LUOVAA ALULLEPANOA

Päivää, sen on jo maaliskuu! Jo kesäteloilleen asetetut lumikolat oli otettava talviliikunnan apuvälineiksi. Illan sinisessä hetkessä jollakulla pääsi luominen vauhtiin.

Minun luovuuteni oli karata ikkunasta hankien kimallukseen, mutta olin tiukka ja pidin tuumat sisälläni. (Ja itseni tiukasti kiinni pyörivässä tuolissani, josta kerran pyllähdin melkein nenälleni kun kurkottelin lyijykynänpätkää lattialta.)

Helmikuu  meni alullepanon valmistelussa ja hiukan muussakin. Onneksi tuli ystävä käymään mukanaan pussukallinen lankoja.
"Virkkaisitko minulle jakun?"
"Minäkö? En ole sellaisessa erikoisen hyvä! Onko kiire?"
"Helmikuun 9 pvä tarvitsisin, pidän yksinlaulukonsertin."
"OO"
Ystävä täyttää 80. Ensimmäinen yksinlaulukonsertti... esiintymisasu, olin mennä mykäksi, mutta sanoin: " Teen Sinulle jakun!"
Päivää ennen H-hetkeä kiikutin nutun naapuriin.

Tämä tärkeä aasinsilta kuului nyt julkaista kun ystävä teki "esikoisensa" hyvinkin varttuneella iällä ja tuki omaakin tavoitettani saada esikoinen ulos tulevan vuoden aikana.
Olen kysellyt ammatti-ihmisiltä neuvoja  jos haluan että kädessäni on SE tiettynä päivänä. Että se onnistuisi oli alullepanopäivän tapahduttava mitä pikimmin.

SE sai alkunsa 22.2.2020.

Alkua pitemmälle en sillä kertaa päässyt kun totesin, että alku on liian pitkä, kuusi sivua, eikä päähenkilöstä ollut tietoakaan. Tai oli, Amurin hellahuoneen hetekalla oli alkuhenkilöt viettäneet keväisen yön.

" Mää sitä luentaa jouduin kuuntelemaan enkä oikein mitään ymmärtäny, aluksi kuuntelin ihan kiinnostuneena mutta kun sitä jatku ja jatku niin mää käänsin selkäni ja otin torkut."

"On se kamalaa, jos mää oon ainoo kuuntelija, ja tätä kai jatkuu koko odotusajan eli 9 kuukautta."

Jymy on paras kuuntelija, saattaa olla itse muuta mieltä. Puolisolle -herra Kukkarolle rohkenin antaa luettavaksi ensimmäiset sivut. Yli 50:n yhdessäolovuoden aikana tämä oli ihka ensimmäinen kerta kun hän lukee tekstejäni. Blogistani hän ei tiedä mitään...
Kun olin saanut kaikki alkuasetelmat fonttivalintoineen ja asetuksineen tehtyä aloin "suorittaa". Kolmatta tuntia näpyttelin keskisormilla tekstiä ja sain tehtyä kuusi sivua. Kun tuoliltani nousin, oli minulla hillitön  jano. Ja nälkä. Kuinkahan tässä käy jos aina kuuden sivun jälkeen jääkaapin ovi käy
ja pään kovalevyn tyhjentyminen paperille vaatii monenlaisia herkkuja täydentyäkseen uudelleen.
Taidan olla yhdeksän kuukauden jälkeen aikamoinen pyllerö pyörivällä tuolillani...

Välillä olen mietiskellyt ankarastikin SEN sisältöä ja käänteitä kutimien äärellä. Olin ostanut aivan tympeätä lankaa ja että sain ne mahdollisimman nopeasti pois kopastani kudoin niistä helmikuun aikana vimmalla sukkia ja tumppuja.

Tavallista arkielämääkin on tässä saatu vietettyä. Teinipojat lomailevat peräkammarissa talvilomillaan.
Tänään oli taas pöydäntäysi nuorukaisia kun jääkärikin oli lomalla.

"Mää tuon Sulle tän Isännän tyynyn, että voit välillä levätä!"

MUUTEN HYVÄ - MUTTA

Tämä tammikuu on ollut yhtä haipakkaa kun on tullut oltua siellä ja täällä ja välillä sohvannurkkakin on vetänyt puoleensa kunnon päiväunille.
Edellisessä blogissa toivotettiin alokas tervemenneeksi Parolaan ja Eläkkeensaajat saivat kuulla uuden puheenjohtajan alkaneen vuoden toivotukset erikoisine höpinöineen.
Silloisen puheeni lopuksi tarjosin houkutuksia yleisölleni -tarjoilin kirjoitusvirettä mielikuvia ilmaan heitellen. En oikein rohjennut katsoa mitä mieltä väki oli kun itseäni jännitti taas niin vietävästi. Kun itseä kiinnostaa kertoa kirjoittamalla ajatuksiani  ja muistojani, ajattelen, että niin muutkin tekevät. Se aloitus on vain niin vaikeaa. Jopa ajattelun aloittaminen joka liittyy muistelemiseen ja siitä eteenpäin kirjoittamiseen voi olla jonkun kummallisen muurin takana. Monen kädessä ei tahdo enää kynä pysyä, saati että saisi "tahroja paperille".

Yhden lauantain sain kulumaan "Kirjoittavien Eläkkeensaajien" seurassa Vanhalla Räikällä.
Kannustimena oli kanssakulkijan alustus omaelämänkerran tai yhdessäkirjoittamisen ilosta ja haasteista.
Edellisenä päivänä aloitti myös Työväenopiston kirjoittajapiiri joten omakin kirjoittaminen alkaa taas päästä käyntiin.

Pojanpoika on kotiutunut Parolaan, ja siellä kävimme joukolla alokasta tervehtimässä.

 Alokkaan serkkupoika oli jättänyt yöllä pöydälle viestin: (seuraavan kirjoittajasukupolven pelkistettyä ja täsmällistä viestintää:))

Apteekin kautta haettiin tarvittavat apuvälineet,  pussiin lisättiin Fazerin Sininen ja muuta sotapojan suuhun sopivaa makiaa.

 Alokas esitteli innoissaan kaappiaan, varuskuntaansa, käytti meitä sotilaallisella  luennolla ja Sotkussa munkkikahvilla.

Mukanamme oli alokkaan isä ja teinipoikaserkku, parin vuoden kuluttua tuleva alokas hänkin.
20 vuotta sitten alokkaan isä aloitteli samassa paikassa aikuistumistaan. Silloiselle läheistenpäivälle otimme mukaan pojan mummon -anoppini. Poika oli niin innokas esittelemään varuskuntaansa, että johdatti meidät kielletylle alueelle. Eipä aikaakaan kun peräämme polkaisi pyörällään vimmattua vauhtia sotilaspoliisi ja ankarasti käskyttämällä vaati meitä perääntymään. Arka ja pelästynyt mummo pakeni miltei  juoksujalkaa pois kielletyltä alueelta. Se oli elämys joka ei häneltä unohtunut...

Eläkkeensaajillekin edunvalvonta on tärkeää vaikka luulisi ettei enää suuria muutoksia elämäänsä tarvitse tai kaipaa. Yhteiskunnan kehitys vaikuttaa jokapäiväisen elämäämme huomaamatta.
Kuinka tulevaisuudessa käy kun jotkut peruskoulunsa päättäneet nuoret eivät ymmärrä lukemaansa ja tulkitsee  ohjeita mielivaltaisesti. He kuitenkin saattavat olla heitä, jotka käyvät kodeissamme meitä avustamassa jos tarvitsemme hoivaa. Minkälaiset sosiaaliset taidot  heillä mahtaa olla?

Tästä epämukavasta visiosta sain aasinsillan uusimpaan "puheeseeni". Edellisessä blogissani pohdin pitääkö mennä peräti ukki Myttysen syntymään kun viimeksi puheeni aloitin omasta syntymästäni.
Ukki Myttynen ja hänen koulunkäyntinsä tuli  mainituksi tuossa yhteydessä. Laatikossani on ukki Myttysen koulutodistus vuodelta 1899 ja päästötodistus Iisalmen Sukevan ylemmästä kansakoulusta vuodelta 1903. Lukuaineissa arvosanat 9-10, vain laulussa Kalle-ukki oli  nelosen arvoinen. Kirjoitustaitonsa ja hyvän ilmaisutaitonsa ukki säilytti koko ikänsä. Työuransa hän teki rautateillä konduktöörinä, ennen eläkkeelle jäämistään viimeinen työpaikka oli Tampereella tavaramakasiinilla, siinä jota suojellaan ja ollaan näinä päivinä kokonaisena siirtämässä kymmenen metriä Tammelantorin suuntaan. Eli jo 1800 luvulla osattiin opettaa ja opittiin niin, että se taito säilyi hyvänä elämän loppuun asti.(Millaiseen aiheeseen tämä aasinsilta johtaa??)

Menneen palaverin päätyttyä kysyin puolisolta -herra Kukkarolta:"Kuinka puhe sujui?"
Huomasin itse, että ääneni on hiukan kireä, käheä ja ajottain häipyvä. Sellaiseksi kuulemma meidän vanhempien ääntään kouluttamattomien puheääni muuttuu. "Äänen väri on virheellinen", kuten menneinä vuosina mainitsi puheterapeutti kun yhtä poikaa käytettiin tarkistuttamassa artikuloinnin pieni virhe.
"Muuten meni ihan hyvin, olisit voinut puhua kuuluvammin. Ja hame olis voinu olla viis senttiä pitempi."

Siitä painavasta mielipiteestä seurasi se, että minulle tuli kiire Eurokankaaseen uuden mekkokankaan hankintaan eikä puoliso -herra Kukkaro napissut yhtään vaikka sai parkkipaikalla odotella riittävän tovin...

VAUHDIKAS VIIKKO

Normaali lukujärjestys pääsi alkuun loppiaisen jälkeen monella kalenterimerkinnällä.
Edellisessä blogissa toivotettiin alokas tervemenneeksi Parolaan ja Eläkkeensaajat saivat kuulla uuden puheenjohtajan alkaneen vuoden toivotukset erikoisine höpinöineen.
Puheen lopussa tarjosin houkutuksia yleisölleni - tarjoilin kirjoitusvirettä mielikuvia ilmaan heitellen.
En oikein rohjennut katsoa mitä mieltä väki oli kun minua esitykseni jännitti taas niin vietävästi.
Kun itseä kiinnostaa kertoa kirjoittamalla ajatuksiani ja muistojani, ajattelen, että niin muutkin tekevät. Se aloitus on vain niin vaikeaa. Jopa ajattelun aloittaminen joka liittyy muistelemiseen ja siitä eteenpäin kirjoittamiseen voi olla jonkun kummallisen muurin takana. Monen kädessä ei tahdo enää kynä pysyä, saati että sillä saisi "tahroja paperille".

NUORISOA, PUHEENHARJOITTELUA JA NUHTEITA

Vakituiset mummilalomanviettäjät ovat palailleet kotiensa ja koulujensa rauhaan. Kolme viikkoa oli peräkamari valloitettuna teinipoikien voimin. Tytöt majailivat Papan huoneessa ja Pappa sai siirtyä kaukosäätimensä kanssa olohuoneen puolelle torkkumaan.
                                                           "Hiihtolomalla tavataan!"

       Lomareissulle menossa olleet Mäntsälän nuoret ehtivät pieneen painiin Jymyn kanssa.

Ennen Loppiaista käytettiin tuleva alokas "viimeisellä lounaalla" paikallisella Juustoportilla.  Uusiin makutottomuksiin alokas pääsi paneutumaan Parolassa seuraavana päivänä, eli 6.1.

Reppuun pääsivät mummin kutomat villasukat -tietysti. "Siellä saa käyttää omia vaatteita vain vapaa-aikana!"

                                  Pappakin pantiin opettelemaan uudelleen sotilasarvomerkit.

Kun koti oli  vaipunut hiljaisten joukko-osastoksi, sain  aloitettua kirjalliset hommani ajatuksella: "Mä mistä alkaisin..."  Sitten vain otin yhden kansion ja aloin täytellä lomakkeita sen sisältä.

Minulla oli edessä kirjoittaa ja harjoitella puheenpito, tällä kertaa arkisesti vuoden alkajaissellainen. Edellisessä esittelypuheessani aloitin vuodesta 1950, nyt pistin paremmaksi ja aloitin syntymästäni...

"Oikein hyvää alkanutta vuotta 2020 jne...
7.1. 1946 syntyi Tampereella Marian sairaalassa tyttölapsi Irja ja Onni Myttyselle
7.1.1953 samainen tyttölapsi tunsi suurta häpeää kun syntymäpäivävieraat heittivät sankaria ilmaan
 ja raappahousunpuntti ja vaaleanpunaiset sukkanauhat pilkahtivat hameen alta naapurinpoikien nähtäville.
7.1.1969 tuoreet pullat ja leivät tuoksuivat Jaakkolan pulla-auton takaluukussa kun sama, jo nuori nainen ystävättärensä kanssa tuli ensimmäistä kertaa käyneeksi Ylöjärvellä harjoittelupaikkaa kyselemässä Ylisen vajaamielislaitokselta
7.1.1970 aloitti vastavihitty nuorehko rouvashenkilö hoitajakoulun Ylisellä
7.1 2016 oli tässä tilassa hallituksemme kokous, jossa oli juuri aloittanut sihteerinä samana päivänä hyvään 70 vuoden kypsymisvaiheeseen edennyt  edessänne nyt oleva jo vanhempi rouvashenkilö
Tänäänkin on 7.1 ja jo vuosi 2020 jne jne..."

Jos seuraan puheissani aloittamaani linjaa, pitäneekö silloin mennä 1800-luvun puolelle ja kertoa ukki Kalle Myttysen syntymä-ajasta?

Puhettani ja sen pituutta harjoittelin  ihan videon avulla huomatakseni esiintymisessäni kaikki maneerit joita tiedän käyttäväni. Ja olihan niitä! Voi voi...

Minulle 7.1 on aina ollut merkittävä päivä ei yksin syntymäpäiväni, myös siksi kun koulut alkoivat silloin joululoman jälkeen. Alakoulussa oli tapana tarjota luokkatovereille  karamelli syntymäpäivänä ja minulle tarjoilu lankesi aina ensimmäisenä loman jälkeen. Ne ostettiin jo ennen loppiaista alakerran Tampereen Meijeriliikkeen sekatavarakaupasta ja pidettiin visusti tallessa keittiökaapin ylimmällä hyllyllä pikkusisaruksien ulottumattomissa. Useimmiten tarjosin paperipussista pihlajanmarjakaramelleja ja silmä kovanan seurasin, että jokainen ottaa vain yhden ja että kaikille riittää.

Puhetta kirjoittaessani tietysti mussutin suklaanamuja ja ilman seurauksia se ei näköjään sujunut.

 

"Tulostin ei toimi, auta!"
Mekaanisorientoitunut puoliso, herra Kukkaro kurkisti taskulampun kanssa tulostimen sisuksiin:
"Ei ole sulla ensimmäinen kerta, täällä on karkkipaperi!!!"
"Hmm, kuinka se nyt niin..."

Apuvälineeksi kävi koiran punkkipihdit ja sähkölangasta väännetty koukku.
Keskusteluyhteys jäi hetkeksi katkolle...
"Karkkilaatikot on viety pois pois pois, ehkä ensi vuonna taas..."

TAAS YKSI VUOSI ON VIERÄHTÄNYT

"Emäntäni huokaili menneinä  päivinä, että nyt on tää vuosi saatu onnelliseen päätökseen vaikka se oli pelottanut Sitä tammikuussa. 

Se oli tehnyt tarkat suunnitelmat uuden elämänsä järjestämisestä kun 50 vuotta entistä elämää olisi tullut täyteen.

Nyt ne  suunnitelmat on tehty täytäntöönpanoa odottamaan. Nimittäin majan muuttoa Isäntäväki meille suunnittelee: 

"Ostakaa, ostakaa" (klikkaa linkkiä)

Nurkkia on tyhjennetty, mutta kuulemma ei ole vielä tietoa minne muuttokuorma viedään. Lomapojiltakin myytiin sängyt alta, jouluksi piti hankkia uudet. 

Maalipensseliä on heiluteltu siellä ja täällä, maalilla Isäntä on piilottanut mun omat merkinnät ovipielistä. Seiniä en ole elämäni aikana pureskellut, niitä ei ole tarvinnut paikkailla. 

Yhtään ostajaehdokasta ei ole nurkissa pyörähtänyt kun myynti-ilmoitus on allekirjoitusta vailla. Emäntä siitä vähän kiristelee hampaitaan...

Viime viikolla nähtiin meidänkin mäellä vivahdus kunnon talvesta, nyt on taas lumet tipotiessään, ihan kaikkia hankia en ehtinyt minäkään haukkailla. On se uusi lumi sitten hyvää...

Joulu meni meiltä ohi rauhallisesti, Isäntäväki ja mää oltiin kolmistaan aattoilta. Mää häärin Emännän ympärillä ja näytin ihan kädestä kiinni pitäen mille oksalle pallot ripustetaan. Välillä niitä maistelinkin, mutta ei ne miltään maistunu.

Joulupäivänä täällä oli pieni joukko jälkipolvea ja Tapanina pitkän pöydän täysi lounasvieraita.

 Isäntä oli häärännyt ahkerana ja oli tehnyt aikansa kuluksi laatikot, savustanut ja graavannut lohet ja paistoi kaksi kinkkua. Emäntä teki  makeita ja suolaisia leivonnaisia kaapit täyteen. 

Mulle annettiin terassille iso luu kaluttavaksi siksi aikaa kun vieraat valloittivat ruokapöydän. Olin ihan tyytyväinen siihen ratkaisuuun. Kyllä mun ruokakuppiin niitä tähteitäkin riitti.

Lauantain mää olin yksin kotona kun Isäntäväki juhli kylällä niitä kultahäitään. 

Matkalla Isäntä oli maininnut unohtaneensa rintataskuliinan, eikä ihme, määhän sitä maistelin kun se oli niin sopivasti pöydännurkalla. Ootteko muuten koskaan maistellu vastasilitettyä taskuliinaa? Aika maukasta, voin sanoa. Nyt se on tallessa Emännän huoneessa tyynyn alla muokattuna pitsisen ilmavaksi.

Kun juhlat oli juhlittu sain minäkin omia vieraita: Teinipojat vallotti peräkamarin ja Likatkin jäi majailemaan Isännän huoneeseen ja mua viihdyttämään. Painiminen Likkojen kanssa on parasta mitä tällä hetkellä tiedän. 
Toinen Likoista täytti taas vuosia, nyt niitä tuli täyteen kymmenen, aika paljon mun näkökulmasta.
Juhlan kunniaksi Emäntä vei Likat elokuviin kylän koululle, sitä samaa koulua on aikanaan käyneet Likkojen isät.

 Ne oli käyny katsomassa Frozen 2 ja kun Emäntä tuli niin se sano heti että mää olen ilmeiltäni ihan samannäköinen kuin siinä elokuvassa vähän ajatuksiltaan viipyilevä saksanhirvi Sven. Mitähän tuosta pitäisi tuumata???

Kun meillä on onnistuneesti kulutettu vuosi 2019 loppuun
me  Emännän ja Isännän kanssa toivotetaan Teille kaikille OIKEIN HYVÄÄ VUOTTA 2020.

t. Jymy-Jami Sulonpoika Myttynen-Kukkaro (Os. Maroussia Valente)

Pitäkää huolta toisistanne!

JUHLAPÄIVÄ 50 VUOTTA SITTEN JA TÄNÄÄN

Lauantaina, 27.12.1969 Tapaninpäivän jälkeen   Kalevan kirkon kappelissa sanoimme -kun meiltä erikseen kysyttiin että tahdommeko - ja kumpikin vastasi "TAHDON".

           Meidät vihki nuori pappi Sakari Suutala ja antoi muistoksi valkoisen vihkiraamatun.

 Ensitapaaminen mahdollisen tulevan puolison kanssa oli 1968 Tapaninpäivän illansuussa niinkin romanttisessa paikassa kuin Kalevan Puistotiellä Tampereella. Kotini oli läheisessä korttelissa ja olimme ystäväni Eijan kanssa lyhyellä iltakävelyllä.
Viereemme pysähtyi  Tapaninajelua varten vuokrattu kuplavolkkari ja repsikanpuoleisesta ikkunasta huikkasi nuori mies: "Iltaa, mihin matka?" Molemmat nuorukaiset nousivat autosta ja jatkoimme jutustelua pimenevässä illassa. Houkuttelusta huolimatta emme Eija-ystäväni kanssa halunneet autokyytiin vaan yllätin itseni ja kutsuin uudet tuttavuudet kotiini iltakahville. Kotona odotti velipoika joka oli värvätty 5-vuotiaan poikani kaitsijaksi kävelymme ajaksi.
Nuoret miehet osoittautuivat asiallisiksi vieraiksi ja pian tehtiinkin uudet treffit paremmalle ajalle.
Siitä se seurustelumme hiljakseen kehittyi. Kesäiltana Sorsapuiston penkillä ison jalavan alla vastasin  kysymykseen yhteiselämän jakamisesta saman peiton ja katon alla: "Kyllä." Kihlat pujotettiin nimettömiin 20.6 1969.
Seurusteluvuoden aikana hankin harjoittelujaksolla valmiudet uuteen ammattiin Ylisen keskuslaitoksella. Tuleva puoliso korjaili konttoreissa sihteerien vikaantuneita kirjoituskoneita.
Syksyn aikana hakeuduin hoitajakouluun ja sainkin opiskelupaikan.
Olen aina tehnyt käsitöitä ja keksin hääpäivää odotellessa tehdä itse tulevan hääpukuni. Virkkasin sitä aina työmatkoilla ja ruokatauoilla. Minkäänlaista mallia ei pukuuni ollut, langaksi olin valinnut hyvin kestävän ja keinokuituisen vaaleanpunaisen langan. Siihen aikaan oli muodikasta morsiamen pukeutua housuasuun. Niinpä minäkin kutoa hurautin koneella mekkoni alle pitkät housut. Päähineeksi virkkasin pienistä kukista baskerin, mutta se ei istunut päähäni kun kampaaja oli tupeerannut hiukseni liian mahtaviksi.
Sulhasen hääasuksi kelpasi vain vähäisessä käytössä ollut kymmenen vuotta aikaisemmin hankittu rippipuku ja puikkokärkiset rippikengät.
Hääpäiväksi oli saatu sopimaan joulunjälkeinen lauantai.
Häävieraina oli perheenjäseniämme ja muutama ystävä. Kakku leikattiin kotonani.
Häävalssi käytiin tanssimassa hotelli Viktoriassa.

       
                          
                                                                 50 vuotta myöhemmin

                                                               Tervetuloa, ystävät!

                                                         Onko jakaus suorassa?

                            Nyt 50 vuotta myöhemmin jakaus on vaihtunut toiselle puolelle päätä.

                                Kumpi ehtii polkaista kengänkannan ensimmäisenä lattiaan?

50 vuotta myöhemmin olemme vielä yhteisen kakun äärellä

Ensimmäiseen yhteiseen kotiin muutettiin kesällä 1970, viikkoa ennen lapsen syntymää. Puoliso toi kapioinaan paksun silkkitäkin, pari tyynyä ja lakanat. Minulla oli hankittuna valkoinen pyöreä pöytä, neljä pinnatuolia ja laverisänky. Uuteen kotiin teetettiin puusepällä tarvittavat huonekalut. Matot kudotettiin Ylisen työpajan kutomossa. Kaikki oli uutta ja kiiltävää.

Hoitajan ammattiin valmistuin saman vuoden lopulla ja vakituisen virankin sain heti.

Elämä nuorenaparina alkoi sujua juohevasti. Poikia esikoiseni lisäksi syntyi harvakseltaan, yhteensä perheessä oli neljä poikaa harrastuksineen.
Työsuhdeasunto kävi ahtaaksi ja muutaman vuoden kuluttua rakensimme oman kodin perheellemme.

Oma koti pihapiirineen on ollut tarpeellinen tukikohta vuosien ajan kun neljä poikaa sai yhteensä tusinan perillisiä ja lomapaikasi vakiintui Mummila.

Vuodet ovat kohdelleet meitä hyvin, tarkoitan henkisesti eikä terveydentiloissakaan ole ollut rasitteita. Puoliso menetti yhden työpaikan, mutta ei jäänyt sitä suremaan vaan opiskeli uuden ammatin ja pysyi väkisin työelämässä melkein seitsemänkymppiseksi. Oma työeläkkeeni alkoi tulla pankkitililleni jo 2005.

Kuluneen viidenkymmenen vuoden aikana maailmassa on tapahtunut monenlaista kehitystä. Me äidit olemme saaneet käydä työssä ja lapsillamme on ollut turvattu päivähoito ja koulunkäynti. Pitkän avioliiton aikana on tullut -minullekin- elämänsuunnan valinnan mahdollisuuksia. Kun niitä on tullut syvällisesti mietittyä ja pohdittua mitä uusi elämä entiseen verrattuna toisi parempaa, olen aina todennut: ei mitään. Näin on hyvä! Joskus hiukan tylsää, mutta turvallista. Tämä sopii minulle. arki-ihmiselle. Eikä tuo puoliso- herra Kukkarokaan ole äänekkäitä valitusvirsiä liittomme tilasta veisannut.

Tänään olemme viettäneet pienen  50- vuoden takaisen ystäväjoukon kanssa kultahääpäiväämme paikallisessa, vasta entisöidyssä Vanhan Räikän tiloissa. Pitkäaikaisin  ystävämme juhlassa oli ystäväni Eija -juuri hän, joka oli kanssani kun tapasin tulevan puolisoni.
Halusin hiukan hassutella mennyttä muistellen ja virkkasin itselleni samanlaisen häämekon joka oli ylläni 50-vuotta sitten. Lankana on utuinen vaaleanpunainen mohairlanka, eli nyt se saa tuoda pehmeyttä loppuelämään. Taas virkkasin tähtiä syksyilloin ja samalla kävin mielessäni läpi näitä kuluneita avioliittovuosia.
Ylisen Kauppapuutarhalta tilasin 50 samanlaista pikkuruusua joita oli ensimmäisessäkin hääkimpussani. Tarjoilut järjesti Hiltun Tiltu Vanhan Räikän kahvilasta.
Sivupöydälle asetin vihkiraamatun ja valokuva-albumin liittomme alkuvuosilta. Muuna rekvisiittana oli samat kahvikupit kuin vihkitilaisuudessakin 50 vuotta sitten.

        Häämuistojen valssia  Olavi Virran laulamana pyörähdimme muutaman kierroksen.

                                                             "Olet nuori,
                                                               ja minä rakastan vain Sinua.
                                                             Vanhenet,
                                                             ja minä rakastan Sinua
                                                             Olet vanha
                                                            ja vain minä rakastan Sinua"
                                                          (Veikko Polameri)
                                              
                                                          Runo ystävien kortista.

                                  Kiitos rakas perhe ja ystävät mukavasta päivästä!

NUIJAN VAIHTO JA HYMYJÄ MENNEILTÄ VUOSILTA

Olen sellainen ihminen, joka en  koskaan, tai ainakin hyvin harvoin,  hymyile leveästi tai naura ääneen. Sopivassa tilanteessa kyllä saatan tirskahtaa ja naurahtaa, mutta vatsanväänteitä en nauramalla ole hankkinut. Entinen työkaveri nauroi minun "nauramistani"  kun yhteisen hilpeän hetken kohdatessani hytkyin hiljaa kun toiset hohottivat iloaan ääneen. Joku naurukurssi menneisyydessä on minut saanut oikein ääninauramaan.
Miksi nyt tällainen postaus?
Viikolla oli yhteisöni pikkujoulu,  siellä pidettiin  nykyaikainen pikalääkärin vastaanotto, laulettiin niitä joululauluja jotka olemme oppineet pitkästi yli puoli vuosisataa sitten kansakoulun laulutunnilla, syötiin ja juotiin hyvin.

Yhdistyksessämme toimii aktiivisesti Luovan Toiminnan ryhmä.

Esityksensä lopuksi se sai niin raikuvat ablodit, että yleisö sai kiitokseksi kolmenkertaiset kumarrukset.

 Perinteen mukaan siellä juhlatunnelmissa oli oiva tilaisuus vahdinvaihtoon. Väistyvä puheenjohtaja piti siirtymäpuheenvuoronsa ja kasvavan kauhun vallassa odotin omaa vuoroani mikrofonin ääreen.
Olin kirjoittanut ja harjoitellut puhettani jopa ääninauhurin ja sekunttikellon avulla. Olin kysynyt ohjeita puheenpidolle ja sain neuvon: "Kirjoita puhe ja unohda se kotiin!" Puheelle tuli mittaa viisi ja puoli minuuttia. Näin se alkoi:
 "Hyvät ystävät, hyvä pikkujouluväki!
 Olen pitänyt ensimmäisen puheeni 70 vuotta sitten. Amerikkaan 20-luvulla lähtenyt äidinäitini            Mami tuli ensimmäiselle käynnilleen Suomeen joulukuussa 1949. Mami puhui enää hoono soomi   ja puhe oli enimmäkseen fingelskaa, joka tarttui minun lapsenkorvaani. Kun Mami oli palannut Kanadaan, aloin harrastaa kielilläpuhumista. Kiipesin keittiön puulaatikon päälle ja päivästä päivään posotin fingelskaa nuoremmille sisaruksilleni.
Toivottavasti tänään puheeni on muuta kuin fingelskaa.
Toisen mieleeni jääneen puheeni olen pitänyt kun kansakoulusta siirryttiin jatko-opintoihin. Minulle oli annettu tehtäväksi kirjoittaa ja pitää jäähyväispuhe entiselle koulullemme. Astuin puhujapönttöön, kohotin toisen käteni laajassa kaaressa ja puheeni alkoi:" Oi, Sinä mahtava Kalevan koulu..."
Toivottavasti tänään en esiinny yhtä mahtipontisena.
jne jne"

Viiteen minuuttiin mahtui myös lyhyt esittely itsestäni ja tulevan hallituksen jäsenten esittely ja tehtävät.
Polvet pikkuisen tärisivät, mutta en sitten kuitenkaan jännittänyt.

Samaan aikaan puoliso -herra Kukkaro nappaili kuvia ja kun niitä selailin kamerasta löysin kuvista oudon ja harvinaisen kuvan: minä hymyilen leveästi!!!

 Näin olen hymyillyt 1950. Kaulassani on Amerikan Mamin käynnillään minulle antama guttaperkkakaulakoru.

Tällainen oli hymyni yksivuotiaana 1947

Meidän toinen berninpaimenkoira oli nimeltään Hymy.

Ja tämä kolmas bernimme on Jymy, että suu pysyy sopivasti supussa kun nimeä mainitsee.

Hyvää jouluajan odotusta!