille lastenlasten lomaillessa mummilassa.

Monenlaista touhua ja sattumaa lapsijoukon kanssa on tullut blogiin kirjattua...

Lapsijoukko on kasvanut nuoriksi, osa jo aikuisiksi tämän blogikuudenvuoden aikana.

Blogini nimi vaihtui Rouva Myttynen muistelee-nimiseksi 2015 kun sain myttys-sukuni vanhat asiakirjat ja valokuvat haltuuni - aarteikseni. Samassa sukujen tietojen kartoituksessa löytyi puolisonkin suvun entinen nimi -Kukkaro.
Nyt me olemme täällä blogissa rouva Myttynen ja herra Kukkaro, jos sopii.

Tänä talvena viisikymmentä vuotta olen  puolison - herra Kukkaron kanssa ajatuksia vaihtanut -tai kuinka sen nyt ottaa... Näinä viimeisinä vuosina nekin vähäiset puheenaiheet alkavat vähentyä.
En ole tullut näinä vuosina edes sitä maininneeksi, että kirjoitan blogia...

 (Patsaat - kansikuvassakin - ovat äitimme -Vanhan Rouvan tekemiä)

Onneksemme hyvänä välikappaleena toimii iltatähtemme Jymy!
Jymy onkin saanut olla blogintäytteenä viimeiset pari vuotta.

Blogini päivittäminen näyttää harventumisen oireita, tänä syksynä on ollut niin vietävästi muuta ajateltavaa ja toimeenpantavaa, että blogeihin kirjoittaminen on ollut harmillisen vähäistä. 
Toinen blogini "Mummukan jutustelua" on enemmän piha- ja puutarhablogi ja sen on nyt talvitauolla.

Yksi syy päivitysten harventumiseen on ajatusten pyöriminen yhä paremman ja syvemmän kirjoitustaidon ja aiheiden opettelussa, niitä käyn harjaannuttamassa Tampereen seudun työväenopiston Elämä tarinaksi-kirjoittajaryhmässä.
Minua vaivaa sellainen "oireyhtymä", että en halua hajaannuttaa ajatuksiani moneen suuntaan, nyt on ollut etusijalla kirjoittajakurssin viikkotehtävät.

Tämänpäiväisen blogin aihe oli se, että tätä samaa on jatkunut jo kuusi vuotta, 483 kirjoitusta on ollut ja tilastossa on 94747 lukukertaa (omia klikkauksia ei tilastoida). Kommentointejakin on aika paljon.
Blogitutut ovat tulleet läheisiksi, jopa niin, että kadulla kulkiessa luulee tunnistavansa jonkun kirjoittajan.

Tyttö ja yksisarvinen oli aiemmin blogini kansikuvana, tämäkin taulu on velipojan maalaama.

Ei tämä blogi tähän lopu, on paljon muistiinpantavaa ja täällähän ne säilyvät., kuulemma!

Kiitos Teille, lukijat ja kommentoijat, olette olleet jokaisen kirjoitukseni kannustajina!

terv. rouva Annelipunneli Myttynen ...

VIRKISTYSPÄIVÄ KIRJAMESSUILLA

Voitin "Kirjojen kuisketta"-blogista ( kiitosta vaan Anneli-kaima!) pääsylipun kirjamessuille ja eilen siellä kävin. Olinkin itsehoitopäivän tarpeessa hermojani kuluttaneen syksyn jälkeen.

Väkeä oli paljon, ilokseni  huomasin monta eri-ikäisten koululaisten ryhmää  käytävillä ja kojuilla.
Samaan aikaa Messuhallin toisella reunalla oli Ruoka ja Viini-messut, niitä seurasin vain katseella.
En kiellä, suuta vähän kuivasi...

Ensimmäiseksi löysin Jenni Pääskysaaren haastattelun aina ajankohtaisen kirjansa taustasta. Istumapaikat oliva viimeistä jakkaraa myöten täynnä. Urheasti jaksoin seisoa ja kuunnella koko mielenkiintoisen keskustelun.

Kiertelin siellä täällä ja eräältä antikvaarin pitäjältä kysäisin löytyisikö lasten kirjaa  "Liian monta moppea". Sitä luettiin Toiselle Pojalle kymmeniä kertoja. Googlesta sen löysinkin, pitänee tilata muistoksi menneistä ajoista.

"Senaatintori" oli paikka joka kiinnosti; siellä oli alkamassa Jari Tervon haastattelu "Aamenen" synnystä. (Anteeksi hämärä kuva!)
Oli hiukan kummallinen olo: oikea Jari Tervo nenän edessä, mutta katse oli kuitenkin valkokankaalla!
Muuttaako digiaika meitä niin paljon, että katsotaan mielummin ihminen diginä kuin livenä???

Itse haastattelu oli mukaansatempaava, Jari Tervolla  sanallinen ilmaisu on minunkin sieluani sävähdyttävää.
(Elisa-kirjalla on messutarjouksia ja mm Tervon "Aamen" oli edullinen ja latasin sen heti koneelleni.)
Tervoa kuuntelin kuin Presidentti Niinistö Turun kirjamessuilla eli rappusilla istuen.

Kirjapinojen välissä kulkiessani löysin HUMANTOOL- satulatuolin esittelyn. Uskaltauduin sen päälle istumaankin. Hyvältä tuntui. Minulla on nimittäin ongelma, joka on viimeaikoina alkanut ärsyttää: en löydä mitoilleni sopivaa työtuolia kun istun ja kirjoitan nykyään enemmän. Selkä väsyy huonossa asennossa.
Tämä tuote ei ole tuoli, sen voi laittaa tavallisen tuolin päälle. Satulan alla on joustava pallo joka myötäilee istujan liikkeitä. Hintavahan tuo erikoisuus on - ehkä joskus sen pystyn hankkimaan.

Kirjan kirjoittamista aloittelevalle suositellaan oppikirjaksi  Volter Kilven mammuttimaista "Alastalon salissa"- teosta. Niitä oli iso pino myynnissä, jätän volterkilpi- opit opettelematta, yritän pärjätä nykyisillä opeilla.

Adlibriksen osaston nurkassa oli hylly täynnä lankoja "viisi kerää 10€". Ne ostin -kirjamessuilta!

Yli kolme tuntia maltoin kierrellä myyntikojuja ja kuunnella kirjailijoitten haastatteluja uusien teostensa taustoista ja synnystä.

Matkanteko lukuina:
Ei ole pikavisiitti lähteä maaseudun uumenista muutamaksi tunniksi 250 kilometrin päähän. Eikä enää yksinkertaistakaan näillä ikäkymmenillä.
Veturin sivulta tarkistin junavuorot ja hinnat. Pikajunan matkalipun hinta 17 tai 22 €. Paikallisjunalla saman matkan hinta 7,20 €. Matka kestää kaksi tuntia.
Kotoa juna-asemalle kestää 50 minuuttia, saman takaisin jos bussi pysyy ehjänä. Tänään ei pysynyt.
Eli matkoihin meni kuusi tuntia.
Ostoksia tein maltillisesti, ostin vain langat kympillä ja pari kalenteria. Kirjamessujen antina on myös koneelle ladatut  kirjat.

Terhi Rannelalla  on houkutteleva nimi matkapäiväkirjoilleen:

Menomatka ei kulunut tyhjänpanttina, sain kudottua yhden lapasen. Lankakerän -Novitan Napapiiriä- juoksin hakemassa Tampereen aseman S-marketista. Puikot otin kotoa mukaan.
Eihän se ole mummo eikä mikään jos ei kudin ole aina matkassa!

Paluumatkalla juna oli niin täynnä, ettei mahtunut puikkoja heiluttelemaan. En muuten vaihtanut kummallakaan junamatkalla yhtää sanaa kenenkään kanssa. Yhdelle pienelle koiralle taisin leperrellä pari sanaa.

Kotipysäkillä vastaanottokomitea oli  kaataa minut  ojanpohjalle kun Jymy-Jami tunnisti pilkkopimeässä ja kiirehti tervehtimään.
Eikä tässä vielä kaikki: paistoin viikonlopputeineille pannukakun, arvatkaapa kuka teini sen kitaansa veti? Viimeistä palaa myöten...

Hyvää viikonloppua!

KADOTETTU JA LÖYDETTY

TV:ssä on pyörinyt jo vuosia "Kadonneen jäljillä"- ohjelma. Oletteko seuranneet? Meillä sitä on seurattu kun omaan lähipiiriinkin sattui aihe päästä "kadonneen jäljille". Virkatodistus perukirjaan paljasti syyn etsinnän aloittamiseen. Se kertoi vain syntymäajan ja nimen. Näillä tiedoilla aloitettiin: Fonectasta ensin, siitä oli helpoin aloittaa nimen perusteella -ei tulosta. Seuraavaksi Väestörekisteri ja Maistraatti syntymäajan perusteella. Alkoi jo tihkua tietoja muista ihmisistä kuin "kadonneesta". Muita ihmisiä jäljittäessä saatiin "kadonneesta" enemmän vihiä. Seuraavaksi yhteys kolmeen seurakuntaan, niillä tiedoilla yhteys käräjäoikeuden arkistoon ja vasta sieltä löytyi oikea "kadonnut". Matkan varrella oli tapahtunut useampi nimenmuutos, joten jäljittäminen ensimmäisellä nimellä oli hidasta. Tavallinen postin kuljettama kirje kuitenkin löysi oikeaan osoitteeseen ja etsitty henkilö sai luettavakseen erikoisen kirjeen. Uskomme, että hämmästyi.
Kevään korvalla puhelin soi tuntemattomasta numerosta ja rautakaupan lastausillalla vastattu puhelu kertoi, että "kadonnut" siellä puhuu. Lähetetyn kirjeen aihe puhututti pitkään ja apumies sai ajaa auton rauhallisempaan paikkaan. Yhteys oli nyt saatu. Tunne oli syvästi tunteita kuohuttava, mutta tapaamisesta sovittiin. Sen annettiin hautua puoli vuotta ja sitten nämä yli 60 vuotta toisistaan tietämättömät ja kadoksissa olleet tapasivat toisensa.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Tämä oli  aasinsilta hyvin maallisiin ja arkisiin katoamisiin ja löytymisiin.
Olen näköjään tullut siihen vaiheeseen elämänkaaressani, että minulta unohtuu tai katoaa tavaroita.
En tarkoita jokapäiväistä "missä puhelin, missä silmälasit, missä käsilaukku". Niistä nyt ei kannata vaivaa nähdä, se kuuluu päivän kulkuun.
Se kyllä harmittaa kun ei löydä aurinkolaseja silloin kun niitä tarvitsee. Minulta ne katosivat, ihan oikeasti katosivat kun olimme keväällä bussiretkellä Eduskunnassa. Haikailin ja kaipailin niitä koko aurinkoisen kesän kunnes keksin:
Löytötavaratoimisto, käynkin sieltä kysymässä, jospa jäivät bussiin.

Hyvä että menin, sieltähän nämä aurinkolasini löytyivät, olivat juuri nostaneet ne kolmen kuukauden säilytyksen jälkeen poistoon heitettäväksi. Viimeisellä hetkellä olin asialla!

Viime perjantaina olin Eläkkeensaajien pippaloissa ja odottelin eteisessä kutsuvieraita. Sattumalta vilkaisin ilmoitustaulua ja mitä ihmettä: sillä roikkui - tosin kärsineen näköisenä- keväällä  korvastani pudonnut ja kadonnut Aarikan antiikkinen korvariipus - yksi aarteistani.

Pienellä huoltamisella saan niistä taas kelpo killuttimet korviini.
Tästä löytämisestä innostuneena innostuin selaamaan muutkin paripuolet korvakoruni.

Muutamat olen säästänyt, kaikille ei taida enää paria löytyä. Pari kadonnutta harmittaa: äitini  amerikanmatkaltaan joskus minulle tuomat mustat helmihapsukorvakorut, toinen niistä on tainnut jossakin juhlahumussa kadota ikuisiksi ajoiksi. Samoin harmittaa ensimmäisen itse väkerretyn (mustan vieressä) riippuvan korvakorun katoaminen. Sille voin tehdä uuden parin.

 Korkkitaululla parittomien vieressä odottavat viimeistelyä viimeiset tekeleet: ohueen naruun pujotellut laatikonpohjan puuhelmet. Puuhelmet ovat hauskoja neuleasun kanssa.

 Korujen tekeminen on hyvää stressinpurkua, ei jää harmituksille tilaa kun yrittää pujotella pieniä helmiä tiettyyn järjestykseen. Kokeilkaa!.
Seinälläni on näitä itsetehtyjä -sanoisnko riittävästi- se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin kovin stressiherkkä - en enää näillä kymmenillä - mutta rauhoittumista ja keskittymistaitoja helmienpujottelulla voi vieläkin vahvistaa, samoin silmän/sormien yhteistyötä.

Jos korvakorut tai kaulanauha puuttuu kun olen jo astunut pihalle, palaan kiireesti takaisin pukemaan itseni "valmiiksi".

Korujen pitäminenkin auttaa muistin säilyttämisessä ja niitä voi tarpeen tullen hiplata kuin rukousnauhaa.

KYLÄILYÄ JA EDUNVALVONTAVALTUUTUSTA

Kirjoittajapiirissä saimme kotitehtäväksi aiheen "Kyläillään!". Se on oikeastaan kirjoituskilpailun nimi. Kilpailun yhtenä järjestäjänä on SKS, Suomen Kirjallisuuden Seura.

Sattui sopiva aasinsilta kun juuri tänään oli eräänlainen kyläilypäivä. Perheen neljästä pojasta kolme tulivat niinsanotusti vanhaan kotiinsa kyläilemään paluumatkalla mökiltä.
Veljekset olivat viikonlopun keskenään ilman perheitään rakentelemassa terassia yhden pojan mökille. Käytin tilannetta hyväkseni ja lähetin viikolla veljeksille sähköpostia.
Sähköpostin sanomana oli, että keskustelisivat ja valitsisivat keskuudestaan hänet, jonka voisimme nimetä edunvalvontavaltuutuksemme toimeenpanijaksi kun sen aika koittaa. Veljet olivat tietenkin valinneet poissaolijan, kuinkas muuten...
Edunvalvontavaltuutusta suositellaan nykyään tehtäväksi vielä kun on siihen kaikin tavoin henkisesti ym kykenevä. Jos ja kun jotakin äkkiarvaamatonta tapahtuu eikä itse pysty asioitaan enää hoitamaan, on hyvä kun on joku läheinen, jolle voi antaa valtuudet. Pojat olivat sitä mieltä, että yksi heistä  on päävastuussa toisten tuella.
Puhetta riitti myös perinnönjaosta, ennakkoperinnöstä, talon myymisestä jne.
Samalla keskusteltiin siitä lopullisestakin, eli kuolemisesta. Nyt on kaikilla selvillä mitä tahdotaan ja toivotaan.

Tämä poikien - tai aikamiehiähän he ovat - käynnin aihe oli aivan muuta kuin sähköpostini viesti;
Ensimmäisen Pojan Ensimmäisen Tyttären ensimmäinen Kupla tuli meidän talliin talvihoitoon.

Tämä omien poikien kyläily sai aikaan sen, että sopivat adrenaliinit pääsivät valloilleen. Aamutuimaan pulla- ja leipätaikina nousemaan, karjalanpaisti uuniin ja parin kilon perunasatsin kuoriminen kattilaan valmiiksi. Pojille kotipullan tuoksua...
Puoliso- herra Kukkaro pesi eilen ikkunat, minä siivosin pihaa ja sisäänkäyntiä. Tänään leipomisen lomassa imuroin ja pesin lattiat ja heitin pari mattoakin pesukoneeseen. Pölyt pyyhin kaikilta pinnoilta, jopa taulujen kehyksistä.
Entisinä aikoina kun vielä kävi oikeita vieraita, tehtiin samanlainen siivouskierros ennen vieraiden tuloa.

" Mää olin ihan villinä kun noi sedät tuli. Yks´noista sedistä on sen Tare-pentubernin isäntä, ne asuu Tuusulassa. Se  on toi joka mua pitelee. Taren kaverina on joku Tahvo, sekin on berni.

Mää osasin olla aika hianosti näitten setien aikana vaikka välillä tuntu, että mun selkä menee poikki kun piti kaikkien ympärillä kiappua silitettävänä."

Kiitos pojat kun kävitte, saimme erittäin tärkeitä asioita taas jaetuksi sulassa sovussa.

KIIREINEN SYYSKUU

Ei, en ole syyskuutani nukkunut, vaikka en täällä ole näyttäytynyt.

 Syyskuu toi yllättävät kiireet, sellaiset, että aivotoiminta näissä piireissä eli blogeissa ei ole liikkunut.

Edellinen kirjoitukseni "Itsemääräämisoikeus vai sisarenmääräämisoikeus" selittänee hiljaisuuteni.

Syyskuu lähti hyvin käyntiin Eläkkeensaajien kerhojen ja kurssien sekä Työväenopiston Elämä tarinaksi-kirjoituskurssin kanssa. Siellä käyn joka torstaiaamu. Läksyjäkin on tullut, joten ne ovat etusijalla muusta kirjoittamisesta. Tehtävät ovat  poikineet jo unohtuneita muistoja päivänvaloon. Eräs muistuma eli makkarakastikkeen tuoksu/haju  kiinnosti ja lähdin sitä avaamaan Koulukaverit-sivustolta. Hämmästykseni oli melkoinen kun sieltä löytyi tuttu nimi ja siitä yhteys nykyhetken tuttavuuteen. No minä taas kirjoittamaan ja kysymään, että onko hän hän vai kuka? Olihan hän, Tipalan ensimmäisen vuoden luokkatoveri vuodelta 1957! Nyt on yhteys löytynyt ja ehkä saan luokkakuvankin oman kadonneen tilalle. 

Oma kirjoittamisprojekti on ollut "hautomossa" koko syyskuun ajan, jospa pääsisin jatkamaan sitä kun muut haasteet on selätetty.

Tehtiin kaiken kiireen keskellä puolison -herra Kukkaron kanssa virkistävä päiväretki keskemmälle Suomea.

Eläkkeensaajia oli seuranamme koko autolastillinen. Meille ei kerrottu minne oltiin matkalla.

Virroilla Rajaniemessä syötiin herkullinen lounas. Alkupaloja:

Ähtärin Eläinpuistoon meidät sitten vietiin. Olipa hauska nähdä pandat, toinen söi koko ajan ja toinen nukkui.

Tämän kyltin vierellä seisoin hetken ja pohdin lumileo -pardi??

 Kumpi tämä on lumileopardi vai lumileo -pardi?

Eläinpuisto oli mukava yllätys, paikassa oli hyvä liikkua ja maisema hillityn rauhallinen.
Samanlaisen hillityn rauhan koimme myös Tuurissa, Keskisen kyläkaupalla.
Etsin kellooni pattereita ja etsijäksi sain "trukkimiehen". Kiitos palvelusta vaikka pattereita ei löytynyt.

Ostokseni Keskiseltä, nekin olivat hillittyjä, ostin vain kaksi kerää sukkalankaa, a`1.90€.

Viime viikkojen muutto ym. touhut pääsivät hämärtämään ajatusmaailmaani. Eräänä päivänä olin toisen lähipiiriläisen hoitoneuvottelussa ja kotiin palatessa bussissa havahduin "missä olen, minne tämä bussi menee?" Ei ollut mitään hätää, olin oikeassa bussissa ja matkalla kotiin päin.

Viime viikolla kuultiin jännittäviä uutisia: mopokoululainen oli leirikoulussa Saksassa Bremenissä ja kuinka ollakaan Ryanair ín lentäjät jättivät lentonsa lentämättä ja leirikoululaisten oli tultava parin päivän viiveellä laivalla Suomeen. Sunnuntaina haettiin matkalainen mummilaan ja saunaan.

Maanantai-aamuna alkoi taas TET-viikko ja tettiläinen jäi täksi viikoksi  mummin ja papan iltaviihdyttäjäksi?! Tiedättehän murkkuikäisen viihdyttäjäominaisuudet? Hm, mrrh jne.

Koirani Jymy-Jami on  nykyään jonkinlainen riippuvainen. Illat se tuijottelee minua sohvannurkasta ja odottaa että saa nuolla viilipurkin pohjat.

Yhden illan palauttelin ajatusmaailmaani tähän päivään. Avasin YouTuben, laitoin kuulokkeet korviini, kuuntelin Olavi Virtaa muutaman hetken ja sitten SE löytyi: Ravel ín Bolero. Se rauhoitti minut! Kuunnelkaa Tekin se joskus! Teki mieli alkaa liikkua Boleron tahtiin.

Pihan syystyöt on vielä tekemättä...

Ja muutama uusi syysvaatekin pitäisi ommella...

Hyvää alkanutta lokakuuta!

ITSEMÄÄRÄÄMISOIKEUS VAI SISARENMÄÄRÄÄMISOIKEUS?

Olen saattanut itseni asemaan, josta nyt yritän hivuttautua loitommaksi.
Olen nimittäin tullut riippuvaiseksi huolenpidosta.
Tämän havainnon tein kun katselin perheemme lapsuusajan valokuvia. Suurimmassa osassa kuvia on pikkuveli tankinkokoisissa lastenvaunuissa ja minä niitä työntämässä ja myöhemmin hiukan pienemmissä mutta yhtä massiivissa kärryissä.

Tänään työntelen samaista pikkuveljeä pyörätuolissa...
Nyt on tultu siihen vaiheeseen, että meidän on aika päästää irti toisistamme.
Viime vuosien aikana olen lukuisia kertoja tarjonnut lähipiiriläiselle mietittäväksi toimivamman elinpiirin  etsimistä.
Turhaan, niin turhaan.
Itsemääräämisoikeus on nykyään niin vahva, ettei ilman pakkomääräystä voi toisen tahtoa muuttaa.
Tänä kesänä vihdoin sai puhelun: "Mää olen nyt miettiny ja voit sää sitä asuntoa mulle hakea!"

Heinäkuussa kävin Tampereella Lähitorilla kyselemässä lisäapua toimintakykynsä jo unohtaneelle/menettäneelle yksinäiselle lähipiiriläiselle. Pian sainkin soiton ja sovittiin palveluohjaajan kanssa tapaaminen. Todettiin asunnon sopimattomuus ja palvelujen puute pyörätuolinkäyttäjälle ja laitettiin vetämään anomus toimivampaan asuntoon.
Kului vain hetki ja saimme kutsun tulla näyttäytymään uuden asunnon valitsijamieh… henkilöstölle.
Päätöksenteko vei aikaa viikon ja jo seuraavalla viikolla pakattiin muutama tavara peräkärryyn ja lähipiiriläinen uuteen asuntoon.
Erilaisia asumiseen ym. liittyviä asiakirjoja täytettiin tunti.

Entisen asunnon vuokrasopimus irtisanottiin.  Tein sen netissä. Sain vastauksen:
"Täytyy olla valtakirja."
Samoin irtisanoin sähkösopimuksen. Sain vastauksen:
"Täytyy olla valtakirja."
Valtakirjat hankittiin ja toimitettiin skannattuina yo. virastoihin.

Sovittiin kauppapalvelujen järjestämisestä. Sain vastauksen:
"Henkilölle ei voi avata omaa tiliä, suostutteko tilin takaajaksi?" Täytin nipun lomakkeita ja suostuin.
Nyt alkaa toimia kauppapalvelutkin.

KELA:ssakin piti asioida. Tilasin netin kautta palveluajan. KELAn aulassa työnsin KELA-korttiani koneeseen, vartija tuli avuksi, oli väärä aukko!
Asiointi sujui hyvin, valtakirja oli valmiina. Päätöksistä en saanut oikeastaan mitään tolkkua, anomukset ja hakemukset on kuitenkin tehty. Sain uusia hakemuksia täytettäväksi.

Kun sanoin asunnon vuokrasopimuksen irti, minulle tuli viikon aikatauluvirhe. Todellisuudessa asunnon purkuaikaa oli kymmenen päivää, ja se teki tiukkaa omien menojen lisänä.
Ensimmäisessä kuormassa vietiin muuttaja nojatuoleineen,  televisioineen, peittoineen ja tyynyineen.
Matkan varrella käytiin korjauttamassa pyörätuolia ja unohdettiin jalkatuet sinne.
Seuraavana päivänä pakattiin kuormaan taulut, niitä oli lähes kaksisataa, auton peräkärry oli täynnä kattoa myöten. Meillä on autotalli nyt taidegalleriana.

Ja seuraavana päivänä vietiin muuta tavaraa sinne ja tänne.
Monta säkillistä vietiin roskikseenkin sekä UFFin laatikkoon.
Kaatopaikalle vietiin täysi peräkärryn kuorma.

Onneksi muuttaja ei ole hamstraaja, siinä sitä puuhaa olisi yhden televisio-ohjelman verran riittänyt.
 Kun edellinen vuokrasopimus on tehty, tupakoimista ei kielletty. Siispä seinien ja kaappien pesua riitti, pesuvesi oli paksua ja tummaa...
Musiikkikasetteja oli toista sataa, samoin DVD-levyjä. Siinähän se aika kuluu, kuunnellessa...
Taulujen valokuviakin oli aivan riittävästi. Ne ovat arvokasta omaisuutta, hankin niille kirpputorilta vaikka matkalaukun ja laitan hyvään talteen.

Toisen ihmisen, etenkin läheisen - elämään puuttuminen ja siinä rinnalla vuosia kulkeminen on ollut henkisesti hyvin, hyvin raskasta. Itsemääräämisoikeus on  vahva, vaikka toimintakyky olisi rajallinen, sellainen, ettei mitään omia asioita pysty itse hoitamaan.
Jaa-a, myönnän- olen käyttänyt aika vahvasti sisarenmääräämisoikeuttani...
Ei siitä haittaakaan tainnut olla...
Puolestapuhujana olen saanut asiat hyvin järjestykseen, onnekseni avukseni on sattunut osaavia ja empaattisia virkailijoita. Mutkattomaksi en toisen asioiden hoitamista sano, kärsivällisyyttä ja asioiden etukäteen selvittelyä se vaatii. Ja aikaa!

Nyt iso kynnys on ylitetty ja toivon, että lähipiiriläisen elämässä pysyisi taas sivellinkin kädessä.

Tätä se siskonmääräämisoikeus saattaa teettää!