lauantai 30. tammikuuta 2016

KUIN KISSA LIUKKAALLA JÄÄLLÄ

Aamutervehdys:
"Ei oo Aamulehrenjaka päässy tuleen, tiä on ihan jäinen."
"Jaa, pitää lukea lehti netistä." Päivä kun ei ala ilman lehdenlukua.
Puurokuppi tietokoneen edessä ei ole oikein toimiva yhdistelmä. Kokemusta on menneiltä vuosilta: kannettavan näppäimistölle lirahti punaviiniä ja puolet oikeanpuoleisista kirjaimista makeutuivat toimimattomiksi, lopullisesti. Ei kone sen jälkeen enää mikä näppärä kannettava ollut kun lisälaitteeksi piti ottaa irtonäppäimistö. Lienee joillekin muillekin tuttua tuo juoman kaatuminen näppäimistölle, vai?

Tässä syy miksi sen puurokuppini kanssa koneen edessä istun:
Meille olikin yön aikana kehittynyt ihan oma ja yksityinen luistelurata, kokonaispituus mäen päältä isolle tielle 900 metriä ja leveyttäkin jopa viisi metriä. Pysähtymättä tämän matkan olisi joku  rohkelikko voinut tehdä ja vauhtia olisi piisannut. Mitä nyt muutama murskeensiru matkantekoa jarrutellut.


Itse tyydyin lumihangessa kuusiaidan takaa katselemaan luonnonkirkasta pullonpohja- tienpintaa. 


Ei naapuruston kissaseuruekaan pysynyt liukkaalla jäällä. Kohtaamispaikalla on kai vaihdettu kuulumisia ja tiet ovat jatkuneet eri suuntiin.


 Tällaista se on joskus täällä maaseudun ihanuudessa, luonnovoimat estävät ulkomaailmaan pääsyn eikä toisinkaan päin liikehdintää synny.

Otinkin sitten kauan tavoitteena olleen rupeaman: perkasin valokuvatiedostojanai ja perustin uusia kansioita. Monta.

Vaihdettiin puolison- herra Kukkaron kanssa tietokoneita, otin jämäkämmän koneen käyttööni kun näitä tekemisiä alkaa kertyä: järjestöhommia, kirjoittelua, sukututkimusta ym.

Omalla koneellani oli monen vuoden kuvat -moneen kertaan, kun en niitä kaikkia ollut omiin kansioihinsa lokeroinut. Sylikoira Hymystä oli olemassa oma kansio, lisäsin siihen vähän kuvia, noin 150.
Kertokoon koiran tärkeydestä.





torstai 28. tammikuuta 2016

MÄRKÄ MATKAPÄIVÄ MÄNTTÄÄN

 Tehtiin tänään retki Mänttään paikallisen eläkeläisryhmän kanssa.
Onneksi olin selättänyt päällepyrkivän jonkinlaisen taudin joten matkafiilis oli korkealla.
Kotitie pysäkille oli liukas kuin pullonpohja, ja etenemiseni pyhäkengissä oli kuin lentoonpyrkivällä variksella kun käsiä piti levitellä sivuille tasapainoa antamaan. Puoliso -herra Kukkaro viipotti edellä eikä kuullut kun yritin parkua: "Oota, oota, mää en voi tulla lujaa."
"Kävele näin ja näin, pysyt paremmin pystyssä." "Joo Joo, ois pitänyt ottaa potkuri."
Kaatumatta päästiin pysäkille ja bussiin.

                                                            Tänne mentiin:

Tätä näyttelyä katsomaan.

Saimme kuulokkeet korviimme ja aloitimme kierroksen.
  

Sympaaattinen ja osaava opas antoi mielikuvituksillemme vallan tulkita kuvia omien tuntemuksiemme mukaan.
'
 Tämä teos täytti pitkän käytävän.

Näiden teosten edessä seisoskelin pitkän tovin.
Minua puhutteli tekotapa, värit ja niiden symboliikka.

Naiskuvia:
Älykkö
 
                                               
                                                                       Tyhjäpää

                                                                   Äkäpussi (Xantippa, Sokrateen puoliso)
Kenet heistä valitsisit puolisoksesi, arvoisa miespuolinen lukijani?

Teos, jolle Kieferin antama nimi ei painunut mieleeni, teki minuun voimakkaan vaikutuksen. 

Tätä teosta silmäilin pitkän tovin. Siihen oli sommiteltu pino kirjoja-tietoa.

Välillä käytiin herkullisella lounaalla museon ravintolassa.


Matka jatkui toiseen museoon, siihen joka kertoi Serlachiuksen ja Mäntän historian.
Näimme pienen paperiteollisuuden kehittymisen historiasta kertovan elokuvan. 

 Taas sama opas, jolla oli erittäin selkeä ja tyhjentävä ilmaisutyyli kertoi kuinka paperiteollisuus Mänttään on syntynyt. 
Ja mitä se on nyt. Tuli vähän apea olo kun on saanut seurata viime vuosikymmenien taantumaa ja varhain kehittyneen teollisuuden alasajoa.
Serla-paperi kuitenkin on vielä käytössämme.

Mielenkiintoista oli vertaus aikalaisista:
Kuva valloittajista: Herra Serlachius saa kultaisen laakeriseppeleen kutreilleen itseltään Napoleonilta:
valloittivat samaan aikaan osia maapallolta, toinen pohjoisessa Euroopassa, toinen vähän etelämmässä. 

Märkä ja sateinen tammikuun päivä Mäntässä oli minulle erittäin mieleinen.

Tapani hahmottaa ympäristöäni tapahtuu kuvien kautta, ja antaa minulle suuret elämykset.

Minä en tanssi, soita, laula enkä voimistele.

Minä katselen.




 


keskiviikko 27. tammikuuta 2016

"SUN SILMÄT"

-saattaisi sanoa  mainosihmisen värisevällä äänellä ystävättäreni jos nyt nokattain olisimme. Nimittäin nuhanpoikanen minuakin nyt lähentelee ja se alkaa silmien kautta jos on tullakseen.
Eilen päivällä käväisi vanhat ystävät melkein 40-vuoden takaa päiväkahvilla ja saatiin hyvin aikaa kulumaan muutaman tunnin verran.
Illansuun vietin keinutuolissa villaviltin alla torkkuen kun en millään halunnut flunssaa itselleni ottaa.
Puoliso- herra Kukkarokin ymmärsi huonovointisuuteni kun ei käsityötäkään hyppysissäni ollut.

Sattui taas päivänä muutamana se klassinen tapahtuma.

Hoono soomi kaveri tömpsähti kaupan parkkipaikalla pikku kotterollaan yönmustan V-70:n peräpuskuriin.


"Oli vaha liukas"
Ja näköjään vauhtiakin riittämiin.


 Minä tietenkin tikkana ulos autosta kamera kädessä, sehän on minulle jo rutiinia. (Oma tömpsähdys sattui vuosi sitten toisen auton puskuriin.) Asia selvitettiin sopuisasti ja vakuuutusyhtiötietoja vaihdettiin.

Autoni tiimoilta on käyty viimeaikoina eräänkinlaatuinen episodi. Nimittäin: sain Lumiaani jota en tavalllisesti käytä, tekstiviestin: "Reskontramme mukaan erääntynyt laskunne on maksamatta jne..."
Minä :" Mitä tämä lasku koskee, en ole käyttänyt korjaamoanne jne..."
Korjaamo: " Teidän autonne xxx on ollut täällä korjattavana, kaveri sen toi ja sanoi, että tili tulee parin päivän päästä ja sitten maksaa."
Minä: "Autoni ei ole ollut koskaan Teillä missään huollossa eikä korjattavana, kuka auton on sinne tuonut?"
Korjaamo: "Rekisteritunnuksen mukaan auto on Teidän nimissä. Nuori kaveri sen toi ja sanoi, että auto on emännän."
Minä: " Olen seitsemänkymppinen mamma eikä minulla ole kloppia kumppaninani eikä autooni olla tehty kuvaamianne korjauksia. Asummekin aivan toisessa maakunnassa.."
Asia eteni siihen pisteeseen, että tein rikosilmoituksen netissä. Jo samana päivänä sain soiton "rikos"-paikkakunnan poliisilta. Selvittävät asiaa.
Ja selvittivätkin, olivat saaneet selvitettyä kaverin, joka oli antanut autoni tiedot korjaamoon.
Poliisilta vielä kysyttiin onko minulla vaatimuksia "rikoksen" selvittelystä. Ei ollut. Olin enimmäkseen hämmentynyt ja vähän huolestunutkin kuinka helposti toisen ihmisen tietoja voidaan väärinkäyttää. Ei ollut kloppi tietoinen, että oli isoäitinsä ikäisen nimennyt "emännäkseen"!
Vähän toisaalta huvitti, vaikka asia oli oikeastaan hyvinkin vakava.
                       
                            On sitä tullut muutakin pohdittavaa:

                             Mitäkö tekisin ylimääräisellä tunnilla? Tätä kysellään vanhan lehden kannessa.


Käyn silloin tällöin viihtymässä sen mukamas ylimääräisen tunnin ajan kylän itsepalvelupesulassa.
Lähipiiriläinen tarvitsee toisen järjestämää pyykkihuoltoa, ja mikä sen helpompaa kuin heittää säkillinen pyykkiä koneeseen ja istahtaa vanhoja lehtiä lukemaan pyykkäyksen ajaksi. 


Oikeastaan omat tuntini riittävät mainiosti elämän tässä vaiheessa kun enää ei ole kiire minnekään.

perjantai 22. tammikuuta 2016

TERVEISII KUOPIJOSTA

Kun syksyllä sain niitä jo moneen kertaan mainitsemiani suvun valokuvia ja muita asiakirjoja haltuuni, tuli siinä samalla muisteltua samanikäisiä serkkuja ja elämäämme 50-luvulla. Niihin muisteluihin yhtyi myös puoliso- herra Kukkaro. Hänelläkin on monilukuinen serkkujoukko verkostossaan. Puolison -herra Kukkaron äidin perhe on ollut monilapsinen ja karjalaiseen perinteeseen kuuluvana sukurakas. Suvun koossapitävinä voimina oli tietenkin puolison isovanhemmat Ida Maria ja Johan Konstantinpoika jotka olivat lähteneet evakkoon Viipurin Tammisuolta ja päätyneet Tampereelle Vehmaisiin. Siellä oli Ida Marian komennossa suurperheen rippeet. Puolisokin sai kasvaa tomeran Ida Marian silmien alla.
Kun ne vuodet kultaavat muistoja ja ikäkin serkuksilla alkaa olla sillä paremmalla puolella, haikaili puoliso päästä tapaamaan näitä tärkeitä lapsuuden sukulaisiaan Kuopioon.

Onnibus mainosti syksyllä, että aloittaa linjan Tampere- Kuopio.
Minulle kun tuo karjalaisuus-identiteetti onkin vaihtumassa enempi savolaiseksi niin halusin päästä paikan päälle katsomaan  sitä savolaisuutta.
Joulukuussa tehtiin varaus Onnibussiin tälle viikolle, hinta kahdelle hengelle Tampere-Kuopio-Tampere 11€.
Siis 11€. Jo nauratti.
Keskiviikkoaamuna lähdettiin. Eväslaukkuun pakattiin vaikka mitä naposteltavaa, syömättä melkein jäivät.
Minulla oli matkassa käsityöpussissa virkkuukoukku ja kerä lankaa huivintekelettä varten. Sukankudinta en matkoille ota, puikot kuitenkin putoilevat auton lattialle eikä niitä sieltä saa poimittua. Mukana oli myös tabletti, kuuntelin Katja Ketun "Kätilöä". Kiinnostavaa tekstiä, jaksoin kuunnella pari tuntia.

                                             Keski-Suomen talviaamun maisemat hivelivät silmiäni.



Kuopio oli pakkasen vallassa. Kierros kaupungin keskustassa ja Kallaveden rantamaisemissa antoi minulle, Kuopiossa ensikertalaiselle, kimmokkeen päästä sinne uudelleen jo tulevana kesänä. 

Puolison serkut olin aiemmin tavannut yli 30- vuotta sitten joten tuttavauudet piti uudistaa. 
Ei tuottanut ongelmia, juttu luisti niin ettei loppua meinannut tulla. Miehet muistelivat lapsuutensa yhteisiä tapaamisia ja kuinka Ida-mammalla oli vahva ote lapsiinsa. Sormi ojossa oli osoitellut lapsiaan ja määrännyt tulemaan milloin mihinkin pitoihin Tampereen puoleen. Ja suku totteli. Sitä serkukset nyt pohtivat kuka jälkipolvesta on samanlaisen "komentooran"otteen perinyt. Joku tädeistä kuulemma.
Ja seuraavassa polvessa samoja piirteitä on jollakin omista lapsistamme... 

Hotellin olin tilannut Hotels.comin kautta Puijonsarveen. Maksaessani sanoi virkailija:"Tästä ei tule bonuspisteitä, seuraavalla kerralla tilatkaapa meijän omilta sivuilta niin saatte ne bonukset." 
Voi nolo! En tulevaisuudessa enää käytä välikäsiä, tilaan suoraan hotellilta.

Tampereelta lähtiessä bussi oli melko tyhjä, mutta paluumatkalla jo lähes täysi. Matkustaminen sujuu miellyttävästi täydessä hiljaisuudessa. 


Poislähtiessä kuljettaja muistutti matkalaisia viemään kaikki omat roskansa mukanaan. Aiheellinen huomautus, bussissa ei ollut roska-astioita. 


Matka oli kaikinpuolin onnistunut ja näitä pidempiä matkoja on miellyttävä tehdä ammattilaisen ajamana. 

Ja tuo hinta 11€ kahdelta hengeltä Tampere-Kuopio-Tampere, matka-aika 4 h!

Vertailuun: kotipysäkiltä Tampereelle Onnibussin pysäkille yhdeltä hengeltä 6.20€ +kaupungin bussi 2.60€= 9.80€ x2=19.60 ja sama takaisin eli 39.20€! Ja matka-aika 1,5 h!

Pureva pakkanen oli peittänyt karvahuppujen uumeniin savolaisuuden vastaantulleilta immeisiltä eikä kunnon murrettakaan kuullut kuin parin hauskan lausahduksen verran siilinjärveläisen nuoren kuljettajan viiksien alta.

Kesällä sitte uuvestaan Kuopijon torille ja Partasen muikkukukkoo haukkoomaan.



sunnuntai 17. tammikuuta 2016

KOTITALOUSNEUVONTAA JA LUMENLUONTIA


                   Pihapiirin reunat on Aamutuiman Auraaja -herra Kukkaro vetänyt tarkasti suoraksi.


                                              Sisääntulotie on saanut jopa koristereunuksen.


                               Naapuruston kissaseurue on tehnyt omat polkunsa yrttimaan vierelle.


                                                  Kotikylän sunnuntairauhaa.

Perjantaina saatiin kolme nuorta viikonlopunviettoon. Se onkin nykyään harvinaisempaa elämystä meille isovanhemmille. Osa nuorisosta huitelee enimmäkseen omilla menoillaan ja yhteydenpitoa on kuljetuspalvelujen merkeissä. Ja niitä näyttää riittävän.
Nyt oli yhdellä kehvelillä sählyturnauspäivä ja se kestikin koko päivän. Pappa ajeli edestakaisin jäähallille ja kotiin, välillä piti hakea yksi nuorisosta Tampereelta. Ilmassa oli informaatiovajetta.

Vuosien varrella vakiintuneiden tapojen mukaan iltapalaksi nuorisolle on tehty pannari tai vohveleita. Nyt valittiin vohvelit. Minä niitä saunan jälkeen aloitin paistelemaan, mutta jo ensimmäisen vohvelin paistuessa kylkeeni liimautui intensiivisesti työskentelyäni tuijottaen herra Kukkaro. Muina miehinä jatkoin askarettani kunnes sain sanottua: " Sää varmaan haluaisit tulla tätä tekemään?" "Joo-o, sehän on ollu aina niinkun mun homma." Vahdinvaihto tehtiin sutjakkaasti.
Aiemmin päivällä pilkoin sipulia ja sain ohjeen: "Ruakaohjelmassa näytettiin kuinka sipulista saa helposti kuaret pois. Näytänkö?"
 Ei tarvinnut, osasin itsekin.
Nuoriso oli varautunut luistimilla, jospa päästäisi koulun kentälle luistelemaan. Ei päästy, oli kireä pakkanen ja autokin koko päivän liikekannalla. Tytön kanssa vietettiin käsityöpäivä.


                                     Lumiukkosukkajoukko lisääntyi kahdella parilla.
                       En mitenkään kannusta, mutta koulun käytävällä on näillä sukilla hyvä luisto...


                       Sukat on kudottu 7-veljeksestä ja lapset kaksinkertaisesta monivärilangasta.

Illalla nukkumaanmennessä entiset kokemukset muistissa varoittelin poikia sähläämästä turhia yön aikana.
                       Mitä vielä: olivat yösydännä potkutelleet kotitiellä isiensä vanhalla potkurilla.

                                                         Tulivat lapsiksi jälleen.

                                                         Haittaaks´se?

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

SEITSEMÄNKYMMENTÄ VUOTTA EIKÄ SUOTTA

Myttysen Irja ja Onni saivat minut ensimmäiseksi lapsekseen tammikuun seitsemäntenä 1946.

"Mannerheim  erosi presidentin virasta ja tilalle valittiin Juhö kusti Paasikivi, helmikuussa saatiin toisen maailmasodan jälkeen ensimmäinen kahvilasti Suomeen. Anita Hirvonen syntyi helmikuussa."

            Tuore isä ja sukulaismies päättivät varpajaisissani -(jossa joku juhlijoista painin tiimellyksessä sai sormensa poikki kuulopuheiden mukaan-) minulle nimeksi Tarja Anneli. Sitä ei muistitieto kerro saiko äiti-Irja sanoa mielipiteensä nimivalintaani.

               Isä-Onnin taskuliinaa piti  jo puolivuotiaana  tulevien tapojeni mukaan asetella Aleksanterin kirkon puiston suihkulähteellä. Päälläni on äidinäidin -Mamin- Amerikasta lähettämä vaaleansininen rinnanpäältä rypytetty mekko. Samaa mekkoa hypistelin muutamaa vuotta myöhemmin ja ihmettelin sen rinnukseen kuivunutta tomaatinsiementä.

Vähän yli puolet tulevasta perheestäni on ikuistettu tähän kuvaan. Äitini Irjan äiti -Mami- oli tullut ensimmäistä kertaa vuoden -27 jälkeen Kanadasta Suomeen. Kuva on otettu 1950.
Mamilla on kaulassaan koru, jonka sain myöhemmin. Se on vieläkin tallessa korulippaassani.



Ensimmäisen kymmenvuotisaikani  koti oli Tampereella, Lapintiellä.
Meitä asui samassa taloudessa isä-Onnin vanhemmat ja meidän perhe. 
Ennen  seuraava kymmentäni meitä sisaruksia oli jo viisi.

Toinen kymmenvuotiskausi olikin suurten mullistusten ja tapahtumien aikaa.

"Kekkonen valittiin presidentiksi ja hiihtolomien aikaan koettiin yleislakko.
Tampereen Sorsapuistoon avattiin lasten liikennepuisto."

Amerikan Mami oli kuollut 1955 ja Ester- mummi Myttynen pari kesää myöhemmin.




Litukan mökkikin oli myyty.

Me lapset äidin kanssa muutimme uuteen kotiin ja uuteen elämään, olin 12-vuotias.

Rippikoululaisena, ikää 15 vuotta, itseommeltu puku päällä.
Ripille pääsin Tampereen Tuomiokirkossa.
Rippikoulun jälkeen sain korviin reiät ja luvan päästä tansseihin. Kerran taisin käydä Raittiustalossa harjoittelemassa sitä kulttuuria, siihen kertaan se jäi. Olin enemmänkin kirjastonuori.


Koulu päättyi 1962 ja seuraava isompi haaste olikin olla vaimo ja äiti, 17-vuotiaana.
Kaksikymppisenä muutin esikoisen kanssa Helsinkiin tulevaa ammattia etsimään.

"Käpy selän alla- elokuva oli vuoden 1966 kiinnostava uutuus."

Kellokosken kautta uusi ammatti hahmottui ja lopullisen elämäntyöni tein kehitysvammaisten hoitajana.

Uuden perheenkin perustin ja ennen kolmatta kymmentäni olin kolmen pojan äiti ja omakotitontin omistaja.

Neljäs vuosikymmen alkoi kodin rakentamisella ja neljäskin poika saatiin perheeseen.
Vuosikymmen oli vauhdikasta aikaa kun piti sovittaa yhteen vuorotyö, kodinhoito, poikien harrastukset ja muu elämä. 
Vuosikymmenen lopulla yhteiskunnalliset asiat alkoivat kiinnostaa, niiden asioiden alkuun pääsi ammattiliitossa toimimalla. Siitä seurasi kunnalliset, kulttuuripitoiset  ja hengelliset luottamustoimet.
Työpöydän alla odotti rivissä monta salkkua sisältönään kuhunkin toimeen tarvittavat asiakirjat. Useimmiten otin oikean salkun mukaani. Muistaakseni.

Pientä dramatiikkaakin näihin ruuhkavuosiin mahtui. 
Työ oli erityisen haastavaa, pojat olivat murrosiässä ja pitivät vanhemmat kiireisinä harrastustensa kanssa, luottamustoimet haastoivat ja raastoivat henkistä jaksamista. 
Pöönautin alkuhan siitä seurasi.
Puoliso- herra Kukkaro otti syliinsä ja vaihtoi itkusta märkiä nenäliinoja kuiviin. Kyyneleitä tuli niin paljon, että loppuunpalaminen tyrehtyi siihen paikkaan. Eikä ole sen jälkeen enää uudelleen päässyt kytemään.

Ensimmäinen lapsenlapsikin ehti syntyä tälle vuosikymmenelle.
Kaksitoista heitä nyt on, ikähaitari 6-30. Tyttöjä on kahdeksan ja poikia neljä.

Viides vuosikymmen, se joka vielä alkoi nelosella, oli sellaista aikaa, etten enää ollut tunnistaa  rooliani kodissani: elämä kulki tasaista kulkuaan, pojat aikuistuivat ja oma roolini äitinä (auktoriteettina) alkoi horjua. Luulin, ettei minua enää tarvita kun asiat hoituivat itsekseen ilman minun jatkuvaa niihin puuttumista. 

Tällä vuosikymmenellä kasvoin minäkin aikuiseksi.

Tammikuun seitsemäntenä 1996, kuudennen vuosikymmenen alkaessa oli takapihalla kunnon talven tuntu.
Sen päivän vietin yksin kotona. Perheen miesväki oli jossakin päin maakuntaa jääkiekkoturnauksessa ja minä leivoin lämpimäisiä aikani kuluksi ja heitä kotiin odotellessa.


Sisko toi Gambiasta minulle 50-vuotissyntymäpäivämekon. Tätä kaftaania pidän vieläkin melkein joka ilta. Vähän se on kahdessakymmenessä vuodessa haalistunut ja ohueksikin käynyt, mutta käyttöä se ei haittaa. 

Työpaikalla oli tapana antaa lahjakortti syntymäpäiväsankarille. Ostin sillä lahjakortilla nilkkurit Sokokselta ja samat kengät ovat vieläkin jokapäiväisessä talvikäytössä. Samoihin aikoihin olen ostanut Stockmannin alennusmyynnistä mustan ulsterin  ja sitäkin käytän vielä.

Muutakin pitkäaikaista tuolta ajalta on jäänyt: pieni naisellinen pulleus lyhyeen varteeni. Senkin olen saanut säilymään näihin päiviin asti...

Kuudennen vuosikymmenen aikana perhekunta muuttui lopullisesti kun pojat perustivat omat perheet. 
Hiljaisuutta paikkaamaan otettiin ensimmäinen Bernin paimenkoira Berry jolla riittikin paimennettavaa koko elinajaksi, seitsemäksi vuodeksi.
Lähipiiri lisääntyi seitsemällä lapsella, yhden vuoden aikana syntyi kolme uutta perillistä.


Berryn seurana oli myös punainen Rocky-Roope ja pitkähäntäinen Becca.


Vuosikymmen oli lopuillaan ja eläkepäivät alkoivat lähestyä. Käytin hyväkseni - kun se oli mahdollista- viimeisen työssäolovuoteni vuorotteluvapaana. Varsinainen eläke alkoi juosta 1.2 2005. Jo eläkkeelle pääsyni ensimmäisenä päivänä otin uuden työn  -aloin hoitaa kahta pojanpoikaa kunnan palkkalistalla. Siinä työssä olikin pehmeä lasku uudelle elämänvaiheelle.

7.1 2006 pukeuduin höyheniin ja kulautimme syntymäpäiväshamppanjat Tampere-talossa. 


Samaisissa juhlissa oli myös Tarja Halonen ja parituhatta muuta. 

Seitsemäs vuosikymmen on sekin sisältänyt monenlaista tointa ja tapahtumaa maailmalla.
Tällä kymmenellä on saatettu ikuisuuteen useita läheisiä, oman äitini sain pitää vuoteen 2013 asti, 92-vuotiaaksi.
Toinen Bernin paimenkoiramme Hymy oli ilonamme melkein koko vuosikymmenen.

Kerroin joskus aiemmin, että olen pitänyt itseäni iloisena karjalaisihmisenä, mutta syksyn mittaan olenkin joutunut luopumaan ikäni kantamastani identiteetistä ja vaihtamaan toiseen rooliin. 
Savolaisuus kun näköjään on enempi perimäni ja mitä siihen liittyykään...

Puoliso herra Kukkaro siitä mainitsi:
"Kyllä sussa selvästi piälysmiehen vikaa on, nyt sen huomaa!"

No, otan sen roolin mielihyvin vastaan, nyt voin sitä olla ihan kirkonkirjojen luvalla.


Eilisen- loppiaisen- vietin kotona osan elämäni tärkeimpien ihmisten kanssa. Syksyisen sukuselvityksen kautta löydetyt uudet suvun jäsenet ja muuta sukua oli tiivissä rykelmässä kahvipöydän ympärillä. 
Ja Pikkuleijonien voitto tietenkin jääkiekkomiehiä vieläkin puhutti.

Kiitos Kari ja Pirkko, Matti ja Varpu, Markku, Tarja ja Aleksi,
 Terhi, Antti ja Roni sekä Mia-Mari, Janne, Veeti, Piitu ja Rosa, unohtamatta Puolisoa,herra Kukkaroa, joka joutui melkein koko päivän päivystyshommiin, pakkaspäivä kun oli.
Tampuurimajuriksi olin hänet värvännyt, mutta sen toimen hoiti Neljäs Poika.

7.1. 2016
Uusi vuosikymmen on tervetullut!

KIITÄN!














sunnuntai 3. tammikuuta 2016

"TUNTEMATON HÄÄPARI VUOSISADAN VAIHTEEN TIENOILTA"-

Eivät he mitään tuntemattomia ole, kuvassa on mummini Ester ja ukkini Kalle Myttynen hääparina 11.8 1912!
Tämä kirja pomppasi vuosia sitten silmilleni antikvariaatin pöydältä. Sama kuva on ollut kehystettynä muistojeni hyllyssä vuosikaudet. Kuva on jostakin syystä vallannut tunnemaailmaani aina.
Kalle-ukin paljonpuhuva hymynkare pikkuviiksiensä alla ja Ester-mummin arvokkaana kantama hääkoriste   hiukan jännittyneenä morsiamena saa sydämeni liikahtamaan tuonne hellyyden puolelle.
Nuoren morsiamen puku on tumma, samaa mekkoa näyttää kantaneen tuleva anoppi -Kylänlahden Anna- mummo aiemmin.

                              Nuoret on ikuistettu totiseen kuvaan tulevien appivanhempien kanssa.
Tuleva anoppi näyttää olevan jonkinlaisessa valmiustilassa ainoasta pojastaan luopuessa ja isä-Matti on hämmentynyt.
Kallellakin näyttää olevan jännittävät paikat kun Esteri pitää monessa kuvassa lohduttavasti kättään Kallen olkapäällä.

Kalle oli tuohon aikaan harjoittelijana rautateillä. Siihenkin aikaan piti monin kirjein todistella sopivuus rautateiden töihin:


Kalle ja Ester saivat Lahjan, Onnin ja Helmin lapsikseen.


Tuleva isäni Onni näyttää perineen äiti-Esterin pyöreät piirteet, tytöt ovat saaneet totisemmat piirteet Kallelta.
Kalle on ollut totinen ja suoraselkäinen poika jo17-vuotiaana. Sama olemus hänellä  säilyi minun muistiini asti. 


Koti oli aluksi Lieksassa ja myöhemmin Viipurin Tammisuolla jossa Kallella oli konduktöörin virka.

Jouluna 1927, mukana on myös Kylänlahden Anna-mummo, nyt jo kädet rennosti sylissä.

Perhe vietti tavanomaista seuraelämää Esterin sisarusten perheitten kanssa.


Esteri-mummilla oli sisaruksia; Saimi, Uuno, Hilja ja Kerttu

Veli Uuno on ikuistettu 1919 "kukkopoikana jossain häissä"
Uunon kohtalo jäi kiinnostamaan, on hän niin "hämmästyttävän" oloinen kuvassa. Missä olet?


Sosiaalista elämää oli viritelty ja pidetty yllä kutsuilla, nuorenparin kuvan taakse on laitettu kyläilykutsu Esterin Saimi -sisaren perheelle ja Abel-apelle.



Vanhat valokuvat ovat saaneet muistoja pintoihinsa, ovathan jo yli satavuotiaita.